Artikkeli Ultrassa 4/2002

PASI RAITANEN PSYYKKISENÄ ARKEOLOGINA

- REUHARINNIEMI SELVÄNÄKIJÄN SILMIN

Psyykkinen arkeologia on monelle rajatietoa tuntevallekin outo aihepiiri. Varsinkin Englannissa toiminnalla on jo pitkät perinteet. Rajatiedon monitaituri Pasi Raitanen on yksi harvoja suomalaisia psyykkisen arkeologian taitajia.

Ultrassa 11/1999 kirjoitin Tampereella Reuharinniemen alueella sijaitsevasta muinaisjäännöksestä. Silloinen juttuni perustui pitkälti näitä lapinraunioita kesällä -99 tutkineen arkeologin haastatteluun. Artikkelissani kerroin myös alueen energiatasosta ja mietin, mitä raunioilla olisi kerrottavanaan, jos ne osaisivat puhua. Tai ehkä ne osaavatkin, pitää vain löytää henkilö joka osaa kuunnella... tai nähdä.

Onneksi minulla on ystäväpiirissäni tällainen henkilö, Pasi Raitanen, näkijä, parantaja, rajatiedon kouluttaja ja paljon muuta. Pasi innostui ajatuksestani tehdä raunioista toinenkin juttu, tällä kertaa psyykkisen arkeologian keinoin.

Eräänä kesäpäivänä sitten lähdimme pienellä porukalla tutustumaan alueeseen. Pasi oli avovaimonsa Eijan kanssa tehnyt sään haltijoiden kanssa diilin, että koko päivän kestänyt sade taukoaisi sopivasti retkemme ajaksi. Kun olimme päässeet takaisin sisätiloihin, raekuuro seurasi välittömästi.

Asetuimme luonnonkauniin Reuharinniemen rannalle ja Pasi alkoi kertoa meille alueen tapahtumista 4000 vuoden aikahaitarilla. Ensimmäiset ihmiset olivat käyneet tienoilla jo 5000 vuotta sitten. Varhaiset kalastajat olivat käyttäneet niemeä tukikohtanaan. Palvontapaikka alueesta tuli kolmisentuhatta vuotta sitten. Pyhänä paikkana Reuharinniemi onkin sitten ollut usealla eri aikakaudella. Siellä on toimitettu uhrauksia mm. kalaonnea tuomaan. Aina ei kuitenkaan ollut onnea, sillä alueella on paljon kalareissuilla hukkuneiden henkiä. Myös paikalle tehdyt kiroukset vaikuttavat siihen, että henkiä on jäänyt kummittelemaan.

Sotilaallista toimintaa on alueella esiintynyt 1700-1800 luvuilta - mm. Suomen sodan aikoina - aina vapaussotaan saakka. Punaisetkin pitivät aikanaan paikkaa tukikohtanaan.
 

KALASTAJA-PEKAN TARINA

Ensimmäinen Pasin tarina kertoo 4000 vuotta sitten eläneestä Pekka-nimisestä miehestä, joka eleli varhaisella pronssikaudella pienessä kylässä Teisko-Orivesi- suunnalla.

Pekka oli eräänä syksynä viiden toverinsa kanssa kalastamassa Koljonselällä männynjuurikuidusta tehdyillä verkoilla. Heillä oli myös luusta ja osittain puusta veistettyjä koukkuja.

Myrsky kuitenkin yllätti kalastajat ja painoi heidän pienen purtilonsa Reuhariniemeen. Reuharinsaaressa kalastajat odottivat myrskyn laantumista viikon verran kunnostellen koukkujaan ja muita vempaimiaan.

Sään parannuttua porukka lähti taas kokemaan verkkojaan. Silloin Pekka huomasi unohtaneensa kaikki kunnostamansa koukut Reuharinsaareen. Porukalla kuitenkin päätettiin, että koukut haettaisiin vasta talvella pois saaresta.

Syksystä tuli Pekalle pitkä. Käsin luusta veistetyt koukut olivat siihen maailmanaikaan arvokasta tavaraa, ja Pekka murehti löytäisikö enää talvella koukkupussukkaansa lumen alta. Talven tultua hän sitten lähti Teiskon rannoilta kävelemään jäätä pitkin kohti Reuharia. Valitettavasti Pekka lähti liian aikaisin, sillä Näsijärvellä oli kovat virtaukset ja jää vielä ohutta. Pekka putosi keskellä järveä jäihin, ja hänen raskaat nahkavaatteensa painoivat hänet pinnan alle, ja hän hukkui. Pekan henki kuitenkin jäi Reuhariin etsimään koukkuja, ja siellä se etsii niitä edelleen... elleivät Pasi ja Eija saa henkiparkaa irti koukusta.
 

PÄÄLLIKÖN HAUTA

Reuharinniemen edelleen näkyvissä olevien lapinraunioiden synty selvisi myös Pasin kanavoinnissa. Kyseessä ovat juuri ne rauniot, joista tutkijat löysivät mm. vainajien jäänteitä kesällä -99. (katso Ultra 11/99).

Mennään ajassa 2500 vuotta taaksepäin Teiskon rantamaisemiin. Siellä oli pieni kylä, jolla oli Paavo-niminen päällikkö. Hän oli hallinnut kylää jo parikymmentä vuotta ja oli hyvin pidetty. Hän oli myös hyvin kookas, n. 185 cm, mikä oli siihen aikaan lähes jättiläisen mitta. Paavon hallintokaudella kylä oli säästynyt kahakoilta naapurikylien kanssa, ja kyläläiset olivat erittäin tyytyväisiä Paavoon johtajana.

Eräänä syksy-yönä Paavo oli tuulastamassa haukia kotirannoillaan pienellä ruuhellaan. Hän kuitenkin tipahti ruuhestaan kylmään veteen. Paavo oli jo 45-vuotias, mikä oli siihen aikaan korkea ikä, ja hänellä alkoi tästä kastumisesta sairastelukierre. Hän sai nuhan ja keuhkokuumeen, ja koska hän oli jo vanha ja terveys alkoi olla heikko, mitkään yrttihoidot ja muut sen aikaiset parannuskeinot eivät auttaneet, vaan Paavo kuoli saman talven kevätpuolella.

Kyläläiset odottivat jäiden lähtöä, jotta voisivat haudata päällikkönsä Reuharinsaareen. Juhannuksena sitten vietettiin saarella komeita hautajaisia. Hautajaismenoihin kuului sen aikaisia rukouksia ja loitsuja. Paavo ja joitakin hänen esineitään poltettiin, ja tuhka haudattiin sitä varten kasattuun hiidenkiukaaseen silmäkiven alle. Tämä hautamuistomerkki, tai ainakin sen jäänteet, ovat edelleen muistuttamassa meitä juuristamme.
 

KARHUNKAATAJAN KAATO

Rautakaudella n. 2000 vuotta sitten, oli Tampereella Pyynikinharjulla pieni rautakautinen kylä. Syystalvella kyläläiset lähtivät hirvimetsälle Lielahti-Lentävänniemi -alueelle. Tällä alueella oli siihen maailmanaikaan hirvireitti. Porukalla oli aseinaan keihäät, joissa osassa oli rautakärki, mutta suurimmassa osassa vielä teroitettu puukärki.

He saivatkin saalikseen muutaman hirven, mutta sitten vastaan tuli karhu, joka ei ollut vielä mennyt talviunilleen. Hirviporukkaan kuulunut Kalervo tappoi karhun rautakärkisellä keihäällään, mutta loukkaantui samalla itsekin. Karhu oli siihen aikaan harvinainen saalis, joten Kalervo ja muu metsästysporukka päättivät mennä Reuharinsaareen kiittämään metsän kuningas Tapiota saaliistaan. He toivat saarelle karhun penisluut uhrauksen merkiksi.

Metsästäjät yöpyivät saaren läheisyydessä, ja he olivat paloitelleet karhun lihat ja ripustaneet ne puihin, kun tuli riitaa saaliin jaosta. Kalervo vaati kaatajan oikeudella itselleen karhun taljaa ja suurinta osaa lihoista. Hänellä oli eräs naisihminen mielessä, ja hän aikoi antaa taljan kosiolahjana naisen isälle. Riitelyn tuoksinassa Kalervo sai itse keihäästään rintaan ja kuoli Reuharinsaarelle.

Metsästäjätoverit päättivät kertoa tapauksesta oman versionsa, jonka mukaan Kalervo oli karhun kaadettuaan kuollut karhun aiheuttamiin vammoihin. He hautasivat Kalervon alueelle ilman mitään seremonioita.

Kalervon henki oli jäänyt alueelle kummittelemaan kärsimänsä vääryyden aiheuttaman vihan ja kiukun takia. Henki oli ikäänkuin eksynyt, ja vaikka oli tajunnut kuolleensa, ei osannut lähteä pois. Pasi ja Eija saivat onneksi tämänkin hengen jatkamaan matkaansa sinne minne kuuluikin.
 

NOIDAN KIROUS

Tuhat vuotta sitten Siivikkala-Ylöjärvi ja Lielahti-Lentävänniemi -alueella vaikutti Aslak-niminen shamaani, noita ja parantaja. Hän oli hyvin salaperäinen henkilö, kukaan ei tiennyt missä hän asui tai miten häneen saa yhteyden. Silti Aslak ilmestyi aina paikalle parantamaan, jos oli sattunut jokin haaveri tai onnettomuus. Hän sai näistä hoitohommistaan palkkioksi ruokaa ja erilaisia tarvekaluja, rahaahan ei tuohon aikaan ollut.

Jostain syystä kyläläiset päättivätkin pienentää Aslakin saamia palkkioita, ja loppujen lopuksi hänelle ei maksettu enää mitään. Oli alettu pitää itsestäänselvänä, että Aslak on paikalla hoitamassa sairaita ja loukkaantuneita. Tästä hyväksikäytöstä suivaantuneena hän päätti kostaa kyläläisille. Koska Reuharinsaari oli muutenkin mystinen paikka, hän päätti kostoksi kirota saaren. Hänen kirouksensa takia kaikki, joita saarella oli palvottu, nousivat palvojiaan vastaan.

Aluksi kiroukselle vain naurettiin, mutta sitten Reuharinsaaren lähistöllä alkoi sattua yllättävän paljon hukkumistapauksia. Eräskin kalastaja tuli saarelle suorittamaan uhrilahjaa kiitokseksi hyvästä kalansaaliista, kun hän liukastui, löi päänsä, ja hukkui matalaan rantaveteen. Hänet löydettiin vasta kolmen päivän päästä, jolloin koko kalansaalis oli tietenkin pilaantunut.

Kyläläiset alkoivat pelätä Aslakin kirousta ja koettivat saada häntä perumaan sen. Aslakille tuotiin erilaisia lahjoja, jotta hän peruisi kirouksen. Hän ei kuitenkaan huolinut niitä, vaan sanoi että kun ette töistäkään maksaneet, niin ei tarvi maksaa nytkään. Lopulta kyläläiset karkoittivat Aslakin koko alueelta, mutta kirous jäi. Pasin mukaan se vaikuttaa edelleen alueella, tai vaikutti; Pasi ja Eija vähän hoitelivat tilannetta.
 

NAISENERGIAA

Reuharinniemessä on myös naisen hauta, mikä on sinänsä harvinaista, koska naiset eivät yleensä saaneet kunniahautauksia. Ajankohta oli n. 800 vuotta sitten, jolloin Tampereen seutu alkoi olla jo aika vilkasta aluetta. Kyseessä oli Auli-niminen nainen. Hän oli kyläpäällikön leski, jonka mies oli hukkunut kalareissulla; ruumista ei koskaan löydetty. Päällikön kuoltua kylä oli joutua hunningolle, mutta onneksi Auli otti ohjat käsiinsä. Hän oli hyvin tiukka ja asiallinen nainen, ja hoiteli kylän asioita.

Auli kuoli yli viisikymppisenä, mikä oli silloin korkea ikä, ja hänet haudattiin Reuharinsaarelle. Menot eivät olleet enää niin suureellisia kuin 2500 vuotta sitten pidetyissä hiidenkiuas- hautajaisissa, vaan kaivettiin normaali hautakuoppa ja haudan päälle kerättiin pieni kivikasa. Toisin kuin hiidenkiuasta, sitä hautaa tutkijat eivät ole vielä löytäneet.

Tämän tarinan Pasille kävi kertomassa Aulin henki, joka ei varsinaisesti kummittele, vaan muuten halusi kertoa tarinansa.
 

METSÄSISSIT

1600-1700 -lukujen taitteessa Reuharin alueella piti tukikohtaa eräänlainen sissijoukko. Oikeastaan he olivat lähinnä rosvoja, jotka hyödynsivät asukkaiden Reuharinniemeä kohtaan tuntemaa pelkoa ja kunnioitusta. Koska alue oli kansan silmissä mystinen ja pelottava hautapaikka, kukaan ei uskaltanut tulla sinne etsimään rosvoja, joten he saivat toimia melko rauhassa. Joukkio liikkui pitkin Näsijärveä pahojaan tekemässä. Myöskin Reuharissa he tekivät tuhojaan, hajottaen siellä olevia kivikasoja.

Rosvojoukko oleili Reuharin alueella kesäisin toistakymmentä vuotta. Osa rosvoista kuoli käymissään kahakoissa saamiinsa haavoihin. Sen kummempia hautajaisia ei pidetty, ainoastaan kivi nilkkaan painoksi ja ruumis järveen. Näidenkin rosvojen henkiä on alueella kummittelemassa.

Vapaussodan aikaan 1918 Reuharissa oli punaisten korpisissejä. Alue oli ihanteellinen tukikohta, koska sieltä oli hyvä näkyvyys Tampereen suuntaan ja sitä oli helppo puolustaa. Myös pakoreitit olivat hyvät.

Korpisissiporukkaan kuului parikymmentä henkeä, ja he tekivät sissi-iskuja mm. valkoisten tavarakuljetuksien tuhoamiseksi. Heitäkin kuoli jonkin verran iskuissa saamiinsa vammoihin, ja heitä on haudattuna pitkin Reuharinniemen metsiä. Osa heistä jatkaa sissitoimintaa edelleen kummittelun muodossa.

Pasilta tuli pyytämään apua 1932 kuollut Olavi-niminen mies. Hän oli aikoinaan asunut perheensä kanssa Siivikkalassa pienessä talossa. Eräänä päivänä Olavin ollessa töissä hänen kotinsa paloi, ja hän menetti palossa vaimonsa ja kaksi lastaan. Tragedia sai Olavin niin pahasti tolaltaan, että hän hirttäytyi kuukautta myöhemmin Reuharinsaareen vievän polun varrella olevaan isoon mäntyyn. Siitä asti hän on kummitellut alueella ...tähän saakka.

Pasin mukaan - kirouksista ja kummitusten määrästä johtuen - Reuharinniemessä ei juuri ole ollut luonnonhenkiä, lukuunottamatta muutamaa surullista tonttua. Pasi ja Eija poistivat alueelta 7 kirousta ja 147 henkeä, minkä jälkeen luonnonhenget alkoivat palailla sinne.

Reuharinsaari on ollut eri aikakausina varsin hurjan näköinen. Vuosituhansia vanhana uhripaikkana siellä on ollut puiden oksille ripustettuna erilaisia esineitä aina hirvenkalloista alkaen. Tämä tapa hävisi n. 1000 vuotta sitten.

 Teksti: Mika Tuomola

TAKAISIN