Maaliskuun 18. kävelin kuutisen kilometriä kotoa Härmälään ystävääni tapaamaan. Nykyaika. Jääpinnat vailla kunnon hiekoitusta.

Intuitio varoitti, tiesin samalla: Karmallista. Kaaduin. Olkavarsi murtui. Kipu oli kova, mutta sanoin sairaalassa, kaatuminen oli onnenpotku! Näin oli tarkoitettu. On viisautta taistella joskus, on viisautta hyväksyä. On karma, on valintojakin. Kilometripylväät jatkuvat loputtomiin.

Tapasin vamman vuoksi erilaisia ihmisiä. Potilaita, hoitsuja, lääkäreitä. Sisältöä reppuuni lisää.

Muistin harmaalokin. 20 vuotta aiemmin bongasin sydäntalvella siipensä loukanneen linnun. Se oli Ratinan suvannossa jääpeitteellä. Kaukana rannoista. Heitin sille kaksi kertaa päivässä sapuskaa. Se teki lentoharjoituksia. Metri metrin jälkeen. Maaliskuun huikea aurinko kaarineen. Harmaalokit palasivat. Ystäväni oli nyt vahva. Kepeästi se liittyi lajitoveriensa parveen.

Muistin lokin, kun kuntoutin kättäni. Kävelin jalkakäytävillä, puistoissa, uimahallin vesialtaassa. Harjoittelin lentämään uudestaan! Ilman kaatumista tämä ilo olisi jäänyt kokematta!

Kotikadun 2 varista ja harmaalokki. Vanhan kirkon harmaalokki. Ystäviä, joita tapaan päivittäin. Vanhin lokki eli tietääkseni 48-vuotiaaksi.

Elämän kiitoradalla. Välillä viivytellen, leväten, mutta aikani tulee, kuten jokaisen muunkin aika. Ohituskaista vapautuu... ja lennän.