Franz Kafkan, 1883-1924, kirjoittama romaani Oikeusjuttu, julkaistiin 1925, on kiintoisa tutkielma, johdatus ihmisyyden syöveriin, sen ytimeen.

Herra K., pankin ensimmäinen prokuristi, pidätetään äkisti ilmoittamatta syytä tähän vapaudenriistoon. Vapauden, olemmeko todellisuudessa vapaita, ja jos näin on, mihin tai mistä olemme vapaita?

Kirja on opastettu kierros alitajunnan kellarikerroksiin, sen epämääräisiin asukkaisiin. Ihmiskasvoiseen Nooan arkkiin. Tutkintatuomari on yliminän paikalla. Oikeusjuttua puidaan väenkokouksessa.

Kulttuurihenkilö on etiketin, säännösten kahlitsema. Hän on fiktiivinen koneihminen, joka murtautuu muun muassa alkoholin, huumeiden tai mielensairausten avulla ahdistavasta vankilastaan iltalomalle. Barabbas huudetaan, jälleen kerran, vapaaksi. Ajanviete on keinotekoista iloa. Ilotonta kuin liukuhihnatyö.

Herra K. ei pääse pakotielle. Hän tuhoutuu. Hänen naisystävänsä, Elsa, edustaa kaikki oivaa, kaikkitietävä ja kaiken hyväksyvää, armahtava äitihahmoa. Yhteiskunnan tutkintatuomari on isähahmo, joka säätää lait ja rangaistukset. Kaksintaisteluhaasteen esittäminen, läpsäys hansikkailla kasvoille, on tabu. Yhteiskunta on koneisto, ihmisyys on rutiinien täyttämä, fiktiivinen robotti. Tai sen pitäisi sitä olla. Hinta tästä näytelmästä maksetaan fysiikan ja psyyken notkahduksilla, hiljaisella itsetuholla.

Niin, tuomari ja marakatti. Posetiivin soitto katkeaa äkisti. Itseys karkaa. Juoksee kuin strutsi kohti kangastusta.

Onko kilpailuvietti synnynnäinen ominaisuus? Se on kaiketi parimuodostusvietin alalaji. Oli miten oli, kilpailuvietistä pääsee, jos haluaa, eroon.

Tässä pieni johdatus perimmäisten kysymysten ääreen. Kysymys kuuluu: Kuka minä olen?