Ultran 5-6/2002 artikkeli

Anne Jokinen
Isojärven kansallispuisto - 20 vuotta suojelua

Isojärven kansallispuisto Ultra-lehden toimituksen naapurustossa Kuhmoisten Kylämällä viettää tänä vuonna 20-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlan kunniaksi kohotamme maljan raikasta vettä Lortikan lähteestä ja viemme lukijat kierrokselle alueen historiaan ja luontoon.

1970-luvulla virinneen ympäristö- ja luonnonsuojelukeskustelun tuloksena kansallispuistoista haluttiin muodostaa maamme luonnonsuojelun keskeisin osa. Vuonna 1982 perustettiinkin 11 uutta kansallispuistoa. Suomessa kansallispuistot sijaitsevat valtion mailla ja niitä on tällä hetkellä 33 kpl. Verkosto kattaa näytteet maamme erilaisista luontotyypeistä niin alkuperäisenä kuin se ihmisen toiminnan jäljiltä on mahdollista. Isojärven kansallispuisto suojelee Päijänteen seudulle tyypillistä metsäistä vuorimaata. Puiston sydänosa on Isojärven eteläpuolinen yhtenäinen maa-alue, johon kävijöille rakennetut palvelut on sijoitettu. Isojärven pohjoisrannalta puistoon kuuluu vähäisempi määrä hajanaisia alueita. Isojärven rannat ja saaret ovat yksi keskeinen osa aluetta, ja jo perustamisvaiheessa rantojen luonnontilaisena säilymistä pidettiin tärkeänä. Kansallispuiston pinta-ala on 2100 ha.

Pinnanmuodostus – hoiloja ja jääkauden jälkiä

Maankuori liikehti nykyisen Suomen kohdalla 200 miljoona vuotta sitten. Näihin aikoihin repesivät murtumalinjat, joista yksi ulottuu Päijänteen Tehinselästä Sysmän eteläosista Kuhmoisten Isojärveen. Murtumalinjat noudattavat luode-kaakko -ilmansuuntaa. Isojärvi on yli 20 km pitkä, vuonomaisen kapea järvi, joka syvimmältä kohdaltaan putoaa 80 metriin. Murtumakohtiin syntyivät siis seudun järvet, sekä lukuisa määrä jyrkkäreunaisia rotkelmalaaksoja ja kalliohalkeamia. Hoilo on kuhmoislainen murresana, joka tarkoittaa kapeaa, syvää halkeamalaaksoa. Viinahoilossa toimi kieltolain aikaan pontikkatehdas.

Kuhmoinen on asettunut keskimäärin 100-150 m korkeudelle merenpinnasta. Korkein kohta, kansallispuistossa sijaitseva Vahtervuori nousee 219 m merenpinnan yläpuolelle. Vahtervuorella sijainnut kolmiomittaustorni on lahonnut ja puusto peittää näkymät, mutta puiston alueella ja ympäristössä kohoavilta vuorilta ja rantakallioilta aukeaa paikoin laaja maisema kauas horisonttiin. Jääkausi jätti jälkeensä siirtolohkareita, silotti kallioita ja siirteli maa-aineksia. Maa-ainesten kasaantumista ohjasivat paitsi jään sulaminen myös murtumalaaksot, jotka mm. estivät pitkien harjujaksojen syntymisen. Kallioperä on pääosin graniittia ja moreeni on seudun yleisin maalaji.

Isojärven metsät

Alue on entistä metsätalousaluetta. Ennen sotia merkittävin savotta oli Suomen valtion rautateiden koivuhalkosavotta. Sotien jälkeen metsiä alettiin käyttää tehokkaasti hyväksi, pokasaha ja myöhemmin moottorisaha soi ja jätkiä majoittui metsäkämpille lukuisa määrä. Alueen metsissä on paljon merkkejä ihmisen toiminnasta, entisiä avohakkuualueita, umpeenkasvavia taimikoita ja onpa sinne tänne jätkältä unohtunut pöllipino jonnekin polun varteen.

Paljon on myös säilynyt kirveen koskemattomana tai vähäisellä metsänkäytöllä. Kansallispuiston vanhimmat metsät kasvavat korkeilla ja jyrkkärinteisillä kallioalueilla. Noin 10% metsistä on kalliometsiä. Lortikanvuoren metsä on tyypillistä hidaskasvuista ja vanhaksi ehtinyttä männikköä, jota ei huonon tuottavuutensa ja vaikean sijaintinsa vuoksi aikoinaan kannattanut hakata. Rinteiltä alemmas siirryttäessä kuusi valtaa alaa ja noin kolmasosa kansallispuiston metsistä on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää. Kallioiden välisissä painanteissa on kuusikoita ja lehtomaisia sekametsiä ja puronotkoissa on paikoin reheviä saniaskorpia. Koskemattomimpana ovat säilyneet metsät Lortikan- ja Vahterinvuorella sekä Kuorejärven ja Hevosjärven pohjoispuolisilla alueilla. Isojärven kansallispuiston metsissä kasvaa poikkeuksellisen paljon haapaa.

Maaston rikkonainen korkokuva pirstoo metsäkuviot pieniksi ja lisää metsäkasvillisuuden ja tunnelman vaihtelevuutta. Latokuusikon lehto on rauhoitettu erillispäätöksellä jo vuonna 1959. Se on runsaan hehtaarin suuruinen reheväkasvuinen vanha kuusikko, jonka kenttäkerroksen sudenmarjat, kevätlinnunherneet, konnanmarjat, ketunleivät ja saniaiset muodostavat kontrastin tavanomaisemmalle jäkälän ja sammalten valtaamalle isojärveläiselle metsämaalle. Maastonmuodostuksen vuoksi kansallispuistossa on hyvin vähän soita; joitain kapeita korpinotkelmia, lammenrantanevoja ja – rämeitä sekä kalliolakien soistuneita painanteita.

Metsäpalo on luontainen metsän uudistaja. Nauriskaskesta alkunsa saanut suurehko metsäpalo riehui seudulla 1850-luvulla. Tehokkaan valvonnan ansiosta metsäpaloja syttyy ja leviää enää harvoin. Isojärven kansallispuistossa on ennallistettu vanhoja istutusmänniköitä matkimalla luonnonkuloa, vuoden 2001 keväällä poltettiin 2 ha ja 9 ha suuruiset alueet puiston itäosassa.

Heretyn ja Lortikan kämpät

Muistona savotoista kansallispuistossa on kaksi metsäkämppää. Tukkikämppiä rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla hakkuiden tukikohdiksi. Sodan jälkeen uusittu kämppälaki velvoitti työnantajaa tarjoamaan jätkille majoittumismahdollisuuden ja kämpät rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan. Niiden yhteyteen rakennettiin myös sauna ja hevostalli. Kämppiin kuljettiin kolmesta eri ulko-ovesta: jätkät tylsään päähän, jonka yhteydessä oli kuivaushuone, emäntä apulaisineen keittiöön ja sen takana sijaitsevaan pieneen emännän kamariin, ja työnjohto ja harjoittelijat kämpän terävään päähän. Ruoka-aikaan emäntä avasi keittiön ja tylsän pään välisessä seinässä olevan elämän luukun, jonka kautta ruoka tarjoiltiin. Emännälle oli turvattu työrauha läskisoosi-, peruna- ja hernekeittokattiloiden ääressä. Muutoinkin kämpässä tuli noudattaa järjestyssääntöjä, jotka mm. kielsivät juopottelun ja kortinpeluun sekä kehottivat hoitamaan hevosia hyvin ja olemaan maltillisia keskusteltaessa erilaisista mielipiteistä.

Heretty oli hevosmiesten kämppä, Lortikalla majoittui enimmäkseen hakkuumiehiä. Pienviljelytiloilta tuli miehiä hevosineen talveksi savotoille. Työnhaussa kulki myös paljon irtonaista väkeä, ja jos lentojätkän saha, kirves ja kolomarauta huomattiin likaisiksi ja pihkaisiksi, työnsaanti oli taattu. Kämpillä elettiin vilkasta aikaa 1960-luvun alkupuolelle saakka, sitten toiminta hiljeni koneiden ja rakennemuutoksen myötä, eikä 1970-luvulla posti enää kuljettanut jätkälle kirjettä kotoa Pohjanmaalta Heresbyhyn. Pahasti rapistumaan päässyt Heretyn kämppä on kunnostettu ja suojeltu valtakunnallisesti tärkeänä omalle ajalleen tyypillisenä sekä asultaan ja ympäristöltään mahdollisimman alkuperäisenä säilyneenä rakennusryhmänä.

 
Majava on jättänyt jälkensä

Kansallispuistossa on vahva majavakanta. Paikoin polku saattaa hukkua veden alle tai silta kadota lisääntyneen virtauksen mukana patomestarin nostettua vedenpintaa lammella tai puronotkelmassa. Siellä täällä majava on ottanut käyttöönsä osia pitkospuista, joita on rakennettu helpottamaan kulkua veden alle jääneiden polkujen kohdalle. Seudun majavat ovat kanadanmajavia, joita Suomeen tuotiin Kanadasta 1930-luvulla. Alkuperäinen majavamme oli metsästetty sukupuuttoon jo 1800-luvun puolivälissä, koska sen turkki oli arvostettua kauppatavaraa ja lisäksi majavan perärauhasen eritteestä, hausteesta saatiin taianomaista lääkettä.

Ensimmäiseksi majavat rakensivat pesänsä Salmijärven rantaan, josta ne etenivät Kaatkorven notkelmaa kohti Isojärveä ja jättivät jälkeensä laajat alueet metsää veden alle. Puut ovat kuolleet ja osan niistä on jo tuuli kaatanut. Lisääntynyt majavapopulaatio on viimeisen kymmenen vuoden asunut jo melkein kaikilla puiston vesillä ja niitä on riittänyt alueen ulkopuolellekin paikallisten asukkaiden ja mökkiläisten kauhuksi. Siellä, missä majava saa rauhassa elää, maisema muuttuu: rantametsä jää veden alle, havupuut kuolevat ja majava käyttää lehtipuun kuorta ravinnokseen ja puuosan pesä- ja patorakennelmiinsa. Majavan muokkaamasta maisemasta hyötyvät monet lajit. Kolopesijöille tarjoutuu hyvä elinympäristö, vesilintupoikueet löytävät ryteiköistä suojaisia paikkoja, hyönteismäärä lisääntyy ja kalanpoikaset uivat syömään toukkia. Metsänomistajaa tai rantapuunsa menettänyttä mökkiläistä majavien teot eivät tosin yleensä miellytä. Suojelualueen ulkopuolella majavakantaa on rajoitettu metsästämällä.

Majavat liikkuvat ilta- ja yöaikaan. Moni retkeläinen on suunnannut askeleensa kohti majava-alueita ja saanut palkkioksi seurata tuon sympaattisen jyrsijän elämää. Majava on arka eläin mutta kansallispuiston kanta on tottunut kulkijoihin, joten hiljaisella odotuksella eläimen rakennuspuuhia, ruuanhakumatkoja tai painiotteluita voi päästä näkemään. Majava on valittu poseeraamaan Isojärven kansallispuiston hihamerkkiin tunnuseläimeksi.

Kuikan huuto ja hiljaisuus

Kansallispuiston karuilla vesillä viihtyvän kuikan huuto kaikuu viestinä menneisyydestä. Kuikkalinnut ovat Euraasian linnuista evolutiivisesti varhaisimpia. Loppukesän hämärtyvässä illassa syyssoitimelle kerääntyneen kuikkaparven konsertti virittää kuulijan alkukantaiseen ja erämaiseen tunnelmaan puiston hiljaisilla rannoilla.

Alueen linnusto on monipuolinen, vain suolinnut puuttuvat. Runsaimmat lajit ovat peippo, pajulintu, harmaasieppo ja metsäkirvinen. Viirupöllö ja monet haukkalajit pesivät säännöllisesti puistossa, palokärjen ja muiden tikkalintujen rummutus soi metsissä ja lehtokurppa lentää säännöllistä reviirilentoaan alkukesän iltoina Heretyn kämpän ylitse. Kämpän läheisyydessä on viime kesinä soinut yksinäinen metso muistutuksena metsäkanalintujen niukentuneista elinympäristöistä talousmetsissämme. Hullu metso naurattaa kulkijaa, vaikka sen voi nähdä myös kuvastavan ihmisen omaa pahoinvointia luonnonarvojen kaventuessa.

Ilveksen jälkiä näkee puistossa parhaiten talviaikaan. Ilves kuten myös useimmat muut eläimet vilahtavat piiloon ennen kuin kulkija ehtii havaita mitään. Hirvet, ketut, jänikset, mäyrät ja supikoirat kuuluvat eläimistöön. Karhuhavaintoja on kansallispuiston ajoilta vain yksi: mesikämmen poikkesi parkkipaikalla mutta jatkoi matkaansa muualle.

Kansallispuisto ei sijaitse kaukana asutuskeskuksista, mutta se on säilynyt hiljaisena alueena hiukan syrjässä valtaväyliltä. Kulkija saa levätä luonnonäänien rauhoittavassa avaruudessa. Koululaisryhmän vierailu puistoon rikkoo hiljaisuuden, joka saattaa olla monelle lapselle jo outo, ehkä hieman pelottava kokemus. Saattaapa tehtaan kohina olla tutumpi ääni kuin tuulen humina puissa: eräs viidesluokkalainen erehtyi luulemaan tuulen ääntä tehtaaksi luokan hiljennyttyä kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta.

Vanhoja asumuksia ja kulttuurimaisemia

Puiston luoteiskulmassa sijaitsee Huhtalan torpan rakennusryhmä, joka on valtakunnallisesti merkittävä suojelukohde. Huhtalasta on jäljellä päärakennuksen lisäksi syytinkitupa, kolme aittaa, sauna ja silpuslato. Perimätiedon mukaan Huhtalaan asettui 1700-luvulla asumaan potaskankeittäjä ja ensimmäiset maininnat kuhmoislaisen Nihtilän talon Wuorihuhdan torpasta löytyvät kirkonkirjoista vuosisadan loppupuolelta. Torppa perustettiin takamaille kinttupolun päähän, mutta suuriksi sen rakennukset kohosivat 1800-luvulla. Huhtala olikin piikoineen, renkineen ja kymmenpäisine karjoineen vauras torppa. Dendrokronologisten ajoitusten mukaan päärakennuksen hirret on kaadettu talvella 1868-69, syytinkituvan hirret 1848-49 ja jyväaitan hirret 1806-07.

Huhtala itsenäistyi 1933 ja tila myytiin valtiolle 1962, jonka jälkeen se jäi tyhjilleen rapistumaan, kunnes pihapiiri rakennuksineen liitettiin kansallispuistoon ja metsähallitus kunnosti rakennukset yhteistyössä museoviraston kanssa.

Huhtala henkii kiireetöntä mennyttä aikaa. Omenapuut, juhannusruusut ja tiikerinliljat kukkivat muistona kukoistaneesta puutarhasta ja pihapiirin vanhat kuuset muistavat ajan, jolloin lehmät karkasivat tanssi-iltana Petsamon lavalle. Muutama vuosi sitten puiston opas päivysti kesällä Huhtalassa viikonloppuisin mutta kävijöitä oli melko vähän - esimerkiksi lauantaina 15.7.1994 tilastoihin on kirjattu 9 kävijää ja yksi jäniksenpoikanen. Nykyään Huhtalan sisätiloihin pääsee tutustumaan sopimalla vierailusta Heretyssä päivystävän oppaan kanssa.

Isojärven pohjoisrannalla sijaitsevasta Luutsaaresta osa kuluu kansallispuistoon. Saari mainitaan vanhoissa kartoissa nimellä Majasaari. Sen kautta on kulkenut hämäläisten vanha eräreitti kohti Päijännettä. Luutsaari-niminen tila myytiin vuonna 1993 ja osa siitä liitettiin kansallispuistoon. Bruno ja Antti viljelivät tilaa vanhanaikaisin menetelmin vuoteen 1989 saakka, ja siellä on säilynyt niitty- ja ketokulttuurilajeja, joille ei enää ole elintilaa tehostuneessa maanviljely- ja karjanhoitokulttuurissa. Näitä uhanalaisia lajeja hoidetaan pitämällä niityt ja kedot avonaisina niittämällä ja laiduntamalla.

Vuonna 1833 kahdeksan talon nuottakunta rakensi Luutsaaren eteläkärkeen Kalapirtin syyskalastuksen tukikohdaksi. Kalapirtille saapui mies jokaisesta nuottakuntaan kuuluvasta talosta pyytämään ja suolaamaan kalaa talven varalle ja siellä viivyttiin useita viikkoja ennen järven jäätymistä. Kalapirtillä on jäljellä paitsi hieno tunnelma, vanhaa kalastukseen liittyvää esineistöä, ja kokonaisuutta hoidetaan museon tapaan. Avain on Luutsaaren Kalapirtin Kannatusyhdistyksen hallussa, jolle rakennukset ja niiden hoito kuuluvat.

Retkeily kansallispuistossa

Isojärven kansallispuisto on avoinna ympäri vuoden. Toukokuun puolivälistä syyskuun puoliväliin Heretyn kämpällä on opas keskiviikosta sunnuntaihin klo 10-16. Heretystä kulkija saa mukaansa puiston esitteen, jossa on mm. pieni kartta, johon on merkattu polut, telttailupaikat ja nuotiopaikat. Kämpän sisätiloihin pääsee aukioloaikana tutustumaan, ja kämpän ollessa suljettuna esitteitä ja infoa löytyy puuvajan yhteyteen rakennetusta katoksesta. Heretty sijaitsee Kuhmoinen-Länkipohja –tien (nro 3284) varrella. Lähimmät bussipysäkit sijaitsevat 18 km päässä Kuhmoisten keskustassa ja 14 km päässä Länkipohjassa.

Kansallispuistossa saa liikkua jalan, polkupyörällä ja hiihtäen sekä meloen ja soutaen. Moottoriajoneuvoilla liikkuminen on rajoitettu Lortikan metsäautotielle, jonka puomiin saavat avaimen Lortikan kämpän vuokranneet. Viitoitettuja polkuja on noin 30 km. Alueen luonnosta sekä käytön historiasta kertovat luontopolkulenkit on merkattu puihin punaisin maalitäplin, muu polkuverkosto sinisillä täplillä. Latokuusikossa ja Lortikanvuorella liikkuminen lumettomana aikana on sallittu vain polkua pitkin maaston kulumisen estämiseksi. Lintujen pesimäaikaan 1.5.-31.7. seuraaville Isojärven saarille ja niiden lähiluodoille on maihinnousu kielletty: Kannussaaret, Selkä-, Peukalo-, Honka-, Kaijan-, Jänis-, Maja-, Pukki- ja Passarisaari sekä Kuolemansaaret.

Yöpyä voi neljällä telttailupaikalla, joista Kuorejärvellä on vapaasti käytettävissä myös kiinteä laavu. Sisämajoitukseen pääsee varaamalla etukäteen Lortikan kämpän Seitsemisen kansallispuiston luontokeskuksen puhelinnumerosta 0205 64 5270. Kämppään mahtuu 20 henkeä, se varataan yhdelle ryhmälle kerrallaan korkeintaan viikoksi ja se on käytössä toukokuun alusta lokakuun loppuun. Isojärvelle voi tuoda oman kanootin tai vuokrata Heretyn opastuskämpältä soutuveneen, joita on 2 kpl Isojärven Kalalahdessa.

Jos metsäpalovaroitus ei ole voimassa, tulen saa sytyttää rakennetuille nuotiopaikoille, joita on telttailupaikkojen lisäksi reittien varrella 3 muussa kohtaa. Kannuslahden ja Lortikan keittokatoksia saa käyttää myös kuivana aikana. Polttopuut on valmiiksi tuotuna tulipaikoilla. Marjoja ja sieniä saa vapaasti noukkia siten kuin muut rajoitukset eivät sitä estä. Kalastuslain mukaisesti pilkkiminen ja mato-onginta on sallittu ilman lupaa, viehekalastukseen tarvitsevat 18-64 -vuotiaat joko läänikohtaisen vieheluvan tai metsähallitukselta (puiston sisään jäävät järvet ja pienet lammet) tai kalastuskunnilta (Isojärvi, Kurkijärvi) ostetun luvan.

Kansallispuiston opastuksesta ja huollosta vastaa metsähallituksen Länsi-Suomen luontopalvelut. Talviaikaan Seitsemisen kansallispuiston luontokeskus vastaa puistoa koskeviin tiedusteluihin, kesäaikaan kannattaa soittaa Heretyn numeroon 0205 64 5272. Tietoa löytyy myös metsähallituksen nettisivuilta osoitteesta www.metsa.fi.

Kirjoittaja, Anne Jokinen on kotoisin Tampereelta ja ollut Isojärven kansallispuistossa oppaana 13 kesää. Seudun luonto vakuuttaa joka kesä uudestaan ja yhä syvemmin tunnelmallaan ja ainutlaatuisuudellaan. Kylämän asukkaiden ystävällisyys on myös lähtemättömästi mielessä.

© Piirrokset Heikki Juutilainen

ALOITUSSIVULLE