Ultran Nettikolumni 3/2001 |
|
Ultran Nettikolumni 3/2001 |
|
Apinoiden planeetta Samana vuonna 1969 kuin Stanley Kubrickin klassinen 2001-elokuva valmistui, katseltiin laajakankailla toista yhtä lailla merkittävää tulevaisuudenkuvausta. Franklin J. Schaffnerin ohjaama "Apinoiden planeetta" perustuu Pierre Bouletin samannimiseen novelliin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa ihmisen luontoa vastaan harjoittama riisto ja hallinta ovat kääntyneet häntä itseään vastaan. Vallan ovat ottaneet ihmismäisen egoistisiksi kehittyneet apinat, jotka kohtelevat puhekykynsä ja teknologiansa menettäneitä ihmisiä primitiivisinä eläiminä. Valtaa pitää orankien edustama papisto gorilla-armeijan pitäessä kuria. Rauhantahtoisemmat simpanssit toimivat maanviljelijöinä, mutta älykkäimpänä lajina myös tiedemiehinä. Elokuvan päähenkilö on Taylor, haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistön jäsen. Hänen kurkkunsa vahingoittuu, niin ettei hän taantuneiden tulevaisuuden ihmisten tavoin kykene puhumaan, vaan joutuu todistamaan simpanssien kanssa yhdenvertaista älykkyyttään muilla keinoin. Taylor ei tosin tajua aluksi olevansa Maan tulevaisuudessa, vaan uskoo laskeutuneensa vieraalle planeetalle. Tayloria tutkivien simpanssi-tiedemisten Corneliuksen ja Ziran ponnistelut johtavat jääräpäisen uskonnollisen papiston vastustuksesta huolimatta Taylorin "kielletylle alueelle". Sieltä löytyy ihmisnukke, joka sanoessaan "mamma" samalla lausuu ilmoille todistuksen muinaisesta ihmissivistyksestä. Hiekkaan hautautunut vapaudenpatsas on Taylorille lopullinen todistus menneisyydestä. Käy myös ilmi, että papisto on itse asiassa koko ajan tiennyt totuuden, mutta pitänyt sen tehokkaasti salassa manipuloiden "apinakuntaa" dogmaattisilla valheillaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että Apinoiden planeettakin on juuri nyt vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin omana aikanaan. Olemmehan juuri löytämässä todellista menneisyyttämme ja siten identiteettiämme ihmislajina, vuosituhansia kestäneen eliittijohtoisen kontrollin aikakauden lähestyessä loppuaan - toivottavasti. Joukossamme kulkee korkeamman tietoisuuden omaavia yksilöitä, jotka joutuvat materialismiin jähmettyneen "apinayhteisön" kritiikin ja hyökkäyksen kohteeksi tavoitellessaan vielä Taylorin tapaan unohtunutta "puhekykyään". Dänikenit ja Sitchinit edustanevat apinain Corneliusta ja Ziraa, jotka kamppailevat häkellyttävän todistusaineiston ja konservatiivisen yhteiskunnan asenteiden välisessä puristuksessa. Alkuperäinen "Apinoiden planeetta" on ajaton elokuva, jonka aromi viinin tapaan paranee vanhetessaan. Ensimmäinen jatko-osa "Paluu apinoiden planeetalle" sisältää vielä paljon samaa tenhoa mutta samaa ei valitettavasti voi sanoa lukuisista jatko-osista, jotka nekin tosin omana aikanaan palvelivat tarkoitustaan kohtuullisesti. Blade runner - palkkionmetsästäjä Erityisesti 70- ja 80-luvun tieteiselokuvat ovat keskittyneet synkkien tulevaisuudenkuvien maalailuun, mikä osaltaan on johtunut samasta linjasta alan kirjallisuudessa. Ehkä merkittävin tämän tyylin elokuvista oli Ridley Scottin vuonna 1984 ohjaama "Blade Runner" ("Palkkionmetsästäjä"). Tapahtumat tässä tarinassa sijoittuvat lähitulevaisuuden Los Angelesiin, jossa vallitsee ainainen hämärä ja sateinen synkkyys. Väkivalta-, seksi- ja huumebisnes kukoistavat ihmisten etsiessä epätoivoisesti sisältöä turhaan elämäänsä. Kaiken kaaoksen keskellä Harrison Fordin esittämä leipääntynyt Ex-poliisi Deckard määrätään jahtaamaan ns. "replikantteja", robotteja, jotka ovat niin ihmisenkaltaisia että ne voidaan erottaa vain erityisten psykologisten testien avulla. Etsivä Deckard johdetaan kohtaamaan replikanteista täydellisin, Rachel-niminen kaunotar. Ironista kyllä, Rachel ei itsekään ymmärrä olevansa keinotekoinen, koska hänen päähänsä on istutettu täydelliset muistikuvat lapsuudesta lähtien, traumoineen kaikkineen. Rachel ja Deckard eivät voi välttyä rakastumiselta, mikä tietenkin pistää kummatkin pohtimaan syntyjä syviä. Samaan aikaan vain astetta epätäydellisempi Roy-niminen replikantti ei näe "elämässään" muuta tarkoitusta kuin jäljittää luojaansa, Rachelinkin suunnitellutta Tyrell-yhtiön pomoa. Tätä tehtävää suorittaessaan Roy ei tunne sympatiaa tiellensä osuvia ihmisiä kohtaan, kunnes lopulta Deckardin kohdatessaan osoittaa yllättävää myötätuntoa ja säästää etsivän elämän. Elokuva pohdiskelee siis inhimillisyyttä ei-ihmisen näkökulmasta. Niin biologisesti kuin moraalisesti saastunut ympäristö jää rekvisiitan asemaan tässä henkilökohtaisen identiteetin etsinnässä. Rachel ja Roy ovat kyvyiltään ja ulkoiselta muodoltaan yli-ihmisiä, jotka loppujen lopuksi vaikuttavat jopa moraaliltaan ja tunteiltaan luojaansa inhimillisemmiltä. Mitä siis on olla ihminen? Missä on ihmisen olemassaolon perusta ja oikeutus, missä on ihmisen sielu? Keinoihmisiä tutkiessaan Deckard joutuu tietenkin kyseenalaistamaan jopa omankin aitoutensa. Eivätkö monet ihmiset olekin tänään juuri tässä tilanteessa? Olemmeko me "replikantteja", yhteiskuntajärjestelmämme rakentamia robotteja vai aitoja henkisiä olentoja?
Martin
Keitel |
|
 |
|
