Olen maailman yksinäisin mies. Istun päivät pitkät yksin kotonani, juon kahvia, poltan tupakkaa ja luen kirjoja. Paljon kirjoja.

Kirjat ovat minulle kaikki kaikessa. Ne ovat paras ystäväni joka ei koskaan hylkää minua, kokonainen maailma täynnä seikkailuja vain minulle. Niiden kautta koen ja niihin pakenen omaa kurjaa ja salaista itseäni, kaikkinaista hiljaisuutta ympärilläni. Maailmankaikkeutta ja todellisuutta joka yrittää nielaista minut sisäänsä ja nauraa säälittäville yrityksilleni pyristellä vapaaksi.

Käännän sivua ja otan hörpyn kahvista. Samoin syvät henkoset tupakasta.

Kuka keksi nämä sanat tähän tyhjälle paperille? Kuka keksi meidän oman äidinkielen? Miksi toiset oppivat rakastamaan sanoja jo hyvin nuorena ja toisille ne ovat yhtä tyhjän kanssa elämän katkeraan loppuun asti? Miksi kirjoja ylipäänsä luetaan? Mitä niiden lukeminen hyödyttää ketään?

Luulen vastauksen olevan se, että ihmiset yksinkertaisesti pakenevat kirjoihin sielunsa yksinäisyyttä ja kurjuuttaan, ja saavat lohtua samaistumisestaan päähenkilöihin ja kaiken maailman juoniin, ideoihin jotka eivät ole heidän omiaan eivätkä koskaan tule olemaan, ideoihin jotka yksinkertaisesti lumoavat heidät vaikutusvoimallaan. Siitä kirjoissa on kyse, se on yksinäisen ihmisen viimeinen oljenkorsi ja pakopaikka silloin, kun koko maailma romahtaa ja hajoaa pirstaleiksi ympärillä. Silloin lukijat lukevat, eivät oppiakseen vaan pysyäkseen hengissä ja hukkumatta maailman tuskaan.

Ja, minä uskon, että jokainen on minun tavalla yksinäinen. Yksinäinen mies tai nainen, poika tai tyttö, vauva tai vanhus. Ja, että jokaisessa, aivan jokaisessa meistä, ihmisessä asuu koko maailmankaikkeus, jokainen taistelee taistelunsa yksin, lohduttomana ilman apua. Kuin maailman loputtoman suureen mereen heitetty pieni ja voimaton kivi, kivi joka uppoaa melkein heti kosketettuaan vain hellästi meren pintaa. Niin yksin me olemme ja tulemme olemaan, ehkä niin kauan kunnes tunnemme itsemme läpikotaisen.

Puen kengät jalkaani. Lähden ulos, koska minulla on tapana lähteä kävelemään muutama kilometri silloin kuin yksinäisyyden tunne on minussa tuskallisen voimakkaana.

Astun ulos kodistani, katselen hieman ympärilleni ja sytytän pimeässä tupakan. Yötaivas ylläni on niin kaunis ja samalla niin tavoittamaton, luoksepääsemätön. En voi olla ihailematta sitä, mutta samalla se myös muistuttaa minua elämämme rajallisuudesta ja luottamuksesta jota en voi koskaan todella saavuttaa. En voi koskaan saada tietää, että tähdet jotka näkyvät taivaalla voivat olla kuin vihamielisiä silmiä tai sitten taivaan enkeleiden tähtisumua ja loistetta. Ei ihmisellä ole valtaa sellaisiin asioihin, ihminen soutaa läpi elämänsä kuin sokea joka tarttuu ja tarrautuu pelkkään intuitioonsa, koska muutakaan hänellä ei ole.

Lähden kävelemään tietä pitkin eteenpäin. Askeleni tuntuvat raskailta, mutta siitä huolimatta pyrin myönteiseen ajatteluun, annan jalkojeni askelten lumella tuoda minulle, minun sisään valoa jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Ja, nyt huomaan todella kaivanneeni tuota valoa ja olen hetken iloinen siitä, että nyt sitä tuntuu virtaavan sisälleni, vaikkakin vähän. Vähän on parempi kuin ei ollenkaan. Tiedän liiankin hyvin sen, miltä tuntuu kun pyhä henki jättää väliin sovitun vierailun luonani. Ja, usein silloin ajattelen, että olen tehnyt jotain karmean väärin, mutta sitten yleensä ryhdistäydyn ja ajattelen, että ehkä joku muu tuolla tarvitsee taivaan enkeleitä tällä hetkellä enemmän kuin minä, että jossain tuolla maailmankaikkeudessa on joku jonka sisäinen hätä ja pakko on minun hätääni suurempi. Tosin toivoisin, että niin ei olisi. Kuinka paljon helpompaa jopa minulla olisi, jos olisin maailman ainut kärsivä ja yksinäinen ihminen, joku ihminen jonka ei tarvitsisi kantaa minkäänlaista maailmantuskaa mukanaan. Se olisi minulle vapautta. Se olisi minulle yksinäisyys tähtitaivaan alla.