Kun katsoo uutisia, unelma rauhallisemmista, myötätuntoisemmista ja kokonaisvaltaisemmin ajattelevista yhteisöistä ja yhteiskunnista nousee itsestään. Se on on kaunis ja houkutteleva. Mutta vain rauhalliset tunnemielet kykenevät luomaan kokonaisuuden huomioonottavia ratkaisu- ja toimintamalleja. Monesti matka rauhalliseen tunnemieleen vain tuntuu olevan pitkän puurtamisen takana. Onko niin oltava? Voisiko olla olemassa oikotie, jota voisimme kulkea?

 

Mieli arjen apuvälineenä

Joitakin viikkoja sitten minulle tapahtui merkillinen asia. Olin katsomassa iltauutisia: sotia, poliisiväijyjä, poliittista pelikenttää, kehollista ja taloudellista kilpailua, samoja iänikuisia uutisia, joissa vain erisnimet ja päivämäärät vaihtuvat. Olin pitkään ollut aika työlääntynyt niihin. Ajattelin, että ihmiskunnan toki pitäisi pystyä parempaan. Yhtäkkiä näkökulmani muuttui ja aloinkin nähdä uutisten sijasta tapahtumina ja uutisina ilmenevää kollektiivisen ihmismielen rakennetta: luokittelua, tulkintaa, strategioita.

Ne ovat syntyneet satojen vuosituhansien aikana, muodostaneet aikanaan tarpeellisia, mutta nyt jo osittain vanhentuneita ajatusrakenteita. Ne ovat olleet ihmiskunnan arkisen selviämisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä. On pitänyt tunnistaa omat ja vieraat, kilpailla ja voittaa. On pitänyt osata etsiä parhaat metsästys- ja viljelymaat, varautua pahan päivän varalle. Hurmata, manipuloida, juonitella. Nuo rakenteet on kirjoitettu dna:hamme ja kulttuurisiin toimintatapoihimme. Jaamme ne muiden eläinten kanssa, vaikkakin oma älyllinen kapasiteettimme on mahdollistanut niiden kehittymisen ennen näkemättömiin mittasuhteisiin.

Mieli on taltioinut vaaroja ja selviytymiskeinoja. Se on luokitellut, analysoinut, ryhmitellyt, testannut, laittanut syrjään tehottomat keinot ja nostanut tehokkaimmat ensisijaisiksi. Se on keksinyt, kehittänyt ja markkinoinut keksintönsä laajalle ja syvälle. Se on luonut henkiinjäämisstrategiaa ylivarovaisuusperiaatteella ja kumppaninaan sillä on ollut herkkävaistoisen kehon aistit. Kun aistimus on herättänyt kysymyksen mahdollisesta vaarasta tai ylettömästä ilakoimisen mahdollisuudesta, on mieli viimeistään jälkikäteen arvioinut, miten asiat todellisuudessa mahtavatkaan olla. Se on opiskellut elämää, selviytymistä.

Mieli on kehon ihmeellisin luomus, tunteiden kautta se on kaikkialla kehossa, erottamaton osa sitä. Olen siihen tätä kirjoittaessani umpirakastunut. Nautin sen tarinoista, kiikkeristä kysymyksistä ja tulkinnoista. Parhaimmillaan se on parasta viihdettä, mitä kuunaan olen nähnyt. Lehtien lööpit kalpenevat mielen luomusten rinnalla. Se on kertakaikkinen ihme! Kuljen maailmassa ja näen vain oman mieleni mieltämisen, tulkinnan todellisuudesta. Jos tunneaistimus on myönteinen tai neutraali, tulkintakin on. Aistin rauhaa ja ajatteluni on luonnostaan kokonaisvaltaista ja myötätuntoista. Jos aistimus on negatiivinen, voi neutraali tulkinta rauhoittaa, mutta jos tulkintakin sisältää uhkaa, näkökulmani kapenee itseni mittaiseksi. Kykyni tuntea myötätuntoa ja ajatella kokonaisvaltaisesti ja luovasti katoaa.

Arjen kampittaja, arjen pelastaja sekä uudenlaisten yhteisöiden ja yhteiskuntien rakentaja on sama taho: jokaisen oma tunnemieli. Tunne ja ajatus ovat kokemuksen kaksi puolta. Miten on mahdollista saada vuosituhantinen mieli työskentelemään omaksi ja yhteisöjen parhaaksi, rauhan, luovuuden ja myötätunnon suuntaan, kun se omasta suojelevasta luonnostaan käsin hakeutuu ristiriitaisille ja sumeille vesille? Vastaus on yksinkertainen – mielen, tuon suuren ja auliin taikurin avulla!

Meillä kaikilla on päivittäin kolme alati uudistuvaa luonnonvaraa, jotka ovat kollektiivisen tunnemielemme rakenteiden muovaamia. Ne ovat vastuussa ihmiskunnan, yhteiskuntien, yhteisöjen ja yksittäisen ihmisen henkiinjäämisestä ja kehittymisestä. Ne luovat yksilöiden elämää hetkittäin ja muovaavat omalta osaltaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohtaloita. Tunneaistimus hälyttää tuntemuksena tai tunteena, mieli tulkitsee omien rakenteidensa mukaan ajatuksen, joka synnyttää halun, yllykkeen toimia tai olla toimimatta. Toimintamme synnyttää ketjureaktioita omaan ja toistemme elämiin – kohtalomme. Luomisen kaava on siis hyvin yksinkertainen: tuntemus – ajatus- tunne- halu – toiminta. Kaikki näitä mieli osaa havainnoida.

 

Tunnemielen syklit

Kävin nuorena pitkät ja monipuoliset terapiat, koska minun oli hyvin vaikeaa elää tällä planeetalla. Kävin läpi lapsuuteni, nuoruuteni, varhaisaikuisuuteni, edelliset elämäni ja sikiöaikaiset kokemukseni. Jatkoin tutkimusmatkaani muilla planeetoilla, muissa galakseissa, muissa olomuodoissa. Olin sekä ihastuksissani että ymmälläni siitä loputtomasta tarinoiden ja kokemusten määrästä, jota tajunnastani löytyi. Aloin kuitenkin tulla jokseenkin epätoivoiseksi sekä itseni että planeetan suhteen, koska eheytymisen työmäärä ja siihen kuluva aika ei ollut missään suhteessa kehitystarpeisiin, joita planeetalla ilmeni. Kun eräänä päivänä katsoin polkuani taaksepäin, sydäntäni raastoi tajutessani urakan järjettömyys. Kaikki alkoi tuntua kertakaikkisen turhalta. Emme tulisi koskaan selviämään lajina, emme ainakaan terapioiden avulla.

Usein, kun nostamme kädet pystyyn, antaudumme avuttomuuden tunteen valtaan ja lakkaamme yrittämästä, tapahtuu muutos. Nytkin Kaikkeus tuli ystävällisesti hätiin, tällä kertaa oman asperger -poikani avustuksella. Muutamat seuraavat minuutit tulisivat muuttamaan kaiken, mitä ajattelin elämästä, tuntemisesta, terapioista ja ihmiskunnan kohtaloista. Lakkasin kiinnostumasta tarinoista. Sen sijaan minua alkoivatkin kiinnostaa prosessit sinänsä, etenkin niiden syklisyys.

Aspergerin oireyhtymä on osa autisminkirjoa ja siihen liittyy mm. vaikeutta aistimusten kokemisen ja jäsentämisen alueilla. Tuolloin 5-vuotiaalla pojallani on aina ollut yliherkkä kuulo, joka on haitannut hänen elämäänsä hyvin paljon. Hänellä oli oma terapiansa, jonne hän ei ollut juuri koskaan halukas lähtemään, koska siirtymät olivat hänelle hyvin vaikeita. Kylässä oli ollut kaveri, joka oli poikani kokemuksen mukaan pitänyt ”ärsyttävää ääntä”. Poikani oli haukkunut kaverin pystyyn, uhkaillut häntä lyömisellä ja kaveri oli lähtenyt ovet paukkuen kotiin. Oli terapiaan lähdön aika. Sain pojan puettua jokseenkin väkipakolla, aloin raahaamaan raivoavaa vesseliä kohti bussipysäkkiä talviliukkaalla kävelytiellä. Hän tempoi kaikin voimin. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi: emme ehtisi bussiin, myöhästyisimme terapiasta, kaikki menisi päin honkia, ihan kaikki… koko elämä.

Kuin ihmeen kaupalla, tajunnastani nousi esiin lause, joka syntyi avukseni siinä tilanteessa. Keskustelumme sujui seuraavasti:
-          Oletpa sinä raivoissasi. Miksiköhän?
-          No ku Teemu lähti. Mä vihaan Teemua!
-          Missähän se sulla kehossa tuntuu?
-          Käsissä ja ihan joka paikassa, kihelmöi. Mä vedän sitä kyllä turpaan!
-          Vedäpä syvään henkeä ja pidätä sitä ja anna ton kihelmöinnin ja turpaanvedon oikein tulla kehoon, liiottele. Ja sit ku et enää jaksaa pidättää, päästä se tunne menemään.

Näytän itse mallia. Poika tekee työtä käskettyä, posket punoittavat, silmät pullistuvat päässä, nyrkit heiluvat ilmassa ja lopulta hän puhaltaa ilman keuhkoistaan ulos.

-          Mikä tunne siellä alla on? (tässä kohtaa kuuntelin aivan äimänä omaa kysymystäni)
-          Suru.
-          Mikä surettaa?
-          No ku se Teemu lähti ja on ikävä.
-          Missä se tuntuu?
-          Kurkussa. Kuristaa. Pään tekee mieli roikkua.
-          Vedäpä taas keuhkot täyteen ilmaa ja lisää kuristusta kurkkuun niin paljon ku pystyt, roikuta päätä ja sitten kun et enää voi pidättää, puhalla kaikki ulos.
 

Näin tapahtuu. Alan innostua prosessin seuraamisesta.

-          Mikä tunne siellä alla on?
-          Pelko.
-          Mikä pelottaa?
-          No se, ettei Teemu koskaan enää tule meille. Että joudun oleen yksin.
-          Ja missä se tuntuu?
-          Mahassa jännittää.
-          Vedä henkeä ja lisää jännitystä vatsaan. Kun et enää voi pidättää ja jännittää, puhalla ulos.

Taas puhkutaan.

-          Mikä tunne siellä alla on?
-          Ei mitään. Tyhjää. (tällä kohtaa olen jo totaalisen ällistynyt sekä prosessin helppoudesta että tyhjyyden ilmaantumisesta)
-          Vedä kerran henkeä, pidätä ja päästä ulos.
-          Mitä siellä on?
-          Rauhaa. Ihan vaan rauhaa.
-          Mitäs siitä tilasta käsin vois tehdä?
-          Pyytää anteeksi.

Näin tehdään. Poikani soittaa kaverilleen. Kaverukset sopivat ja ovat taas hyvää pataa.
On kulunut viisi minuuttia ja nousemme bussiin hyvällä mielellä.

Maailmani on täysin muuttunut. Olin nähnyt tunnemielen syklin alusta loppuun saakka eikä minulla ollut enää paluuta loputtomien tarinoiden pariin. Syklien aika oli alkanut.

Tiedän mitä ihmiskunnan pitäisi osata, jotta se voisi auttaa kollektiivista mieltä uusiutumaan. Sen pitäisi oppia tuo yksinkertainen tekniikka ja luoda uudenlainen suhde omiin tarinoihinsa, ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja haluamisiinsa. Omalta kohdaltani se oli ehdottomasti yksi tie viisaampaan ja vapaampaan elämään. Aloin kutsumaan tekniikkaa tunnehissiksi ja se on ollut perheemme ykköstyökalu. Joitakin vuosia myöhemmin sain ystävältäni kirjan The Journey, jossa kuvattiin samantyyppinen tekniikka. Siinä käydään kuitenkin läpi tarinoita ja anteeksiantoa. Minulle se oli aivan liian työläs ja monimutkainen. Syklisyys on kuitenkin yhteistä.

Kun tunnehissiä on tehnyt muutaman kerran, havahtuu vääjäämättä oivaltamaan, että suurin osa toiminnastamme perustuu ajatuksiin, jotka ovat kulloisenkin tunteen värittämiä, ja joiden perään parhaimmillaankin pitäisi lisätä kysymysmerkki. Iltapäivälehtien lööpit jäävät kevyesti kakkoseksi omien sisäisten lööppiemme rinnalla. Koska tunnemieli toimii yhtenä yksikkönä, tuottaa stressaantunut keho stressaavia ajatuksia ja myös toisinpäin: Voimme stressaavaa ajatusta pyörittämällä luoda itsellemme stressaavan tunnekokemuksen. Pisimmälle tämän oivalluksen lienee vienyt The Work metodin kehittäjä Katie Byron. Perheeseemme muotoutui huomattavasti yksinkertaisempi kysymyssarja. Tapahtumat saattoivat kulkea tähän tapaan:

Vaikea aamu. Tavaroita on kateissa, kiireen tuntu. Ääneni kohoa hieman turhan kovaääniseksi. Poikani, joka on itse saanut vastata useasti samoihin kysymyksiin tulee hätiin:

-          Äiti, mikä ajatus sinulla mahtaa olla?
-          No kun KAIKKI menee KOKO AJAN päin honkia.
-          Äiti, onko se totta?

Pysähdys. Herääminen. Ajatuksen seulontaa.

-          No ei todellakaan.

Naurua, joka purkaa stressiä. Kestän jälleen kodin ”ei niin selkeää ulkonäköä.”, löydän kadonneet tavarat, pääsemme ajoissa ovesta ulos. – Tekniikka saa nimekseen Ajatusseula.

Ajatus- ja tunnesyklit ovat sisäkkäisiä, kuin sipulissa. Kuten esimerkistä havaitaan ne ovat kehossa peräkkäisiä ja menevät ohi nopeasti, jos niin halutaan. Sykli seuraa aina samaa kaavaa ja tunnetasolla ilmenee vain perustunteita. Ennen rauhaa tulee aina tyhjyys. Tämä kertoo ymmärtääkseni siitä, että kyse on jännitteestä, joka purkautuu. Sen jälkeen keho voi palata luonnolliseen rauhan olotilaansa.

 

Haluamisen pinta ja syvyys

Tunnehissiä tehdessä tulee havaitsemaan myös toimintaan johtavan haluamisen nousun.

Lopulta elämäämme muokkaa eniten haluaminen ja siitä kumpuava toiminta. Kuten arkinen esimerkkini osoitti, kumpuaa haluamisemme tunnemielemme luomista mielikuvista ja jännitteistä. Niihin vaikuttavat aistimuksemme. Stressaantuneena haluamisemme on kiihkeää ja periksiantamatonta: jumitamme yhteen ideaamme ja meidän on ”aivan mahdotonta” luopua siitä. Joskus tuollaisen diilin seuraaminen tuottaa elämäämme mukavia asioita, toisinaan se on nopea oikotie kärsimykseen. Tunteen ja ajatuksen lisäksi on siis kolmaskin tie rauhaan ja rauhaisaan yhteiseloon. Perheessämme sen nimeksi tuli Haluhaavi.

Haluhaavi on yksinkertainen muunnelma NLP:n ydintilaharjoituksista, jolla autan itseäni ja lapsiani tekemään vähän viisaampia valintoja.

Tässä esimerkki jostakin muutaman vuoden takaa:
Haluan maailmanrauhan.
-          Kerropa…kun maailmassa on täysrauha eikä kukaan riitele kenenkään kanssa, niin mitä suurempaa ja arvokkaampaa samalla saat?
-          Voin huoahtaa ja keskittyä tekemään kivoja juttuja.
-          Ja kun saat tehdä niitä kivoja juttua ihan niin paljon kuin ikinä sielu sietää, niin mitä suurempaa ja arvokkaampaa samalla saat?
-          Voin toteutua, loistaa ja olla onnellinen.
-          Ja kun saat loistaa, toteutua ja olla onnellinen, niin mitä suurempaa ja arvokkaampaa siinä samalla saat?
-          Ilmaisen kaikkeuden ihanuutta.
-          Ja kun ilmaiset kaikkeuden ihanuutta, niin täydellisesti kuin vain ikinä voit, niin mitä suurempaa ja arvokkaampaa samalla saat?
-          Ei ole mitään suurempaa.
-          Ja kun sinä tuosta tilasta käsin katsot nyt alkuperäistä haluasi, niin mitä ajattelet/tunnet/haluat?
-          Oi, haluan vain ilmaista kaikkeuden ihanuutta ja se auttaa maailmaa rauhaan. (vapautunutta naurua, kaikkeuden ihanuuden puhdasta ilmaisua)

 

Siltoja uuteen

Jos harppaus suoraan kehotietoisuuteen, tietoiseen läsnäoloon tai sydäntietoisuuteen tuntuu kohtuuttoman suurelta, voivat nämä yksinkertaiset tekniikat toimia siltoina muihin suuntiin. Ne ohittavat monia kompastuskiviä, joita kilvoittelijoiden tielle on asetettu: keskittymisen pituus ei tarvitse olla muutamaa sekuntia pidempi, jännite purkautuu helposti ja nopeasti ja työntää uudelle tasolle kuin itsestään, harjoitus on nopeasti ohi ja antaa heti havaittavan lopputuloksen. Lisäksi suhde omiin tunteisiin, ajatuksiin ja kehollisiin kokemuksiin muuttuu. Ja tämä suhde oman mielemme liikkeisiin ja kehomme viestintään on ensisijainen kaikkiin muihin suhteisiin nähden. Kun se suhde muuttuu, emme enää ole itsestään selvästi niiden vietävissä. Voimme olla tietoisempia, läsnäolevampia, sydämellisempiä. Voimme nauttia enemmän, kukoistaa enemmän.

Aloin nimittää kolmen tekniikan kokonaisuutta ATUHEksi (Ajatus=> Tunne=> Halu=>Elämä). Se on nopein tietämäni, tiedostava oikotie onneen. Heti kun mieleni havaitsee stressaantuneisuutta, voin sen avulla kääntyä minkä tahansa kolmen tekniikan puoleen ja purkaa syntyneen jännitteen. Tässä kuvaamaani syklistä aaltoilua – virittymistä ja virittymisen purkautumista - tapahtuu meissä koko ajan. Se on osa biologista, ikiaikuista kehomieltämme. Jos tätä kokonaisuutta opetettaisiin jo päiväkodeissa, maailma voisi alkaa vähitellen näyttämään melko erilaiselta. Toimintatavat uudistuisivat, kokonaisnäkemyksellinen elämä mahdollistuisi. Yhteisöt ja yhteiskunnat kukoistaisivat. – Itselleni se on antanut valtavasti mielenrauhaa ja lisännyt elämästä nauttimisen kykyä.
 

Meri Lähteenoksa
kirjailija, kouluttaja, coach
meri.lahteenoksa@gmail.com