Ultran Nettikolumni  10/2006

BIG BANG vai pelkkä pieni tussahdus?

Birger E. Wasenius

Aikojen alussa ei ollut mitään. Äärettömän suuressa ei missään leijaili vapaasti äärettömän pieni ei mikään. Kokonaisuuden summa oli siis nolla. Koska tyhjästä ei voi syntyä mitään, kuului Aikojen Alussa vain pelkkä pieni tussahdus. Pelkkä pieni tussahdus …

Ei kuulunut mikään BIG BANG!! eikä mitään äänekästä herätyskellon räminää merkiksi siitä, että AIKA oli nyt alkanut. Ensimmäinen pikku alkuatomi, huomaamaton alkupiste oli vain yht’ äkkiä syntynyt olemattomuuteen niin kuin tyhjästä, yksiulotteisena paikallisena häiriönä äärettömän suuressa ei- missään. Tämä oli tuntemamme maailmankaikkeuden synty ja alku.

Koska mitään ei voi syntyä tyhjästä, oli pienoisen tussahduksen jälkeenkin maailmankaikkeuden kokonaissumma edelleenkin nolla, kuten äärettömässä tyhjiössä ennen Aikojen Alkua.

Toisin sanoen, jotta kokonaissumma edelleen olisi nolla, on alkupisteen kanssa yht’aikaa pitänyt syntyä vastakkaismerkkinen ilmiö esim. negatiivinen alkupiste, joka kulkee / vaikuttaa vastakkaiseen suuntaan kumoten alkupisteen vaikutusta. Näin on maailman kaikkeuden summa edelleenkin nolla.

Tämä oli siis maailmankaikkeuden synty ja koko luomiskertomus yksinkertaisesti imaginaarisessa pähkinänkuoressa. Tulkoon tussahdus ja tussahdus tuli.

Koko maailmankaikkeuden kokonaissumman pitää siis aikojen loppuun asti olla nolla eli ei yhtään mitään, muuten tasapaino järkkyy ja maailma katoaa itsestään takaisin olemattomuuteen, jälkiä jättämättömänä mahdottomuutena.

Kun yksiulotteinen alkuaika liikkui johonkin suuntaan ei missään, syntyi äärettömän ohut linja eli aikajana, joka leijui vapaasti tyhjässä. Syntyi kaksiulotteinen äärettömän ohut maailma, joka sen kun piteni, ikään kuin lankaa rullasta vetäen.

Jossain muualla tapahtui tietysti yht’ aikaa tätä kumoava vastaavankokoinen negatiivinen ilmiö eli esim. negatiivinen aikajana joka kulkee takaperin täältä katsottuna.

Kun aikajana äärettömässä ei missään kulkee johonkin suuntaan , syntyy sen jälkenä taso eli aikalevy, joka on kolmiulotteinen pelkästä puhtaasta ajasta koostuva maailma.

Kun sitten aikalevy liikkuu tyhjässä syntyy neliulotteinen maailma, eli meidän tuntemamme maailma jossa on kolme aikadimensiota eli avaruusulottuvuutta ynnä tyhjyys, eli neljäntenä dimensiona sitä mitä me kutsumme ”ajaksi”, meidän maailmamme jota lukija tunnistaa tuttuna ympäristönään kaikkine tavaroineen, tämä kirjoitus mukaan luettuna.

Aika on siis maailmankaikkeuteen sisäänrakennettu perusyksikkö tai perusominaisuus, josta kaikki muu koostuu eli rakentuu.

Ympäristömme on vain ”kiinteään” muotoon kiteytynyttä aikaa. Eipä ihme että meidän on vaikea kuvitella mitä aika tai maailma on… Kellomme vain kuvaavat ajan varjoa.

Kun aika pidetään maailmakaikkeuden perusyksikkönä (mitä ”aika” sitten onkaan), sen seurauksena ilmenee kaikki muu, ja maailmankaikkeus yksinkertaistuu kummasti. Ei siis niin, että aika syntyisi muiden havaitsemiemme ilmiöiden seurauksena jonossa, niin kuin meillä on tapana ajatella. ”Kovat” faktat eli tuoli, jäätelö, paha naapuri ja sen hieno auto, aurinko jne. ympärillämme oleva ovatkin vain ajan heijastumia ja kiteytymiä ja niinhän kovatkin esineet nykytieteen mukaisesti ovatkin vain näkymättömien hiukkasten värinää tyhjässä.

Havaitsemamme aika, josta itsekin siis koostumme, kulkee täällä vain yhteen ja sellaiseen suuntaan, jota me pystymme havaitsemaan, seuraus siis tulee syyn jälkeen, harvemmin takautuvasti toisinpäin, mikä olisi mukavaa esim. lottoarvonnassa …

Vastakkaiset ilmiöt ja rinnakkaismaailmat ovat meidän dimensiomme ulkopuolella ja siten suoraan havaitsemattomissamme, vain rajoittunut mielikuvituksemme voi tässä ehkä auttaa. Mielikuvitusilmiöiden ”todistaminen” sen sijaan on vaikeaa.

Mitä itse ”aika” sitten on? Missä takaperin kulkeva aika piilee? Siitä ei primitiivinen ihminen voi tietää mitään, sitä voi vain mielikuvitella.

Jossain on siis havaitsemamme maailman peilikuva tai vastailmiö, antimateria tai jotain, jonka kuvaamiseen edes mielikuvituksemme ei ehkä riitä.

Ilman tällaista vastapainoa tai "antimateria" maailmaa meidän maailmankaikkeutemme kokonaissumma ei enää olisi nolla, mikä siis olisi mahdotonta emmekä olisi olemassa tätä juttua kirjoittamassa ja lukemassa.

Missä siis sijaitsee havaintokykymme ulkopuolella oleva antimaailma vastapainona sille iankaikkisuudelle jota voimme tähtikirkkaana yönä nähdä? Onko antimaailma kaukana näkyvän äärettömän maailmankaikkeuden rajojen ulkopuolella - vai hyvin lähellä? Yksinkertaisin ratkaisu on yleensä oikea, "occamin razorin" periaatteen mukaisesti.

Sisäkkäiset maailmat

Kun yllä kuvattu alkuaika syntyi, syntyi siis samalla negatiivinen aikapartikkeli (jos meidän maailmamme pidetään positiivisena), joka olemassaolollaan kumosi ja edelleen kumoaa positiivisen ajan ja kaikkeuden summa on nolla.

Aikojen alussa oli nolla-dimensioisen äärettömyyden suuruus äärettömän pieni ja äärettömän pienet alkuaikahiukkaset siis mahtuivat olemaan ainoastaan toistensa sisällä. Eli kaksoismaailmamme on hyvin lähellä eli aina läsnä.

Tilanne on verrattavissa siihen, että samasta aiheesta kuvattu negatiivi ja siitä tehty positiivinen paperikopio heijastetaan täsmälleen toistensa päälle, mitään ei näy ulkopuolelta, koska kuvien summa on nolla, kuitenkin molemmat kuvat ovat kokoajan olemassa toistensa sisällä.

Universumin kehittyessä edellä esitetyllä tavalla oli ja on aineellinen aika (siis meidän) ja immateriaalinen (negatiivinen) aika kiinteästi ja erottamattomasti toisiinsa sidotut. Immateriaalinen maailma on siten koko ”ajan” ”täällä” ja ”nyt”, rajoittuneilla aisteillamme emme vain pysty sitä ulkopuolelta havaitsemaan. Vain mielikuvituksemme riittänee.

Jos sen sijaan negatiivinen maailma olisi loittoontunut kauas äärettömän maailmamme rajojen ulkopuolelle, se olisi rajattomankin tilan tuhlausta, mikä ei tunnu luonnolliselta. Kyllä luonto aina pyrkii tehokkuuteen ja joskus ehkä lipsahtaa järkevyyteenkin.

Aikojen alussa syntynyt peruspartikkeli eli ”aika” on siis maailmankaikkeutemme perusominaisuus joka sisältyy kaikkeen tuntemaamme materiaan ja maailmaan, jossa on ”vain” neljä dimensiota. Muista ulottuvuuksista voimme siis vain mielikuvitella.

Jatkuvaa tussahtelua ?

Kehityksen kruunu, jumalan kuva, itsestään liikaa kuvitteleva mutta edelleen henkisestikin niin alkukantainen ihminen, luuli aikaisemmin että maapallo on litteä ja maailmankaikkeuden keskipisteenä. Näinhän ei ollut, jumalan maanpäällisten edustajien käskystä ja roviolla elävänä polttamisen uhasta huolimatta.

Saattaako siten olla niin, ettei ihminen vieläkään tiedä kaikkea, asiantuntijoiden yleisistä ja vankoista harhaluuloistaan huolimatta?

Onko meidän maailmamme todella jotain aivan uniikkia ja ainutkertaista, vai ainoastaan jonkin tuntemattoman prosessin sivutuote tai suorastaan jäte?

Oliko maailman synty eli pienenpieni alkutussahdus ainutkertainen ilmiö, joka tapahtui ainoastaan yhden kerran vain ihmisen iloksi, eikä koskaan enää?

Vai tussahteleeko koko ajan siellä täällä ja syntyy uusia uljaita maailmoja liukuhihnalta, uusia erilaisia dimensioita jatkuvana prosessina kaikkialla, myös täällä ja nyt, rinnakkain ja sisäkkäin ? Emme vain huomaa tilannetta, niiden kokonaissummahan on aina täysi nolla eikä niitä siten voi ulkopuolelta millään havaita?

Vai kupliiko uusia maailmoja ilmoille ainoastaan tähtien välisessä tyhjässä avaruudessa, kuten kuplia samppanjalasista?

Voiko olla niin, että meidän keskipistemaailmamme on ainoastaan standardihiekkajyvänen hieman syrjässä, miljardien muiden ”suurempien” toisiinsa kietoutuneiden maailmojen ulkolaidalla?

Sattuuko muissa maailmoissa aikaromahduksia jolloin maailmat jälkiä jättämättä silmänräpäyksessä katoavat siihen äärettömään tyhjyyteen, josta ne ovat tussahtaneet esillekin, kun samalla syntyy uusia? Saattavatko nämä eri maailmat ja dimensiot silloin tällöin ehkä hipaista toisiaan tai suorastaan törmätä toisiinsa, voivatko ne joissain oloissa edes hetkellisesti lievästi vaikuttaa toisiinsa, aiheuttaen kannaltamme outoja ilmiöitä joita ”tiede” ei osaa selittää, esim. parapsykologiasta tunnettuja ilmiöitä? Ilmiöitä, jotka ovat jonkun mielen aiheuttamia, mitä mieli tai henki sitten onkaan.

Onko mitään vihjeitä siitä, että olisi olemassa muitakin maailmankaikkeuksia tai rinnakkaismaailmoja, kuten mielikuvituksellisissa Scifi-tarinoissa esitetään?

Miten niihin päästään, mustien aukkojen vaiko avaruuden madonreikien kautta?

Älyllistä elämää?

Mitä elämä on? Elämä tuntuu aina olevan ajan rajoittama ilmiö? Onko ikuista elämää ja mihin sitä tarvittaisiin, jos olisi? Onko elämä, kuten aikakin, materiaan sisäänrakennettu perusominaisuus, joka ajasta riippuvaisena ilmenee aina ja kaikkialla kun sille suotuisat olosuhteet ilmenevät? Onko elämä jokin raajallisen ajan erityinen ilmentymä?

Elämä on ominaisuus, joka aina pyrkii toteuttamaan itseään, kuten mineraalit jotka organisoivat itseään kiteiksi, esim. jalokiviksi, makromolekyylit jotka organisoivat itsensä elämän peruspalikoiksi, elävät virukset jotka voivat esiintyä myös kiteisenä muotona, pienet bakteerit, muut elämänmuodot esim. meren pimeissä syvyyksissä ja suuressa kuumuudessa esiintyvät meille oudot elämänmuodot, hiilen, rikin, piin varaan rakentuvat elämänmuodot tai avaruudessa leijuvaan, johonkin aivan muuhun perustuvaan älylliseen sähkö-, magneetti- tai muuhun kenttään.

Kellon toiminta ei ole riippuvainen sen rakennusmateriaalista, kuten ei elämäkään: Kellon moottorin esimerkkeinä mainittakoon aurinko, vesi, heiluri, sähkö, valonsäde, teräsjousi, kuminauha, värähtelevä atomi jne. Kello voi olla kallis kulta-Rolex tai halpa muovista prässätty. Kaikki toimii, kunhan toimintaperiaate on tiedossa. Näin on varmasti myös elämän kohdalla.

Onko maapallon ulkopuolista elämää, esim. lähinaapurissa kuten Marsissa ja Jupiterissa? Entä älykästä elämää?

Maapallolla valitettavasti ei ole havaittu mitään älyllistä elämää. Ellet usko, voit taas lukea huomispäivän lehteä, siitä saat vankat todisteet älykkyyden totaalisesta puuttumisesta! Muuten maapallolla kylläkin vilisee ja sikiää kaikensorttista limaa.

Maailman kaikkeutemme kaikki muut älykkäät elämänmuodot tekevät siksi varmasti kaikkensa välttääkseen minkäänlaista kontaktia henkisesti niin matalalla tasolla olevien destruktiivisten olentojen kanssa, kuin ihminen on osoittanut olevansa.

Ulkoavaruuden älykkäille olennoille kontakti ihmisen kanssa johtaisi varmasti samaan lopputulokseen kuin alkuasukkaiden, ihmisen vahingossa ja erehdyksessä ”löytäessään” uusia mantereita litteän maapallonsa valtamerten takana.

Täysin varma todistus maapallon ulkopuolisen älyn olemassaolosta, on siksi tosiasia, että mitään havaintoja heistä ei ole tehty. Älykäs on hiljaa. Tyhmä ulkoavaruuden olento ja vähä-älyinen elämänmuoto sen sijaan olisi jo antanut selviä merkkejä olemassaolostaan. Hieman niin kuin tyhmä ja hyvin syötetty ylipainoinen ihminen on jo vuosikymmenten ajan lähettänyt avaruuteen sähkömagneettisia viestejä olemassaolostaan: tervetuloa ruokapöytään, ruoka olemme me!

Rajoittuneet aistimme eivät siten riitä ymmärtämään maailmankaikkeuden ilmiöitä, vain mielikuvitus auttaa kuvittelemaan maailmankaikkeutemme loppupistettä eli perästä kuuluvaa pientä lopputussahdusta – ehkä tämä riittää….

Takaisin