Kaupungilla liikkui legenda miehestä, joka tanssi kaduilla. Miehestä puhuttiin kaikenlaista, toinen toistaan mielettömämpiä tarinoita; joissain häntä kuvataan mielipuoleksi, joissain pyhimykseksi. Jotkut sanovat, että hän on lapsentasolla, jotkut, että hän on suuri valaistunut sielu. Oltiinpa asiasta mitä mieltä tahansa, niin minä ”kaduilla tanssiva mies” kerron nyt teille tarinani, jonka tiedän vain minä, ja se alkaa jotenkin näin.
 

Pienenä poikana olin jo hyvin erikoinen ja kaikki muutkin ikäiseni lapset olivat samalla lailla erikoisia. Minä näin maailmassa kauneutta joka puolella ja niin tekivät kaikki ystävänikin. Me leikimme, lauloimme ja seikkailimme maailmassa ja pidimme maailmaa omanamme ja vain meitä varten luotuna. Ja, kunpa olisimmekin tajunnut sen silloin ja myöhemminkin: sitä maailma juuri olikin: meitä varten luotu paratiisi, jokaisen ihmisen suuri ja kaunis leikkikenttä!

Mutta, sitten aikanaan, huomasin, että ystäväni vanhenivat ja muuttuivat: heille tuli hieman ikää ja heille tuli samalla hieman erikoinen ajatusmaailma: siitä loppui leikki, laulu ja seikkailut ja tilalle tuli hieman aikuistunut olemus, varsinkin miehillä, koska miehiltä odotettiin kovempaa luonnetta kuin naisilta ja kaikenlainen tunteilu oli miehille hyvin kiellettyä. Monet heistä sulkeutuivatkin olemukseensa ja esittivät jotain mitä he eivät todellisuudessa olleet. Jotain osaa johon jokin ihmeellinen voima oli heidät pakottanut, niin asian näin.

Mutta, en tiedä miksi, mutta jostain syystä minä säilytin olemukseni keveyden. En kadottanut kauneuden näkyjäni, en sulkeutunut itseeni, en antanut tilanteen tasapäistää minua; edelleen näin Jumalallisia enkelijoukkoja, valo-olentoja ja luonnonhenkiä ja leikin ja laulun tuntuma säilyi sielussani, minusta tuli myös aikuinen, mutta erilainen aikuinen.

Ja koska ihmiset eivät tiedä mitä tekisivät sellaisille asioille jotka ovat heille tuntemattomia ja joita he eivät ymmärrä, niin sen takia minua kiusattiin; kauneuden näyilleni naurettiin, herkälle persoonalleni naurettiin ja muutenkin kiusattiin. Ja sitten – ainakin hetkeksi aikaa – minäkin muutuin jäykäksi aikuiseksi ja kadotin kaiken omaperäisyyden itsestäni. Muutuin muiden laiseksi ja voisi sanoa, että silloin sieluni tuhoutui.

Mutta, jokin minussa ei suostunut muuttumaan. Jokin minussa pisti vastaan tuolle voimalle jolle muut olivat antaneet niin helposti periksi. Minä päätin, että minusta tulisi taiteilija; mies joka piti koko elämää suurenmoisena taideteoksena! Niinpä viimein minusta tuli täysipäiväinen kirjailija.

Aluksi kaikki oli vaikeaa. Kirjoittaminen takkuili toden teolla ja sanoja oli vaikea saada tulemaan ruudulle tai paperille (kirjoitin välillä tarinoitani käsin kynällä vihkoihini). Koko juttu tuntui aivan mahdottomalta. Mutta siitä huolimatta minä pakersin ja pakersin asian parissa, luin valehtelematta yli tuhat kirjaa ja kirjoitin joka päivä hullun lailla. Ja niinpä eräänä kauniina päivänä huomasin, että sanat tulivat minusta ulos kuin itsestään, tarinani kirjoittivat itse itsensä ulos minusta kuin minä olisin vain ollut pelkkä Jumalan välikappale koko asiassa. Nyt minulla oli edessäni muutamia kelpo tarinoita joista olin aluksi hyvinkin ylpeä. Vihdoin aloin hahmottamaan kirjoittamisen jaloa, joskin vaikeaa taitoa.

Viikot, kuukaudet ja vuodet menivät. Minä jatkoin rakasta elämäntapaani ja kirjoitin siis edelleen. Silti, vaikka tunsin jo aika hyvin kuka ja mitä olin, niin jotain puuttui ja yksinäisyys vaivasi sieluani. Minä kaipasin rinnalleni naista, tasavertaista kumppania jonka kanssa jakaa elämää, sen ylä ja alamäkiä. Niinpä jatkoin vain kirjoittamista ja toivoin parasta tulevaisuudelta.

Sitten tapahtui jotain hienoa: minulta julkaistiin ensimmäinen kirjani! Kaikki onnittelivat minua ja olin itsekin asiaan hyvin tyytyväinen, en pahemmin välittänyt rahasta jota sain, vaan ennemminkin tunnustuksesta jonka ponnisteluni vihdoin saivat. Silti – niin hienoa kuin kaikki olikin – yksinäisyys kalvoi minua edelleen.

Sitten, kun olin kerran todella syvällä masennuksessa Jumala puuttui peliin. Näin eräänä yönä Jumalan koko suunnitelman ja täydellisesti sen mitä minä itse olin ja miten liityin tuohon Jumalan suunnitelmaan: minusta tulisi kaduilla tanssiva mies!

Aluksi vierastin visiotani kaduilla tanssimisesta, mutta sitten päätin sopeutua ajatukseen, olihan se sentään Jumalalta saatu näkemys. Niinpä tein sen mikä minun pitikin: aina ollessani kaduilla tein kaikki matkani tanssien hullun lailla. Ja mitä enemmän tein sitä, sitä paremmalta minusta tuntui. Toki, useammat ihmiset ihmettelivät ja naureskelivat minulle, mutta jostain syystä en välittänyt heistä ollenkaan ja jatkoin vain tanssimista. Viimein kuitenkin jotain ikävää tapahtui.

Kotini ovikello siis soi ja minä menin avaamaan sen ottaen samalla muutaman tanssiaskeleen. Siellä oli poliisit ja yksi lääkäri. He olivat kuulleet maineestani ja esittäytyivät minulle ja alkoivat kysellä minulta kaikenlaista, kuten: miksi aina tanssitte kaduilla? Mikä ajatus sen takana on? Oletteko kenties maaninen tai ainakin maanis-depressiivinen? Ja kaikkea muuta.

Sitten, heidän siinä ollessa, minä vedin muutamat taidokkaat piruetit ja siitä he vasta kimpaantuivat. Sanoivat, että minun pitäisi lähteä heidän mukaansa, menisimme kuulemma läheiseen mielisairaalaan. No, minä en pahemmin välittänyt koko asiasta, vedin vain taas muutaman taidokkaan tanssiaskeleen ja lähdin heidän mukaan. Minut kuulemma pitäisi laittaa tarkkailuun, sen verran moni ihminen kuulemma ahdistui tanssimisestani ja oli valittanut siitä viranomaisille.

Sairaalassa minulta kyseltiin taas uudelleen samoja kysymyksiä; oletteko kenties jonkinlainen anarkisti? Yritättekö tanssimalla provosoida ja saada muutkin ihmiset sekoamaan? Onko teillä jokin salainen agenda kaiken takana?

Sairaalassa aika meni ja minä tanssin. Aluksi muut potilaat naureskelivat minulle, mutta myöhemmin he tottuivat tanssimiseeni ja muutamia se jopa häiritsi, vei kai heidän mielenrauhansa ettei heille vain kävisi samalla lailla kuin minulle. Tosin, se täytyy mainita, että itse pidin itseäni täysin terveenä. Ja olinkin, eihän tanssiminen ole hulluutta vaan hyvin vapauttavaa henkisesti.

Mutta silti ollessani sairaalassa sama yksinäisyys vaivasi minua edelleen. Ajattelin: Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Minä rakastan kirjoittaa ja tanssia, mutta molemmat ovat hyvin yksinäisiä juttuja kun ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Jospa joskus löytäisin jonkun naisen, jonkun joka on sielunkumppanini, toinen puoliskoni…

Taas aikaa kului ja mikään ei muuttunut. Sisälläni ollut palava tuli alkoi hiipua, enää ei edes tanssiminen huvittanut minua. Jatkoin kuitenkin kirjoittamista, mutta senkin sävy oli muuttumassa melankoliseksi, kurjaksi kaiken nieleväksi paatokseksi. Sitten jotain kuitenkin tapahtui.

Uusi kevät tuli ja sen tullessa uudet tuulet; ruoho kasvoi taas maassa, puihin tuli taas uudet lehdet ja kaikki kukoisti niin kuin kuuluikin. Minunkin mieleni nousi taas jostain syystä korkeuksiinsa ja aistin että jotain hyvää oli tulossa minua kohti, jokin uusi tapaaminen kohtalon kanssa oli jo solmittu minun elämäntielleni. Niinpä tein taas – itseni ja muiden iloksi – muutamia tanssiaskeleita. Sitten olikin jo aika kohtalon toteutua.

Eräänä päivänä – olin silloin vielä mielisairaalassa – tapasin kohtaloni: tumman, pitkähiuksisen ja hyvin kauniin naisen. Hän tuli vastaan minua sairaalan kahvilassa ja aloimme jutella kahvin äärellä kaikesta mitä maa pitää päällään: juttelimme filosofiasta ja rajatiedosta, kaunokirjallisuudesta ja Jumalasta, taiteesta ja kulttuurista, kaikesta mahdollisesta. Tulimme siis juttuun todella hyvin naisen kanssa, mutta silti minua askarrutti eräs asia: tanssimiseni. Ajattelin, että jos nainen – johon olin päätä pahkaa rakastumassa – saisi tietää siitä, niin hän varmaankin häipyisi elämästäni yhtä nopeasti kuin oli siihen tullutkin. Siispä päätin salata häneltä koko asian.

Me vietimme naisen kanssa päiviä yhdessä, mutta silti minua ahdisti: se, että nyt en enää voinut toteuttaa tanssimistani, olisin pakahtumiseen asti halunnut vain tanssia taas kaduilla, mitään muuta en kaivannut niin paljoa.

Eräänä päivänä nainen tuli luokseni ja juttelimme hetken. Sitten – minun helpotukseksi – nainen sanoi.

”Minä olen hieman ajatellut.” hän puhui. ”Mitä jos rupeaisimme harrastamaan tanssimista? Mitä sanot siihen, miltä se kuulostaa?”

En olisi voinut enää koskaan olla onnellisempi kuin mitä sillä hetkellä olin. Kerroin naiselle kaiken sen, kuinka olin piilottanut tanssimishaluni ja kuinka pelkäsin siitä kertoa jos hän vaikka jättäisi sen takia minut. Nainen naureskeli hetken ja sitten hän sanoi, että oli aina tiennyt koko asian, että hän tiesi hyvin maineeni ”Tanssivana miehenä” ja ettei se häirinnyt häntä ollenkaan. Joten siinä se sitten oli: vihdoin olin löytänyt toisen puoliskoni ja voin vain todeta, että: ja kyllä me sitten tanssimmekin!