Ultran Nettikolumni  1/2005

DEPRESSIOSTA ITSEMURHAKRIISISSÄ

TRANSPERSOONALLINEN NÄKÖKULMA

Léo Matos

Websterin sanakirja määrittelee depression joksikin, joka on ympäristöään alempana ja verbi "to depress" tarkoittaa "painaa alas". Mikäli hyväksymme sanalle "depress" tämän merkityksen, voimme kysyä, mitä depressiivinen potilas oikein "painaa alas" aiheuttaen itselleen sairautensa. Valaistakseni hieman depression mahdollista alkuperää haluan tarkastella lähemmin eräitä olettamuksia siitä, mitä depressiivinen potilas tosiasiallisesti "painaa alas" ja miten depression eri oireet olisi tulkittavissa.

Freud (1953) osoitti ensimmäistä kertaa v. 1917 ilmestyneessä tutkielmassaan "Mourning and melancholia" surun ja melankolian välisen yhteyden. Hän määritteli melankolian (niin kuin depressiota tuolloin kutsuttiin): "Syvästi tuskalliseksi alakuloisuudeksi, kiinnostuksen puutteeksi ulkomaailmasta, rakastamisen kyvyn menetykseksi, kaiken aktiivisuuden tukahtumiseksi". Freud lopettaa artikkelinsa olettamalla että: "Melankolia syntyy libidon menetyksestä aiheutuvasta surusta".

Libidon menetyksellä puolestaan tarkoitetaan tässä yhteydessä samaa kuin ihmisen elinvoimaisuuden, eloisuuden menetystä.

Elämän perusominaisuus on muutos. Subjektiivisesti koemme kuitenkin usein elämämme muodostuvan lähes loputtomista erillisistä tilanteista, ihmisistä ja objekteista, jotka ovat enemmän tai vähemmän pysyviä ja ennustettavissa olevia. Menettäessämme rakkaudenkohteen tai illuusion jostain, mitä olemme odottaneet, saatamme masentua, sillä olemme usein suunnanneet elämänenergiamme fantasiaan, mielessämme luomaamme kuvaan siitä, miten tulevaisuutemme pitäisi tai tulisi rakentua. Lowen (1976) kirjoittaa: "Näemme depressiivisen reaktion syntyvän kun illuusio (harhakuva) murskautuu suhteessa todellisuuteen".

TODELLISUUDESTA    

Eri ihmiset kokevat todellisuuden eri tavoin, ja nämä tavat vaihtelevat myös elämän eri vaiheissa. Tiedämme, että todellisuuden tai paremminkin todellisuuksien kokeminen riippuu monista eri tekijöitä esim. sosiaalisesta ehdollistuneisuudestamme, ympäristön ärsykkeistä, iästämme ja erityisesti tietoisuudentilastamme kulloisenakin ajankohtana.

Tavanomaisessa tietoisuudentilassamme assimiloimme ja tulkitsemme aistihavaintojamme tietyiksi merkityskokonaisuuksiksi tai -sisällöiksi. Katselemme ympäröivää maailmaa ja valitsemamme informaation perusteella "arkistoimme" tietoisuuteemme tietyn, osittaisen kuvan fyysisestä todellisuudesta. Aistimme eivät kykene hahmottamaan kaikkea ulkoisen ja sisäisen todellisuutemme prosessinomaisesta ja vaihtelevasta kokonaisuudesta. Tästä johtuen näemme maailman muodostuvan ikäänkuin erillisistä objekteista, jotka tila erottaa toisistaan. Ja vastaavasti miellämme kuvan maailmasta, joka muodostuu enemmän tai vähemmän pysyvistä suureista. Katsellessani esim. Kööpenhaminan Kuninkaallisen kirjaston kiinteää ja kaunista rakennusta, koen tuon lujan rakennelman jonakin lähes ikuisena. En ajattele ollenkaan sitä, että nuo kivet, joista kirjasto koostuu eivät olleet tuossa 500 vuotta sitten. Enkä myöskään sitä, että molekyylit ja atomit, joista rakennusaineet koostuvat ovat jatkuvassa liikkeessä ja muutoksentilassa. En näe, että rakennus vanhenee, vaikka tosiasiallisesti tämä ulkoisesti ilmeisen kiinteältä näyttävä rakennelma on joka hetki jatkuvassa rappeutumisprosessissa. Ja että pitkän ajan kuluessa, "ajan tuulessa", tuo kirjasto tulee kokonaan häviämään. Havaintotoimintojemme psykologisena seurauksena olemme myös hyvin harvoin tietoisia tämänhetkisistä, jatkuvista muutoksista ruumiissamme, syntymästä vanhuuteen ja kohti kuolemaa. Edellä kuvattu, spesifisesti ihmiselle tyypillinen tapa käsittää todellisuutta on ehkä tärkein syy, miksi miellämme maailmankaikkeuden dualistisesti so. teemme selvän eron "sinun" ja "minun", "ruumiin" ja "mielen", "elämän" ja "kuoleman" välille.

MITÄ DUALISMISTA SEURAA

Dualistinen ajattelutapa vaikuttaa oleellisesti siihen, miten koemme olemassaolomme. Tämä erityinen tiedostamistapa voi saada ihmisen tuntemaan itsensä hyvin eristyneeksi enemmän tai vähemmän vaarallisessa ympäristössä, jossa on koko ajan varustauduttava ja oltava varuillaan jotta selviytyisi. Ihmisen päämäärä - pohjimmiltaan jokaisen ihmisen tietoinen tai tiedostamaton päämäärä - on mielihyvän tunteen saavuttaminen sekä fyysisessä, psyykkisessä että sosiaalisessa mielessä. Saavuttaakseen päämääränsä ihmisen on oltava vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristönsä kanssa. Ja tässä vuorovaikutuksessa hän suhtautuu olemassaoloonsa sen mukaisesti, miten hän on mieltänyt ulkoisen ja sisäisen todellisuutensa. Ja edelleen kun hänen toimintansa perustuu epätarkkaan so. tavanomaiseen, dualistiseen, itsensä ja ympäristön tiedostamiseen on tällä toiminnalla luonnollisesti "epätarkkuuden" mukanaan tuomia seurauksia. Ihminen saattaa saavuttaa väliaikaista onnea, mutta sisimmässään tuntee itsensä aina jotenkin ympäristönsä uhkaamaksi, pelkää menettävänsä tulevaisuudessa jotain. Pelkää, että jotain pahaa saattaisi tapahtua, pelkää kuolemaa.

Nykyinen tiede ja teknologia perustuvat newtonilais-kartesiolaiselle todellisuuskäsitykselle, jonka mukaan maailmankaikkeus pohjimmiltaan käsitetään dualistiseksi ja koostuvan lähes äärettömästä määrästä toinen toisistaan erillään olevia objekteja. Moderni fysiikka esittää kuitenkin täysin erilaisen mallin; Capran (1975) mukaan: "Nykyfysiikassa maailmankaikkeus käsitetään dynaamisena, erottamattomana kokonaisuutena ikään kuin suurena kudoksena, jonka osana myös havainnoitsija oleellisella tavalla on. Tämä käsitys ylittää myös ajan ja paikan, erillisten objektien, syyn ja seurauksen tavanomaiset merkitykset".

Dualismin mukaisesti ihminen elää ainakin kahdessa erillisessä maailmassa: jokapäiväisessä, fyysisessä maailmassa ja sen lisäksi rakentamassaan käsitteellisessä maailmassa. Jälkimmäinen syntyy sen perusteella, miten ihminen prosessoi (aistii, havaitsee, käsitteellistää, tulkitsee) informaatiota, jota hän vastaanottaa sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudesta ja jonka perusteella hän luo eri merkityssisältöjä ja -suhteita tietyllä lineaarisella aikajatkumolla so. missä asiat tapahtuvat joko menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. 

KUVA MINÄSTÄ

Näyttää siltä, että tämä käsitteellisesti luotu todellisuus, jossa minä ja maailma koetaan enemmän tai vähemmän erillisinä, alkaisi muodostua jo syntymähetkestämme alkaen, jolloin eroamme anatomisesti äidistämme. Se kehittyy edelleen erityisesti oppiessamme kieleksi kutsumamme merkkisysteemin. Eräs ensimmäisistä merkityssisällöistä, jonka omaksumme tässä systeemissä on minän tai egon käsite. Tunnistaakseen minänsä ihmisen on ensin erottauduttava itsekseen joksikin, jossa on tiettyjä ominaisuuksia. Tällä tavoin ihminen luo kehityksensä kuluessa kuvan minästään, itsestään. Tämä kuva ei luonnollisestikaan ole pysyvä, vaan muuttuu myös elämän kuluessa. Jotkut tämän kuvan (tai identiteetin) elementit ovat myöskin pysyvämpiä (esim. sukupuoli) kuin toiset, joissa voi tapahtua muutoksia ajan kuluessa esim. sosiaalinen ja taloudellinen asema, tunteet, persoonallisuuteen kuuluvat ominaisuudet ja kyvyt jne. Luomalla kuvan itsestään ihminen uskoo myös tietävänsä kuka hän on: hän identifioi itsensä. Tämä identiteetti on hänelle sitten joskus hyvin miellyttävä joskus taas hyvin epämiellyttävä riippuen siitä, miten hänen elämänsä toteutuu.

Minäkuvansa lisäksi ihminen tekee myös kuvan tai kuvia tulevaisuudestaan so. siitä, miten hänen elämänsä tulisi sujua: hän ohjelmoi tulevaisuutensa jollain tavalla. Hän odottaa ja toivoo, että toiset ihmiset ja elämäntilanteet ja myöskin hän itse sopisivat tähän suunnitelmaan tai tehtyyn muottiin. Ja kun maailma ei sitten vastaakaan näihin fantasioihin henkilön odottamalla tavalla seurauksena on turhautuminen ja usein epämiellyttävien tilanteiden torjuminen. Tällöin ihminen ikään kuin "varastoi" traumaattiset tilanteet staattisina energiatukoksina, kipuina organismiinsa. Muita tärkeitä kivun ja traumojen lähteitä ovat lisäksi kokemukset perinataaliselta tasolta psykodynaamisen kehityksen eri tasoille, joissa ihminen ei ole saanut tyydytystä tärkeissä, luonnollisissa tarpeissaan (äidillinen läheisyys ja lämpö varhaislapsuudessa, vanhempien tarjoama emotionaalinen turvallisuus, riittävä älyllinen ärsykkeistö jne.).

Turhaumat ja kehityshistorian traumaattiset tilanteet, joihin liittyviä tunnekokemuksia ihminen ei ole kyennyt ilmaisemaan ja integroimaan taltioituvat minäkuvaan ja torjuttuina ja unohdettuinakin ovat eläviä; niin kuin filmi, jossa on tuskallisia tunnelatauksia. Nämä salpautuneet, tuskalliset ja torjutut energialataukset ilmenevät yleensä myöhemmin yksilönkehityksessä erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, kipuina tai psykosomaattisina sairauksina.

DEPRESSION OIREISTA

Depression yleisimmät oireet ovat surullisuus, riittämättömyyden- ja alemmuudentunteet, pessimismi, väsymys, jännittyneisyys. Yleisen alakuloisuuden tunteeseen voi yhdistyä myös eri tavoin ahdistuneisuus, erilaiset ruumiilliset vaivat, ruokahaluttomuus ja ummetus sekä mahdolliset itsemurha-ajatukset.

Analysoidessamme yllä olevia oireita tarkemmin havaitsemme että:

Surullisuus on tiedostamattamme tai esitietoisesti tuottamamme tunne, jossa on vuorovaikutuksessa kolme erilaista kuvaa: (1) henkilö odottaa tulevaisuudessa jotain joltakin toiselta, itseltään tai joltain elämäntilanteelta ja hän uskoo odotuksensa toteutuvan; (2) kun tulevaisuudesta tulee nykyhetki osoittautuukin todellisuus erilaiseksi henkilön odotuksiin verrattuna ja hän turhautuu; (3) henkilö näkee nyt ristiriitaiset kuvat 1 ja 2 ja luo uuden kuvan (kuva 3), jossa näkee itsensä alakuloisena ja surkuteltavana ja katsoessaan tätä kuvaa n:o 3 tuottaa tämä kuva (minäkuva) hänelle suruntunteen. Ts. se, mikä itse asiassa aiheuttaa tämän tunteen ei olekaan rakastetun tai jonkin arvokkaan menetys tai odotusten toteutumattomuus, vaan pelkästään kuva, joka hänellä on mielessään.

Alemmuudentunne: henkilö näkee itsensä toisiin verrattuna jossain suhteessa heikommin "varustettuna"; hän salpaa ja painaa alas tällaisen kuvan itsestään, jonka jälkeen tämä kuva tuottaa hänelle alemmuudentunteen. Toisin sanoen alemmuudentunne ei ole mikään tunne vaan alunperin tietty kuva itsestä.

Pessimismi: henkilö projisoi tulevaisuuteen kuvan tilanteesta, jossa hänelle tapahtuu jotain kielteistä. Näemme taas, miten ihminen ensin luo ja sitten painaa alas tietyn kuvan itsestään, joka puolestaan aiheuttaa hänelle epämiellyttävän tunteen.

Väsymys: henkilö käyttää energiavaroistaan suurimman osan torjuttujen ristiriitojen hallintaan. Toisin sanoen hän painaa alas joitain puolia omasta minäkuvastaan. Ja koska hän on unohtanut hämmennyksen ja psyykkisen kivun keskellä, että minäkuva on vain kuva eikä hän itse, aiheuttaa hän itselleen masennuksen.

Riittämättömyydentunne: henkilö on luonut kuvan itsestään tietyssä kuvitteellisessa tilanteessa, jossa hän ei kykene täyttämään itse itselleen asettamiaan vaatimuksia ja odotuksia. Jälleen havaitsemme, miten henkilö luo ja painaa alas tietyn kuvan itsestään.

Toivottomuudentunne on kuva tai kuvitelma toivosta, ettei myönteiset odotukset tulevaisuudessa toteudukaan. Henkilö luo kuvan kielteisestä tulevaisuudesta ja useimmiten hän ei ole tietoinen mielikuvastaan, koska on sen torjunut.

Jännittyneisyys on salpautunutta energiaa, jota ei ole käytetty oikeaan aikaan, vaan se on varastoitu organismiin. Käyttämättömänä tämä energia aiheuttaa pitemmän päälle jännityksen lisäksi kipua ja psykosomaattisia sairauksia. Havaitsemme siis henkilön salpaavan itseään ja ikäänkuin painavan alas omaa ruumistaan aiheuttaen näin jännityksen itsessään. Tämän hän tekee luonnollisesti tiedostamattaan eikä oivalla, että jännityksen aiheuttaja on hän itse.

Ahdistuneisuus: tämä tunne aiheutuu yleensä tulevaisuudenpelosta. Henkilö luo mielikuvan tuhoisasta tulevaisuudesta ja samalla torjuu nopeasti tämän epämiellyttävän mahdollisuuden. Alitajuisesti tämä kuva kuitenkin syöttää takaisin pelon tuntemattomasta pahasta, joka voisi tulevaisuudessa tapahtua. Henkilö on ikäänkuin nykyisyyden ja tulevaisuuden välissä ja hän on painanut alas kuvan epämiellyttävästä tulevaisuudesta.

Päänsärky aiheutuu usein jännittyneisyydestä, jossa lihaksia jännitetään ikäänkuin vaaratilanteessa. Kun jännitys ei pääse mitenkään purkautumaan, kanavoituu se päänsäryksi.

Ruokahaluttomuus on tulkittavissa tiedostamattomaksi oman ruumiin pahoinpitelyksi. Sen tarkoituksena on tehdä ruumis sairaaksi ja pitemmällä tähtäimellä tuhota se. Näin tulkittuna se edustaisi tiedostamatonta itsemurhataipumusta.

Ummetus: eräs toinen tapa tiedostamatta painaa alas jokin ruumiimme systeemeistä. Henkilö ei salli ruumiin puhdistua luonnollisesti haitallisista aineista. Tämäkin on eräs muoto ruumiillista pahoinpitelyä ja epäsuoraa itsemurhatoivetta.

Itsemurha-ajatukset ovat yritys tappaa minäkuva, joka on sisäistynyt ja itse asiassa sekoittunut ruumiin kanssa (Matos, 1977). Itsemurha-ajatukset ovat ihmiselle yritys parantaa itsensä masennuksesta, mutta sekoittaessaan ruumiinsa kuvaan  itsestään saattaa hän tosiasiallisesti tappaa itsensä.

ITSEMURHAKRIISISTÄ

Ihminen, joka on päättänyt tappaa itsensä, on usein miettinyt itsemurhaa jo pitemmän aikaa. Päätöksen tehtyään hän on joko hyvin epätoivoinen tai sitten täysin rauhassa itsensä kanssa pitkällisen ja vaikean sisäisen taistelun jälkeen. Mikäli hän ei tässä tilanteessa saa apua keneltäkään tai mistään, on hän hyvin suuressa kuolemanvaarassa. Ymmärtääksemme paremmin itsemurhamekanismin luonnetta haluaisin tarkastella lähemmin itsemurhan motivaatiota. On olemassa viisi erilasta toivetta tai psykofyysistä tarvetta, jotka yleensä toimivat motiiveina itsemurhassa tai sen yrityksessä. Nämä ovat:

1. Huomio

2. Kosto

3. Toive päästä epämiellyttävästä tilanteesta

4. Toive parempaan tilanteeseen pääsemisestä

5. Rauha so. sisäinen tasapaino itsen ja ympäristön kanssa

Eri itsemurhat ovat yleensä luokiteltavissa johonkin tai joihinkin yllä olevista luokista, ja jokaisen itsemurhaa suunnittelevan ihmisen lopullisena motiivina on sisäisen rauhantilan saavuttaminen. Rechardt (1976) toteaa kehitellessään edelleen Freudin teoksessa "Beyond the Pleasure Principle" esittämiä teorioita, että "tuhoavuuden vietti" toimii psykologisena mekanismina, jonka tarkoituksena on päästä eroon häiritsevästä sisäisestä tai ulkoisesta ärsykkeestä. Ihmisen pyrkimys itsemurhassa vapautua psyykkisestä ja fyysisestä kivusta on siis ymmärrettävissä eräänä yrityksenä saavuttaa sisäinen rauhantila. Achte (1976) ilmaisee tämän ajatuksen selvästi todetessaan: "Nykyisin tuskin vastustetaan ajatusta, jonka mukaan kuolemantoiveessa on hyvin usein - lähes joka tapauksessa - ydinsisältönä toive saavuttaa sisäinen rauhan- ja turvallisuudentila".

Mielenkiintoista ja tärkeää on tietysti tässä yhteydessä tarkastella miksi ihminen yrittää tappaa ruumiinsa etsiessään sisäistä tasapainoa ja rauhaa.

Charon (1972) on havainnut oudon ristiriidan itsemurhan tehneen ihmisen kuolemantoiveen ja hänen jälkeensä jättämien viestien välillä. Viesteissä korostuvat nimittäin hyvin usein elämään läheisesti liittyvät asiat kuten esim. ihmissuhteet. Kohtaamme tässä eräänlaisen paradoksin. Tämä paradoksi saa selityksensä oivaltaessamme, että itsemurhassa ihminen ei itse asiassa pyrikään tappamaan ruumistaan vaan yrittää sen sijaan eliminoida häiritsevän minäkuvansa. Ongelmallista tietysti on, että psyykkisessä kivussaan ja hämmennyksessään hän sekoittaa nämä kaksi toisiinsa so. sen sijaan että tuhoaisi pelkästään kielteisenä koetun minäkuvansa, hän yrittääkin tuhota ruumiinsa aiheuttaen näin biologisen kuolemansa.

TRANSPERSOONALLINEN NÄKÖKULMA

Transpersoonallinen psykologia on tiede, joka lähestyy ja tutkii ihmistä kokonaisuutena. Häntä ei nähdä vain yksilönä per se tai yksilönä yhteiskunnassa, vaan ihmisen ekologiset ja kosmiset suhteet katsotaan myös erittäin merkittäviksi. Näin transpersoonallinen psykologia lähestyy muita tieteitä kuten lääketiedettä, sosiologiaa, antropologiaa, fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, astronomiaa ja metafysiikkaa. Tämä "uusi" tiede on perusteiltaan kulttuurienvälistä ja tarkastelee kaikkien aikakausien kulttuurien käsityksiä (psykologisia, uskonnollisia, lääketieteellisiä, filosofisia jne.) elämästä. Transpersoonallinen psykologia käyttää muiden psykologian oppisuuntien (behaviorismin, psykoanalyysin, jungilaisen analyyttisen psykologian, humanistisen psykologian) elementtejä, mutta tutkimuksen keskeisinä kohteina ovat kuitenkin ihmisen tietoisuudentilat, jotka ylittävät persoona- ja egokäsitteet. Transpersoonallinen psykologia voidaankin määritellä tieteeksi, joka tutkii tietoisuuden eri tiloja ja erityisesti ns. muuntuneita tietoisuuden tiloja.

Transpersoonallisen psykologian ajatustapa on lähellä modernin fysiikan kvantti- ja suhteellisuusteorian malleja (Matos, 1978).

Transpersoonallinen koulukunta on kehittänyt lukuisia erilaisia terapiatekniikoita. Työskennellessäni itsemurhaan taipuvaisen henkilön kanssa eräs mielenkiintoisimmista ja samalla tehokkaimmista menetelmistä on ns. psykologinen ego-kuolema-uudelleensyntymäkokemus.

EGO-KUOLEMA-UUDELLEENSYNTYMÄKOKEMUS

Vanhoissa ja erityisesti itämaisissa kulttuureissa kuolemaan oppimista on aina pidetty tarpeellisena ja oleellisena osana elämisen taitoa. Erilaisissa mysteeriuskonnoissa ja initiaatioriiteissä, joita on harjoitettu maapallon eri maissa, henkilöitä on ohjattu kokemaan psykologisesti kuolema ja uudelleensyntyminen. Tämän käytännön, joka on säilynyt nykypäiviin asti shamanistisissa ja tantrisissa menoissa, oletetaan aiheuttavan ns. hengellistä valaistumista. Lisäksi sen ajatellaan tekevän ihmiselle mahdolliseksi elää loppuelämä tyydyttävällä ja merkityksellisellä tavalla sekä valmistavan häntä kuolemaan. Vanhoissa kuolemisen käsikirjoissa kuten esim. egyptiläisessä tai tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa kuvataan hyvin monimutkaisia psykologisia käytäntöjä, joiden tarkoituksena oli valmistaa ihminen kuolema-uudelleensyntymärituaaliin sekä myös kohtaamaan tosiasiallisesti kuolemisen kokemus.

Grof (1970, 1972, 1972a, 1972/1973, 1977), joka työskenteli 60-luvulla LSD-terapian kliinisten sovellusten parissa kohtasi - tietämättään mitään vanhoista shamanistisista tai tantrisista kuolema-uudelleensyntymätekniikoista - tämän terapeuttisen ilmiön havainnoidessaan potilaittensa kokemuksia LSD-terapian aikana.

Kuten muinaisista kulttuureista tiedämme, voidaan tätä tekniikkaa käyttää myös ilman minkäänlaista hallusinogeenia. Työskennellessäni transpersoonallisen psykologian parissa olen vuosien varrella kehittänyt menetelmän, jonka avulla ihminen voidaan ohjata käymään lävitse - ilman huumeiden käyttöä - psykologinen kuolema-uudelleensyntymäkokemus. Seuraava tapausselostus kuvaa menetelmän käyttöä kliinisessä käytännössä.

TAPAUSSELOSTUS

John on 31-vuotias radiosähköttäjä, joka on tehnyt työtään monissa eri laivoissa ja purjehtinut kaikkialla maailmassa. Hän on hyvin depressiivinen ja kertoo kärsineensä säännöllisistä masennusjaksoista viimeisten viiden vuoden aikana. Hän kertoo yrittäneensä itsemurhaa useaan otteeseen ja tulee nyt terapiaan itsemurhakriisissä. Hän sanoo tapelleensa tyttöystävänsä kanssa, ja tappelun aikana molemmat ovat lyöneet toisiaan. Hän on hyvin masentunut tapahtuneesta ja suunnittelee itsemurhaa. John on epätoivoinen ja valittaa sitä, että "kohtalo ei antanut minun kuolla kolme kuukautta sitten, jolloin valmistin kaiken valmiiksi kaunista kuolemaa varten".  

T(erapeutti): Miten yritit tehdä itsemurhan?

(Terapeutin asenne on tässä keskeinen asia: hän hyväksyy Johnin itsemurhatoiveen aitouden, koska tietää tämän kärsivän ja olevan hämmentynyt. Hän tietää myös Johnin todellisuudessa haluavan tuhota itsessään olevan kielteisen minäkuvan, jotta saavuttaisi mielenrauhan. Terapeuttisessa vuorovaikutuksessa kielellisellä ja erityisesti metakommunikaatiolla on keskeinen merkitys. Terapeutti ei kysy miksi John yrittää tappaa itsensä vaan miten. Näin hän sallii Johnin kokea uudestaan itsemurhaan liittyvät tunteet).

John: Otin unilääkettä.

T: Miten?

John: No, valmistin kaiken valmiiksi hyvää kuolemaa varten.

T: Kerro minulle kokemuksesi.

John: Olin hyvin masentunut ja kaikki elämässäni meni pieleen. Tunsin itseni toivottomaksi, eikä minulla ollut enää tulevaisuutta. Niinpä päätin suunnitella kuolemani. Lähellä asuntoani on hyvin suuri ja kaunis puisto, ja päätin ottaa unilääkettä ja ennen sen vaikutusta ajaa autolla tuohon puistoon, istuutua puun alle ja kuolla tuon kauniin, vihreän luonnon keskellä.

T: Ja mitä tapahtui?

John: Lääke vaikutti nopeammin kuin olin luullut. Ajaessani autoani nukahdin kesken kaiken, ja minut löydettiin autostani ja vietiin sairaalaan.

(Terapeutti havaitsee Johnin alkavan elää uudelleen mennyttä itsemurhatapahtumaa ja pyytää häntä nyt asettumaan sohvalle ja rentoutumaan, sulkemaan silmänsä ja kertomaan kokemuksensa uudestaan preesensissä ikään kuin kaikki tapahtuisi tässä ja nyt.)

John toistaa kertomuksensa nykyajassa kokien nyt tunnetasolla huomattavasti voimakkaammin omaa draamaansa, joka menneessä aikamuodossa oli ikäänkuin jonkun toisen henkilön kertomus. Nyt hän elää uudestaan jokaisen yksityiskohdan ja tunteen omasta itsemurhastaan. Kun hän tulee kohtaan, missä hän nukahtaa autoonsa, keskeyttää terapeutti hänet.

T: Haluan nyt, että kuvittelet, ettei kukaan löydäkään sinua autostasi ja että todella kuolet unilääkkeisiin.

(Potilaan maatessa rentoutuneena ja silmät kiinni sohvalla ei useinkaan ole vaikeaa jatkaa tiedostamattomassa fantasiassaan tapahtumien kulkua kuin unessa.)

John on hetken hiljaa ja jatkaa sitten.

John: Kuolen, on pehmeää, en pelkää ollenkaan... nyt hengitykseni pysähtyy... olen kuollut.

T: Mitä näet nyt?

John: ... Näen ruumiini makaavan autossa... ikäänkuin leijuisin ulos ruumiistani.

T: Missä olet nyt kun voit nähdä kuolleen ruumiisi?

John: ... Olen ilmassa... kellun. Näen auton tuolla alhaalla, ruumiini, kadut ja talot.

T: Miltä sinusta tuntuu nyt?

John: On hyvä olla. Tuntuu miellyttävältä kellua näin. Nyt näen hyvin kauniin avaruuden... tunnen, että kellun ylöspäin... ikäänkuin jokin vastustamaton voima kuljettaisi minua hellästi ylöspäin. Nyt näen kaiken tuolla alhaalla hyvin kaukaisena ja vähäpätöisenä.

John jatkaa sisäistä matkaansa 45 minuutin ajan, kuvaillen epätavallisia maisemia, joista toiset ovat hyvin kauniita ja toiset taas äärettömän pelottavia. Hän kohtaa arkkityyppisiä ilmiöitä ja päätyy lopulta näkyyn kultaisesta auringosta. Hän tuntee tämän suurenmoisen auringon lämmön, se täyttää hänet elämällä ja hän tuntee ikäänkuin syntyvänsä uudestaan.

Tämän kokemuksen jälkeen John tunsi olevansa täynnä iloa. Hänen silmänsä säteilivät, ja hän näytti olevan tasapainossa itsensä kanssa. Hän kertoi tuntevansa tuona hetkenä suunnatonta rauhaa, ja hänen aiemmat ongelmansa, jotka olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä, näyttivät nyt merkityksettömiltä. Hän oivalsi nyt, että useimmat ongelmat olivat syntyneet hänen oman mielensä tuotteina. Kun Johnilta kysyi, mitä hän ajatteli nyt itsemurhastaan, hän vastasi, ettei sitä ollut olemassakaan. Hänellä oli yhteys tunteisiinsa; hän tunsi itsensä nuoreksi ja elämä tuntui rauhalliselta ja tyydyttävältä seikkailulta.

Tätä haltioituneisuuden ja sisäisen rauhan tunnetta kesti noin kaksi viikkoa. Myöhemmin John kertoi, että sen jälkeen hänestä oli jälleen tullut "näkyvä". Tämä tarkoitti, että hän tunsi itsensä hyvinvoivaksi, mutta ei enää kokenut tätä ikäänkuin korkeampaa tai laajentunutta tietoisuuden tilaa.

Viiden vuoden seurannan perusteella John ei tuntenut tarvetta säännölliseen terapiaan, ja hänen masennustilansa ja itsemurha-ajatuksensa eivät enää toistuneet. Näiden viiden vuoden aikana hän koki omien sanojensa mukaan "lievän masennuksen jaksoja", mutta tunsi voivansa niiden jälkeen aina hyvin.

Kaikki ihmiset eivät tietenkään koe psykologista ego-kuolema-uudelleensyntymäprosessia samanlaisena kuin John. Jollekin saattaa olla vaikeata ylittää elämän kynnystä, jonka toisella puolella psykologinen kuolema on. Jotkut ihmiset tulevat ensin mustaan tilaan tai tunneliin, kuulevat ääniä (joita kuvataan yleensä kellojen sointina) ja näkevät erilaisia sadunomaisia maisemia. Toisilla saattaa olla hyvin epämiellyttäviä kokemuksia, jotka muistuttavat kuvauksia kiirastulesta tai eri kosmologien helveteistä ennen kuin päätyvät psykologiseen uudelleensyntymäkokemukseen.

Näyttäisi siltä, että psykologisella ego-kuolema-uudelleensyntymäkokemuksella on voimakas terapeuttinen vaikutus hoidettaessa depressiossa tai itsemurhakriisissä kärsivää ihmistä.  Vaikuttaa siltä, että edellä kuvattu tekniikka olisi varsin käyttökelpoinen ja tuloksiltaan hyödyllinen muiden transpersoonallisten lähestymistapojen rinnalla ja yhdistettynä muiden psykoterapiakoulukuntien menetelmiin.

Kirjallisuutta 

Achte, K. (1976). On some psychodynamic mechanisms associated with suicide. Proceedings of the Seminars of Suicide Research Foundation 1974-1977, Psychiatria Fennica Supplementum, 1976.

Capra, F. (1975). The Tao of Physics. Berkeley: Shambala

Charon, J. (1972). Suicide. New York: Charles Scribner's Sons.

Freud, S. (1953). Mourning and melancholia. Collected papers, Vol IV. London: Hogarth Press.

Grof, S. (1970). Beyond psychoanalysis: IV. A conceptual model of human personality encompassing the psychedelic phenomena. Paper presented as preprint at the Second Interdisciplinary Conference on Voluntary Control of Internal States, Council Grove, Ka., April 1970.

Grof, S. (1972). Varietes of transpersonal experiences: Observation from LSD Psychotherapy. Journal of Transpersonal Psychology, 1, 45-80.

Grof, S. (1972). Theoretical and empirical basis of transpersonal psychology and psychotherapy. Observation from LSD research. Panel discussion on transpersonal psychotherapy at the Annual conference of the Association for Humanistic Psychology at Squaw Valley, September 1972.

Grof, s. (1972/1973). LSD and the human encounter with death. Voices: The Art and Science of Psychothepapy, 8, (4), Issue 30.

Grof, S. (1976). Realms of the human unconsious: Observations from lsd research, New York: E.P. Dutton.

Grof, S. and Halifax, J. (1977). The human encounter with death. New York: E.P.Dutton.

Lowen, A. (1976). Depression and the body. New York: Penguin Books.

Matos, L. (1977). The language of suicide: A psychotherapeutic approach. Paper presented at the IX International Congress on Suicide Prevention and Crisis Intervention, Helsinki June 20-23, 1977.

Matos, L. (1978). Transpersonal psychology. Paper presented at the Jubilee-Congress of the International Psychology Society, Luzern, Switzerland, October 1978.

Matos, L. (In Press) Body and mind: The Interplay between muscular and cognitive states.

Rechardt, E. (1976). Tuhoavuuden psykologiasta. Medisiinari, 1, 19-23.

Takaisin