Shakespearen muotokuvien salaisuus selvitetty

“Historia on ehdollistamista. Rohkenen siis vakuuttaa, että saatavilla olevan todisteaineiston valossa teoriani luo parhaan mahdollisen yhtenäisen kuvan, joka ei sodi logiikan lakeja eikä tervettä järkeä vastaan. Tiedän miten saattoi olla ja miten luultavammin oli”, - kirjoitti Shakespearen näytelmien tutkija jo vuonna 1619. Näillä sanoilla haluaisin aloittaa kertomukseni siitä, kuinka Shakespearen näytelmäkokoelman “ensimmäisen folion” muotokuvan salaisuus on selvitetty.

Edesmenneen vuosisadan aikana ovat manan maille menneet viimeisetkin tutkijat, jotka aidon pyhästi uskoivat stratfordilaiseen William Shakspeareen [Sukunimelle on löydetty englannin kielestä hämmästyttävä määrä - yhteensä 57 - eri kirjoitusversiota. Stratfordilaista näkemystä vastustavat tutkijat käyttävät tavallisesti näyttelijästä sukunimeä Shakspeare erotukseksi runoilija ja näytelmäkirjailija Shakespearesta] näyttelijään, koronkiskojaan ja saalistajaan. Robert Greene, loistava dramaturgi ja juopporenttu, kirjoitti ennen kuolemaansa vuonna 1592 kirjeen kollegalleen, jossa luonnehti näyttelijöitä seuraavaan tapaan: “Tiedän, ettei menestyvinkään teistä anna rahaa korolle, eikä heistä (näyttelijöistä) hellämielisinkään muutu laupiaaksi hoivaajaksi” Todistusaineiston etsimisen aika on ohi. Tutkijat, jotka olivat saaneet vapiseviin käsiinsä alkuperäisiä - itsensä Shakspearen epävarmalla kädellä allekirjoittamia asiapapereita, kokivat riemunsekaista hämmennystä, sillä jokainen uusi todiste vain lisäsi salaperäisyyden verhon menettäneen hahmon vastenmielisyyttä. Shakspeare vaihtoi Lontoossa jatkuvasti asuntoja kiertääkseen veroja, antoi innokkaasti rahaa korolle, kävi oikeutta velallisten naapureidensa kanssa, huijasi maa- ja talokaupoissa. Toisin sanoen, hän eli vastoin elämänohjetta: Jumalaa ja mammonaa ei voi palvoa yhtäaikaa. Ne meistä, jotka eivät ole tätä tehneet, yhdymme Greeneen käsitykseen siitä, ettei älykäs ihminen ryhdy koskaan koronkiskojaksi eikä kiristäjä laupeudensisareksi. Emme ole myöskään samaa mieltä amerikkalaisn, ehkä 1900-luvun jälkipuoliskon huomattavimman Shakespeare-tutkijan S. Schoenbaumin kanssa, joka näki Shakspearen taloudellisessa keinottelussa vain tervettä huolenpitoa perheen hyvinvoinnista. Tämä on ikuisuuskysymys hyvästä ja pahasta.

Uusi Shakespeare-tutkijasukupolvi pitää ilman suurempaa myötätuntoa käsissään todistusaineistoa William Shakspearen kiihkeästa antaumuksesta liiketoimintaan. Löytämisen ilolta on mennyt pohja. Uudet saavutukset luovuuden psykologian alalla, uudet näkemykset aikakauden älyllisen toiminnan suuntauksista sekä vanhat kirjallisuustutkimuksen totuudet (teoksen lyyrinen sankari, resonointi) pakottavat uudelleenarviointiin Shakespeare-tutkimuksen kaikilta aloilta kerättyjen tietojen pohjalta. Esimerkkinä uudenlaisesta tutkimuksesta voimme esittää historioitsija ja kirjallisuustutkija John Mitchellin ulkoasultaan hienon teoksen “Who wrote Shakespeare” (1996, Lontoo). Siinä kerrotaan asiallisesti ketään solvaamatta niistä henkilöistä, jotka kilpailevat Sahkespearen tuotannon tekijänoikeuksista: Shakspearesta, Baconista, kreiveistä Oxford, Derby, Rutland, runoilija Christopher Marlowestä. Vähiten pinnoja saa näyttelijä Shakspeare. Muiden mahdollisuudet käyvät suurinpiirtein tasoihin. Hän käsittelee myös yhteistyömahdollisuutta ja esittää kiinnostavan taulukon, jossa on yhteensä 30 ryhmää. Kaikkiaan Shakespeare-mystifikaatioon osallistujia on 37. Useimmin ryhmäkokoonpanoissa esiintyy Bacon - 8 kertaa, Sir Walter Raleigh - tiedemies, tutkimusmatkailija sekä kirjailija - 6 kertaa, Marlowe ja Rutland - molemmat 5 kertaa sekä Oxford ja Shakspeare - 4 kertaa. Sir Walter Raleigh tippuu pois joukosta heti – hänen harrastuksensa, luonteensa ja tyylinsä ovat jotain aivan muuta. Marlowe puolestaan kuoli vuonna 1593 eli ennen kuin suurin osa Shakeaspearen näytelmistä oli ilmestynyt. Osoittaaksemme hänet tekijäksi joutuisimme tekemään päätähuimaavia hyppyjä ajassa. Täten ehdottomasti suosituimmiksi nostetaan kaksi manttelinperijäehdokasta: Bacon ja Rutland. Mitchell päätyy seuraavaan yhteenvetoon: Shakespearen salaisuus on niin monimutkainen, niin sekava ja täynnä avaimia, joilla ei pääse minnekään, että se synnyttää pakostakin mielikuvan, ikään kuin joku tahallaan olisi laatinut moisen arvoituksen.

* * *

Aikalaiset mielsivät Elisabethin ajan suurten muutosten aikakaudeksi. Mielikuvitus maalasi uuden globaalisen järjestyksen, joka perustui idealistiseen tieteellis-filosofiseen maailmankuvaan, ja toivo sen tulemisesta eli ihmisten mielissä. Runoilijat ja filosofit olivat näiden kuvitelmien vankeja. Heidän joukossaan oli myös Shakespeare, 36:n “Ensimmäiseen Folioon” otetun näytelmän kirjoittaja. Noihin aikoihin oli vain yksi ihminen, jonka lukeneisuus, mielikuvitus, oveluus ja asema mahdollisti ihanteellisen valtiojärjestelmän myytin luomisen sekä tuen samanmielisille. Tämä henkilö oli Francis Bacon. Hän uskoi tehtävänään olevan yleispätevän tiedon ja viisauden koodin luominen, josta tulisi valistuneen valtiojärjestelmän johtava periaate. Mutta Bacon ei suinkaan ollut ainoa idealisti.

Shakespearen runoudesta kaikuu monia ääniä, jotka olisivat voineet kuulua Oxfordille, Derbylle, Rutlandille... sanokaamme jokaiselle tunnetulle Shakespeare-kandidaatille. Kaikkien salaisuuksien ja arvoitusten keskipisteenä oli kuitenkin Francis Bacon. Hänellä oli joko sukulaisuus- tai ystävyyssuhteet jokaiseen heistä. Oxford avioitui hänen veljentyttärensä kanssa. Derby puolestaan nai Oxfordin tyttären. Rutland oli nuorena Baconin holhokki. Mutta Shakespearen luomiseen osallistui vielä muuan henkilö - näyttelijä Will Shakspeare. Ja onhan hänessäkin arvoitusta kerrakseen! Silti hän teki “tehtävänsä”, palasi kotiin ja kuoli hiljaisuudessa. Ja tämäkin on vain eräs versioista. On paljon muitakin, joskus hyvinkin kiintoisia, ensiluokkaisten tutkijoiden ja ammattimaisten myytinluojien aikaansaannoksia, joista ei sinänsä löydy selkeää todistusaineistoa puolesta eikä vastaan.

Ainoa rehellinen vastaus niille, jotka himoitsevat tietää totuuden Shakespearesta, kuuluu mielestäni näin: “Shakespeare on tahallisen harkittu mystifikaatio, joka houkuttaa huumausaineen tavoin. Mutta asiaa kannattaa silti harrastaa”. Tämä outo lainaus on eurooppalaisen Shakespeare-tukimuksen viimeinen sana.

Baconilaisen ”harhaoppisuuden” käynnisti jo 1700-luvun lopussa James Wilmot (1726-1908). Hän toimi opettajana Oxfordissa ja oli tuttu Lontoon kirjallisissa piireissä. Hän tunsi Samuel Johsonin ja Laurence Sternen sekä monia poliittisia vaikuttajia. 55-vuotiaana hän erosi virastaan ja muutti synnyinseuduilleen Warwickshireen, jossa hän sai paimennettavakseen seurakunnan pienessä kaupungissa lähellä Stratfordia von Avionia. Vapaa-aikaansa hän vietti lukemalla Shakespearea ja Baconia. Hänen luonaan vieraili usein ystäviä Lontoosta, jotka nauttivat älyllisistä keskusteluista luonnonhelmassa. Eräs lontoolainen kustantaja tarjosi hänelle Shakespearen elämänkerran kirjoittamista. Niinpä Wilmot ryhtyi keräämään aineistoa, asiakirjoja , muistelmia, yleensä kaikkea mahdollista mikä liittyi puolitoista vuosisataa sitten kuolleen suuren dramaturgin elämään. Hän haravoi koko Stratfordin alueen ympäristöineen, kävi läpi kaikki arkistot, keskusteli vanhusten kanssa ja sai lopulta selville, ettei Shakspeare käynyt koskaan koulua, ei ollut koskaan ystävyyssuhteissa kehenkään kaupungin silmäntekeviin. Hänet mainittiin ikään kuin paikallisena narrina. Wilmot ei löytänyt yhtään Shakspearelle kuulunutta kirjaa, käsikirjoitusta tai edes hänen kirjoittamaansa kirjettä.

Wilmot lopetti tutkimuksensa ja palasi hämillään kotiinsa, jossa päätyi taas lukemaan Shakespearea ja Baconia. Siitä hän löysikin nyt paljon uudella tavalla kiinnostavaa. Shakespearen teokset olivat täynnä Baconin ajatuksia. Hän löysi niistä suuren määrän Baconille tyypillisiä ilmaisuja ja lausahduksia. Heillä oli yhtälainen näkemys historiallisesta kehityksestä ja vertauskuvana molemmat suosivat etupäässä Onnenpyörää. Vuonna 1785 Wilmot päätyi tutkimuksissaan lopulta siihen johtopäätökseen, että Shakespeare oli itse asiassa Francis Bacon. Hän ei kuitenkaan käynyt julkistamaan keksintöään, mutta jakoi ystävilleen innokkaasti näkemyksiään aiheesta. Vuosi pari ennen kuolemaansa hän kutsui yllättäen luokseen taloudenhoitajansa ja paikalliskoulun opettajan, antoi heille avaimet ja määräsi, että kaikki hänen makuuhuoneensa kirstuissa ja laatikoissa olevat käsikirjoitukset tuli polttaa. Hän ei halunnut loukata Stratfordilaisia ystäviään, niinkuin hän itse asian ilmaisi, - he olivat niin ylpeitä suureen nimeen liittyvästä kaupungistaan. Niin poltti tuli aikaansa edellä olevan tiedemiehen kahdenkymmenen vuoden työn.

Mutta onnenpyörä oli pyörähtänyt ja nyt jo Atlantin takanakin huhuttiin, että todennäköisesti Shakespearen teokset olikin luonut Francis Bacon. 1800-luvun loppupuolella pato lopulta murtui. Beconismin suuntaa kallistuvia vakavasti otettavia tukijoita löytyi Etelä- ja Pohjois-Amerikasta, Belgiasta ja Saksasta. Brittien saarilla lehdet kilpailivat keskenään esittäen toinen toistaan fantastisempia arviointeja ja hypoteeseja. Ja lukijat olivat onnellisia! Stratfordilaiset etsivät samanaikaisesti kuumeissaan edes pienenpientä todistetta Shakspearen kirjallisista harrastuksista. Etsintä oli turhaa. Mutta sitten - 1880-luvulla aikansa suurin Bacon-tuntija James Spedding ilmoitti, ettei Bacon ollut eikä voinut olla Shakespeare. Beconistit eivät kuitenkaan luopuneet aiheesta, mutta lähtivät etsimään uusia Shakespeare-ehdokkaita, joista ensimmäinen oli Rodger Manners, viides Rutlandin kreivi.

* * *

Oma suhteeni Shakespeareen sai alkunsa unenkaltaiselta 60-luvulta. Käänsin Hamletia ja jouduin luonnollisesti uppoutumaan myös Shakespearen elämään. Kääntäjä jos kuka ymmärtää kirjallisen tekstin, sillä hän joutuu aidosti virittäytymään kirjailijan ajatusmaailmaan kyetäkseen tulkitsemaan lukijalle tekijän ajatukset mahdollisimman tarkkaan. Verratessani Shakspearen elämää ja nerokasta näytelmää toisiinsa, koin shokin. Hamletin otin vastaan järjelläni ja sydämelläni. Shakspearea Stratfordista, joka kiristi ihmisiltä lainakorkoja, huijasi, kävi apteekkari-naapurinsa kanssa käräjiä joidenkin maltaiden takia, en voinut sulattaa. Ja koska en voinut elää ristiriidan aiheuttamassa henkisessä paineessa, aloitin omat Shakespeare-tutkimukseni.

Vieraillessani kerran erään kirjailijan perheessä, jossa harrastettiin vielä traditionaalisia venäläisiä teeiltoja, kerroin teeseurueelle huolenaiheeni. Silloin eräs kuivahko vanha herra, matemaatikko ja kirjojen keräilijä lupasi antaa minulle kahdeksi viikoksi lainaan harvinaisen kirjan vuodelta 1924 - F. Shipulinski “Shakespeare - Rutland” Tämä kirja antoi vastauksen tärkeimpään kysymykseeni: Shakespearen teokset kirjoitti Rodger Manners, Viides Rutlandin Kreivi. Myöhemmin ilmaantui kuitenkin uusia arvoituksia, joiden selvittämiseen ryhdyin vasta 80-luvun puolessa välissä luettuani Shakeaspearelaisesta julkaisusta I.M. Gililovin kirjoittaman artikkelin “?? ??? ?????? ???????” (Kenelle kello soi). Se sisälsi nerokkaan löydön - Kokoelman surulyriikkaa Rutlandin ja hänen vaimonsa kuoleman johdosta. Se on nimeltään Love´s Martyr, or Rosalinda´s Complaint (Rakkauden uhri, tai Rosalindan valitukset). Sen tekijä on R. Chester. Kokoelmassa runoilijoiden kuoro, mukana esim. J. Marston, J. Chapmen sekä Ben Johnson, ylistivät Rutlandia suurena runoilijana. Löysin Ilja Gililovin ja kiitin häntä löydöstä. Minulle se oli todella kellon kumahdus. Palasin Shakespeareen ja nyt minulla oli myös liittolainen.

90-luvun alussa Los Angelesissa ollessani satuin poikkeamaan yliopiston kirjastoon ja keksin kurkistaa baconistien teoksia. Halusin tarkistaa mitä perusteita heillä oli pitääkseen Shakespearen tuotantoa Baconin kirjoittamana. Löysin helposti “kerettiläisten” hyllyn, jolta nappasin umpimähkään kauniin keskikokoisen nidoksen. Avasin sen ja näin uteliaisuutta herättävän nimen Is’t Shakespeare? (Ja tämäkö muka Shakespeare), Lontoo, 1903. Tekijän nimi puuttui, tilalla oli vain “valmistunut Cambridgestä”. Myöhemmin sain tietää, että tekijä oli - kunnioitettu Walter Begley.

Vuosisatamme loppupuolella toisinajattelevan kirjallisuudentutkijan on tiedettävä kaikki oleellinen mitä Shakespearesta on kirjoitettu, vaikka siihen tarvittaisiinkin vähintään kaksi elinaikaa. Vuosisadan alussa arvostettiin vielä kykyä ajatella, tehdä ankaran perusteltuja ja loogisen johdonmukaisia johtopäätöksiä.

Walter Begley kuului nimenomaan vuosisatamme alun suuriin tutkijoihin, jotka eivät hukanneet aikaansa polemiikkiin vaan uppoutuivat tutkimaan kirjallisia lähteitä. Hän luki lukemistaan Shakespearen aikalaisten kirjoituksia, sillä sanoma- ja aikakausilehtiähän ei silloin vielä ollut, ja koska Shakespeare ei elänyt ilmattomassa tilassa, täytyi hänestä olla mainintoja joissakin ajan kynäveikkojen aikaansaannoksissa. Begley löysikin kiistattomia viittauksia Shakespeareen Joseph Hallilta ja John Marstonilta. Hän päätyi tutkimuksissaan siihen, että Venus ja Adonis ei ollut Shakespearen vaan Francis Baconin kirjoittama.

Vuonna 1593, vähän yli neljäsataa vuotta sitten, ilmestyi ohut kirjanen nimeltä Venus ja Adonis (tekijää ei ole mainittu), joka on omistettu Kreivi Sauthhamptonille allekirjoituksella - William Shakespeare. Se on ensimmäinen silloin vielä tuntemattoman runoilijan kokeilu. Runot ovat todella lyyrisiä ja vangitsevat lukijan kauneudellaan, mutta ne ovat ajalle hyninkin epäsovinnaisia. Siinä Venus-jumalatar kutsuu avukseen kaikkia mahdollisia voimia vietelläkseen kauniin nuorukaisen Adoniksen. Nimilehdellä on runoelman nimen ja kirjanpainajan leiman välissä latinankielinen lainaus Ovidiukselta, jonka suorasanainen käännös kuuluu: “Alhaiset ylistäkööt ala-arvoista, mutta minulle tuokoon Kastilian vedellä täytetyn maljan - kultakutrinen Apollo”. Suunnattoman kauniit säkeet luettuaan monet yhtyivät ajatukseen, että itse Apollo oli inspiroinut runoilijaa. Toiset (kateelliset) olivat sitä mieltä, että oli yliampuvaa nuorelta vastaleivotulta runoilijalta sijoittaa lainaus kirjansa nimilehdelle. Tähän viitattiin myöhemmin useinkin, mm. Ben Johnson. Mutta tärkein lainaus on yllä mainitussa Chesterin runokokoelmassa “runoilijoiden kuoro”, jotka surivat kreivi Rutlandin ja hänen vaimonsa kuolemaa ja pyysivät Apolloa apuun laulamaan kuolleen ystävän muistoksi hänen arvolleen sopivin säkein; ei sellaisin, joita yllin kyllin kirjoitetaan: “Ole armelias, edes kerran... rukoilevat he Apolloa, - anna janoavien muusiemme juoda pyhää vettäsi, jotta me voisimme hänen kunniakseen kierrättää / reunojaan myöten täysinäistä Kastilian maljaa! Viimeiset sanat ovat suoraan Ovidiukselta, sama lainaus, joka oli Shakespearen ensimmäisen julkaisun nimilehdellä. Shakespearen tuotannon kehä sulkeutuu tuohon lainaukseen. Sen avulla myös hänen ystävänsä halusivat jättää jäähyväiset runoilijalle.

* * *

Ennen kuin menemme Begley´iin, joka on antanut avaimen “ensimmäisen folion” muotokuvan salaisuuden selvittämiseksi, pysähdymme hetkiseksi tutkimaan salanimen “Shakespeare” taustaa. Shake ja speare - vapisuttaa, tärisyttää, järkyttää - keihästä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta siitä kun tämä allekirjoitus ensimmäistä kertaa ilmestyi Shakespearen näytelmiin.

1500-, 1600-luvuilla oli yleisesti vallalla tapa, että näytelmien käsikirjoitukset, runous ja satiiri sisälsivät harvoille ja valituille asiaan perehtyneille salaiseksi tiedoksi tarkoitettuja viittauksellisia merkkejä, vertauskuvia, hieroglyfejä, puhuvia nimilehtiä ja muussa muodossa annettua mystifioitua informaatiota. Tavalliseen traditionaaliseen juoneen kytkettiin mukaan kiistoja, joiden taustalla piilivät aidot ja todelliset tapahtumat. Paljon puhuvia olivat myös usein henkilöiden nimet ja peitenimet. Bacon keksi merkittävän luvun, josta hän kertoo yksityiskohtaisesti eräässä tieteellisessä teoksessaan. Hän kirjoitti pitävänsä antiikin tavasta allekirjoittaa tekstinsä käyttämällä ystäviensä nimiä. Tämä ei ollut pelkästään mieliteko, vaan aika oli täynnä käyttäytymisnormeja, joiden rikkominen saattoi aiheuttaa viran tai jopa hengen menetyksen. Kaikkialla Euroopassa paloivat roviot, joilla niin katoliset kuin protestantitkin polttivat kerettiläisiä. Näitä kerettiläisiä olivat niin matemaatikot, kemistit, filologit, ja astronomit kuin alkemistit sekä astrologitkin. Tämä oli Galileo Galilein ja Giorgiano Brunon, François Rabelais´in, Miguel de Servantesin, Baconin ja Shakespearen aikaa. Monet tekivät luovaa työtä peitenimen suojassa, eikä Shakespeare ollut suinkaan poikkeus. Salanimellä Shakespeare on oma tarinansa. Se oli eräänlainen symboli. Se juontaa Pallas Athenesta, joka kuvattiin antiikin aikoina aina keihäs kädessä. “Järisyttäväksi” se muuttui renesanssiaikana Erasmus Rotterdamilaisen kirjoitelmissa.

Eurooppalaisessa renesanssiajan kulttuurissa Pallas Athenesta (roomalaisilla Minerva) tuli symboli tieteen ja taiteen voitosta taistelussa valistusta, tieteellistä ja teknistä kehitystä vastustavia pimeyden voimia vastaan. Tämän symbolin merkitys tunnettiin hyvin Englannissa. Viisauden ja taiteiden vapauden puolesta taisteleva neitseellinen jumalatar oli Francis Baconin innoittaja. Bacon ei itse koskaan kirjoittanut aiheesta, mutta hänen kuoltuaan ystävät julkaisivat ajan tavan mukaan kokoelman elegioita hänen muistokseen. 32:sta elegiasta 27:ssä häntä ylistetään runoilijana, muutamissa Minerva mainitaan hänen muusanaan. Nähtävästi ystävien keskuudessa Bacon oli useamminkin maininnut palvovansa “shake-spearea”.

* * *

Palatkaamme kuitenkin kunnianarvoisaan Begley’iin. Hän huomasi ensimmäisenä lainauksen “Venus ja Adoniksessa” sekä Shakespearen ja Joseph Hallin historialliset kronikat. Hän kirjoittaa: “Onnistuin selvittämään Hallin ja Marstonin satiirin erään henkilön, joka on poikkeuksellisen tärkeä linkki ratkaistaessa Bacon/Shakespeare -riitaa. Kysymys ei ole kahvinporoista ennustamisesta vaan olen onnistunut löytämään ehdottoman pätevän todisteen. Ihmeellistä, ettei se ole kolmeensataan vuoteen sattunut kenenkään silmään”.

Vuonna 1597, neljä vuotta Venus ja Adoniksen ilmestymisen jälkeen, eli ennen kuin nimi Shakespeare ensimmäistä kertaa ilmestyi näytelmien nimilehdille, ilmestyi Joseph Hallin teos “Hampaatonta satiiria”. Mitään sen kaltaista ei Englannin kirjallisuudessa oltu julkaistu sitä ennen. Satiireissaan Hall haukkuu täysin palkein runoilijoita, jotka ovat taipuvaisia omavaltaisuuksiin. Hän mainitsee joko runoilijat nimeltä tai pelkästään heidän teoksensa. Suurimman läksytyksen saa joku kumman Labeo, jonka nimi on ollut arvoitus aina Begley’in kirjan ilmestymiseen asti. Näin Hall kirjoittaa Labeosta:

For shame write better Labeo, or write none;
Or better write, or Labeo write alone
Nay, call the Cynick, but a wittie foole,
Thence to objure his handsome drinking bole:
Because the thirstie swaine with hollow hand
Conveyed the streame to weet his drie weasand.

Mikä häpeä Labeo, joko ei mitään tai jotain parempaa
Tai parempi ois, Labeo, sun yksin kirjoittaa
Kutsu vain kaheliksi Kyynikkoa moista
jok´ siksi puhuu korean maljansa arvoista
ett janoonsa sais moukka kourallaan
ammentaa lähteen vettä alas kurkustaan.
(Suom. kääntäjä)

Hall sättii Labeota useaan kertaan. Mikä on tämä naamio ja kuka piilottelee sen takana? Labeo oli Augustuksen aikainen lakimies Roomassa. Siispä moititulla runoilijalla täytyy olla joku yhteys tuohon ammattiin, - päättelee Begley. Elisabethin aikainen Labeo ei kaikesta päätellen kirjoita viime aikoina yksin. Joskus aikaisemmin hän joi muusien lähteestä kauniilla maljalla, mutta myöhemmin, tyhmyri, luopui kirjoittamisesta, koska Kastalin lähteen veden samensi joku paimen.

Heti kahden Hallin satiiriteoksen ilmestymisen jälkeen julkaistaan meille jo tutun Sahkespeare-Rutlandia ihailevan John Marstonin The Metamorphoses of Pigmalion “Pigmalionin veistokuvan metamorfoosit”, johon Marston oli liittänyt muutamia Hallin myrkyllisellä syljellä sättimien runoilijoiden puolustuspuheita satiirin muodossa. Näiden joukossa on myös Labeo, jossa yhteydessä mainitaan Baconin perheen motto. Labeo on siis Francis Baconin naamio.

Nyt jopa Stratfordilaiset joutuivat tunnustamaan, että tällä kertaa beconiadit olivat todellakin läytäneet todisteen siitä, että siihen asti tunnetut shakespearelaiset teokset olivat Baconin käsialaa. Silti tähän löytyi heti myös selitys: Marston ja Hall olivat erehtyneet, joutuneet jotenkin väärille jäljille. Tähän sitten tyydyttiinkin.

Marston Metamorfooseissaan mainitsee myös Labeon. Se on Venus ja Adoniksen tyylinen ja pituinen rakkausrunoelma, joka perustuu antiikin tarinaan Pigmalionista ja Galateasta. Tämäkin Lebeon on selvästi Bacon, mutta miksi, sitä eivät stratfordilaiset eivätkä baconilaiset kyenneet selvittämään.

Luettuani Los Angelesin yliopiston kirjastossa kunnianarvoisen Begley’in teoksen Hallista ja Marstonista ja tehtyäni sen jälkeen muutamia summauksia, muutin kantaani. Minulle todellinen Shakespeare oli ollut Rutland eikä Bacon, Labeon tilalle ajattelin Rutlandin ja Shakespearelle jäi paimenen rooli. Mutta nyt huomasin, että tekijäkysymys oli taas entistä enemmän sekaisin. Eihän Rutland ollut koskaan luopunut näytelmien ja runojen kirjoittamisesta ja vielä jonkun ”muusien vettä sumentavan paimenen takia”. Shakespeare oli runoilija Jumalan armosta eikä hän olisi voinut luopua ”Kastilian maljasta”, vaikka olisi halunnutkin. Kaikista yrityksistäni huolimatta en saanut pasianssiani menemään läpi. Pakasta puuttui selvästi vielä joku kortti. Silloin otin, vaikkakin haluttomasti mukaan Baconin. Ja siinä se oli! - palat loksahtivat paikoilleen. Labeo on Bacon ja paimen, joka ammentaa inspiraatiota Apollon lähteestä on Kreivi Rutland. Hän oli vuonna 1597 kaksikymmentäyksivuotias ja Bacon kolmenkymmenen kuuden. Kun taas Shakspeare, jonka sukunimi liittyi sopivasti Pallas Atheneen, antoi nimensä käyttöön, luultavasti maksusta, salanimen shake-spearen sijaan. Tämä kaiken varalta. Hänen nimensä oli Will ja lukuisista kirjeistä päätellen eräs Baconin mieli-ilmaisuista oli raamatullinen “good will” - hyvä tahto. Näin syntyi salanimi William Shakespeare.

Rutlandilla on loistava mahdollisuus tutustua Burbagen teatteriseurueeseen. Rutlandin perheen kaupunkitalo sijaitsi Aivybridge kadulla, aivan entisen naisluostarin Hollywellin tontille 1576 rakennetun puisen teatterirakennuksen naapurissa. Täältä seurue muutti vasta vuonna 1598 Thamesin toiselle puolelle Globe-teatteriin. Shakspearen tärkeimpänä tehtävänä oli tuoda näyttelijöille kreivin ja viisaan Baconin kirjoittamia näytelmiä. Niiden, joiden ei pitänytkään tietää, eivät saattaneet aavistaa, että parlamentin jäsen Bacon kirjoitti näytelmiä kaikenkansan teatterille - paheksutulle riettauden ja synnin pesäkkeelle. Mutta valitettavasti Baconin salaisuus oli puolijulkinen. Tästä syystä hän ei saanut Elisabethin aikana mitään valtiollisia virkoja. Hallinnollisia tehtäviä ei voitu luottaa näytelmäkyhäilijän käsiin, etenkin kun hän haaveili platonilaisesta ihannevaltiosta.

Nyt piti löytää todisteita Baconin ja Rutlandin ystävyydestä. Niitä osoittautui olevan paljon. Ottakaamme vaikka pieni kirjanen Gesta Grayorum, joka kertoo joulujuhlien vietosta Gray´s inn´ssä (eräässä Lontoon neljästä lakitieteellisistä kouluista). Sen juhlallisuuksiin osallistuivat Bacon ja Shakespeare. Shakespeare (Rutland) kirjoitti tilaisuuteen näytelmän “Virheiden komedia”. Bacon piti tilaisuudessa neljä puhetta. Lisäksi on säilynyt muutamia Baconin Rutlandille kirjoittamia kirjeitä, joista etenkin kaksi on huomionarvoisia. Ensimmäinen niistä (1596) on lähetetty Eurooppaan matkustaneelle Rutlandille. Siinä Bacon esittää mieliajatuksiaan valistuksen ja tieteiden tärkeydestä sekä antaa neuvoja siitä, kuinka järkeä on kehitettävä ja rikastutettava tiedoilla. Kirje on syvällinen ja vakavahenkinen, jollaisia kirjoitetaan suosikki-oppilaille. Lisäksi on säilynyt erittäin lämminhenkinen kirje, joka ei muistuta ollenkaan muita Baconin kirjeitä. Sioinä hän kehottaa ystäväänsä palaamaan pian takaisin jatkamaan yhteisen “hyvän tahdon” työtä (mutual good will).

Me emme tunne tarkkaan kuinka nämä kaksi neroa järjestivät yhteistyönsä. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana yhteistyö oli läheisempää. Lisäksi he kirjoittivat kumpikin omia tekstejään yhteisen salanimen varjossa. Bacon käytti salanimeä vähemmän ja luopui tosiaankin näytelmien kirjoittamisesta tuntien, etteivät hänen runoilijankykynsä yllä nerokkaan oppilaan tasolle. Bacon ei ollut lyyrikkona mikään suuri lahjakkuus, mutta kirjoitti loistavaa proosaa. Hän oli monipuolisesti sivistynyt; tunsi ehkä paremmin kuin kukaan aikalaisistaan Englannin ja Euroopan kirjallisuuden, psykologian, filosofian ja oli tietoinen kaikista tieteellisistä keksinnöistä. Omien sanojensa mukaan hänen tutkimuskohteinaan olivat kaikki inhimillisen tiedon alueet. Ensimmäiseksi tehtäväkseen, heti palattuaan puolentoista vuoden Euroopan matkaltaan, hän otti tehtäväkseen Englannin kirjakielen ja englantilaisen draaman luomisen. Hän oli tuolloin yhdeksäntoistavuotias. Kaiken kukkuraksi hän oli synnynnäinen opettaja. Kuinka häntä ja koko ihmiskuntaa onnistikaan, että hän sai kymmenen vuoden kuluttua oppilaakseen nerokkaan Rodger Mennersin, Kreivi Rutlandin. Bacon tunnisti nähtävästi pian holhokkinsa suuret runoilijan lahjat ja antoi mahdollisesti tämän kirjoittaa uudelleen näytelmänsä “Titus Andronnica”. Luultavimmin he eivät aluksi itsekään osanneet määritellä kuka oli joidenkin heidän näytelmiensä varsinainen tekijä. Tekijöitä he olivat molemmat ja heillä oli yhteinen muusa - Pallas Athene.

* * *

Tuosta vuorovaikutussuhteesta on kirjoittanut Ben Johnson komedioissaan. Hänen suhteensa Shakespeareen oli hyvinkin mutkikas. Shakespeare on hänen tärkein kilpailijansa. Ilman Shakespearea verraton Ben olisi saanut kaikki laakerit itselleen. Kaikki johtui tuosta lordista ja variksenpelätistä, jota Fortuna niin runsaasti suosii. Hän on niin tunnettu, rikas ja lahjakas. On linna, ystäviä, suvun kirjasto, paljon palvelijoita, metsästystä - eikä huolta jokapäiväisestä leivästä. Niin ja vielä sellainen opettaja! Ei ole varmaa, olisiko Shakespearesta koskaan ilman Baconin viisautta tullut sitä, mitä hänestä tuli. Ben Johnson, joka välittömästi reagoi kaikkiin todellisiin ja näkymättömiin loukkauksiin, ei kyennyt jättämään kreivi Rutlandia rauhaan. Kreivi oli esillä melkein kaikissa Johnsonin näytelmissä. Niistä myös heijastuu Benin suhteen muuttuminen Shakespeareen vuosien varrella. Kateellisesta pilkasta (1599-1600) se muuttui sielua repivään nostalgiseen rakkauteen hänen viimeisissä näytelmissään, etenkin “Uudessa hotellissa” sekä “Surullisessa paimenessa”, jonka tapahtumat sijoittuvat Belvuarin laaksoon, jossa seisoi ”synkkä” Rutlandien sukulinna. Tätä näytelmää Ben ei saanut loppuun. Minusta tuntuu, että jos hän olisi jatkanut sen kirjoittamista, niin hänen sydämensä olisi pakahtunut. Tai ehkäpä se pakahtuikin juuri näytelmän aloittamisen takia. Poistuneet olivat kaikki hyvät ystävät - Bacon, Fletcher, John Donn. Kaikki olivat poissa: kuningas Jaakko ja hänen vanhin poikansa, kruununprinssi Henry - viimeinen englantilainen ritari. Menneisyyteen vaipui vanha hyvä Englanti, jota hän oli ennen ilkkunut, mutta nyt hän tajusi näynomaisesti, että tulossa olivat huonommat ajat.

Mutta tuolloin 1620-luvun alussa, jolloin “ensimmäinen folio” julkaistiin, ei tämä nostalgia menneisyyteen ollut vielä saanut sijaa Ben Johnsonin sydämessä. Vuonna 1622, kymmenen vuotta kreivi Rutlandin kuoleman jälkeen, oli hän, siis Shakespeare, yleisesti tunnustettu suuri dramaturgi. Ystävät päättivät julkaista hänen näytelmänsä kokoelmana. Heillä oli työ selvittää, mitkä Shakespearen salanimellä kirjoitetut näytelmät oli liitettävä kokoelmaan, jossa olivat ne, joita ei koskaan oltu julkaistu tai näytelty. Tästä kaikesta kirjoittaa Ben Johnson kymmenen vuotta myöhemmin näytelmässään “Lady-Magna”.

“Ensimmäinen folio” julkaistiin 1623. Siitä on nyt kulunut 275 vuotta ja se on meille yhä täynnä arvoituksia. Suurin kummastuksen aihe on sen nimilehdellä oleva Shakespearen kuva, jonka kaiversi silloin vielä aivan nuori graafikko Martin Droeshaut. Nyt vaikuttaa, että kuvan arvoitus on ratkaistu.

Muotokuvaa voi vain ihmetellä. Siinä on kuvattu ilmeettömät, poissaolevat naamiokasvot. Näkyy jopa naamion varjo korvasta leukaan. Pää on asetettu tärkätyn kauluksen päälle kuin vadille. Käsiä ei näy, mutta hiha ja koko vasen hartia on kuvattu väärin päin. Stratfordiaanit pitävät tätä nuoren ja kokemattoman taiteilijan “lipsahduksena” (Jan Willson “Shakespeare - todisteita”, 90-luvun alussa).

Anti-statfordiaanit puolestaan näkevät kuvassa selvän viestin, mutta millaisen, sitä ei kukaan tiedä. Kirjassa Shakespeare - Bacon kirjoittaa sen tekijä Sir Edwin Durning-Lowrens: “Ei ole epäilystäkään. Kuva on selvä kryptogrammi, joka esittää kahta vasenta kättä ja naamiota. Oikea hiha en selvästi esitetty takapuoli eteenpäin. Sen voi vahvistaa räätäli kuin räätäli”. Räätälit ovat tämän todellakin vahvistaneet. Kaksi vasenta kättä, no entä sitten! - Mitä ne viestittävät? Kuva on tyyppiesimerkki ”puhuvasta nimilehdestä”. Durning-Lowrens on oikeassa, se on kryptogrammi. Siihen on kätketty joku viesti. Jos hypoteesimme Rutlandista ja Baconista on oikea, niin viesti on helppo selvittää. Sir Durning-Lowrens näki kuvassa kaksi vasenta kättä, jotka eivät kertoneet hänelle mitään, koska hänelle Shakespeare oli vain ja ainoastaan Bacon. Minun vakaumukseni on, että shakespearelaiseen perintöön oli osallisena kaksi henkilöä; Niinpä minä näen kuvassa kaksi oikeaa kättä - kaksi kirjoittavaa kättä. Tässä on jo ajatusta. Kuva kertoo, että “ensimmäisen folion” kirjoittamiseen osallistui kaksi tekijää yhteisen salanimen - naamion takana. Kreivi Rutland ja Francis Bacon sekä naamio - William Shakespeare (shake-speare).

Bacon osallistui tietysti Shakespearen teosten kirjoittamiseen. Tämän tiesivät hänen läheisensä. 1612 (Rutlandin kuolinvuonna) julkaisi Henry Pitchen merkkikirjan, symboliselta nimeltään Minerva Britannica. Sen erällä aukeamalla on kirjoitus Suurimmalle juristille ja tiedemiehelle, Sir Francis Baconille, ritarille sekä kuva, joka esittää seivästä vavahdellen pitävää kättä. Nimilehden vasemmalla puolella, sen sisäkannessa on toinen kuva: etäällä vasemmalla näkyy Parnasso, siitä oikealle: avatut näyttämöverhot ja niistä esiin pistää ojennettu käsi, joka kirjoittaa: MENTE VIDEPORI...(älystä minut nähdään...). Kuvaa kiertää seppele, jonka nauhassa ovat sanat: VIVITUR INGENIO CÆTERA MORTIS ERUNT (Ihminen elää neroudessa, muun nielaisee kuolema).

On toinenkin kuva Shakespearesta, joka vahvistaa saman asian. 17 vuotta näytelmäkokoelman ilmestymisen jälkeen julkaisee joku John Benson (peilikuvanimi Ben Johnsonista) Shakespearen soneetit. Tässä kirjassa on W. Mashallin tekemä vastaanvanlainen kaiverrus, joka on peilikuva vuoden 1623:n “Ensimmäisen folion” kuvasta sillä poikkeuksella, että väärin ommellun hihan päällä on viitta, joka peittää sen kokonaan, mutta oikeaa kättä vastaavassa kädessä on laakerinoksa. Viesti on selkeä - soneetit on kirjoittanut yksi ihminen, joka piiloutuu saman naamion taakse.

“Ensimmäinen folio” on toistaiseksi ollut stratfordilaisten ainoa todellinen valttikortti. Nimisivun arvoituksen selvittäminen vie heiltä viimeisenkin todisteen ja antaa mahdollisuuden tutkia uusin silmin Shakespearea ja hänen aikaansa.

Takaisin