Istun
huoneessani Valamon luostarissa, on meneillään Hiljaisuuden
Retriitti. Ostin luostarin myymälästä kolme pulloa viiniä ja
rasian suklaata. Avasin ne juuri, hyvää on.
Olen käynyt retriiteillä ennenkin:
luterilaisilla, osholaisilla, tantralaisilla, buddhalaisilla, ja nyt
tällä ortodoksisella. Vähän kuin muistelisi vanhoja vaatteitaan eri
aikakausilta – hetken asu oli uusi ja hehkuva, olo oli mitä mainioin,
mutta paras hetki oli päästä kotiin, saada korkkarit pois jalasta ja
pyjama päälle, meikkien pesu, kuppi teetä ja avot, sitten alkoi taas
henki kulkea. (Mielenkiintoinen muuten tuo sanonta ”henki kulkea”.)
Kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Mieli, ruumis ja
henki? Kaikki yhdistyvät, elämä alkaa virrata kaikkien kolmen välillä,
sitäkö on usko? Selvittäkäämme. Lisää viiniä.
Täällä olen huomannut sen, että keho
unohtuu. Siihen tässä kai pyritäänkin: kuolemaan maailmalle. Paitsi
että oma keho unohtuu, unohtaa myös toisten ruumiit, toiset ihmiset.
On vain minä ja minun tavoittelemani hiljaisuus, minun Jumalani, minun
sekavat ajatukseni. Ortodoksit tosin palvovat Jumalaa kehollisemmin
kuin luterilaiset, mutta silti. Jumalanpalveluksessa selkääni alkaa
särkeä ja mieleni tekisi tanssia. Mieleni tekisi halata. Pitkään.
Mustissa kaavuissaan ohi pyyhältävät munkit näyttävät kaikkea muuta
kuin hyvinvoivilta. Tai seksikkäiltä. Niin, he ovat selvästi
unohtaneet itsensä. Niin kuin heidän kai kuuluukin. Mutta miksi, miksi
ihmeessä?
Aah, tästä pääsemme synteihin. Tai
tarkemmin sanottuna synnin käsitteeseen. Mitä oikeastaan on synti?
Mieleeni tulvii litania: haureus, rahanhimo, vatsanpalvonta,
alakuloisuus, kateus, ylpeys, viha. Tai oikeastaan, tuo litania lukee
huoneeni kirjoituspöydällä olevan kirjan kannessa ”Pyhien isien
opetuksia himoista”. Ortodoksit opettavat, että synti on paha teko,
jonka tietää tehneensä tuntemalla syyllisyyttä. Teon saa anteeksi
Jumalalta pyytämällä. Jokainen ihminen on luonnostaan syntinen. (Ah,
syntinen, mikä ihana sana!) Syyllisyyden eli pahan teon saa siis
anteeksi pyytämällä, mutta entä luterilaiseen omatuntooni iskostunut
käsitys syntisyydestä: Minä olen syntinen eli minä olen jotenkin
viallinen eli minun kuuluu hävetä itseäni. Eihän se ilmeisesti ihan
näin mene, mutta näin minä sen olen suloisessa päässäni tulkinnut. Ja
voi Luoja, kuinka olenkaan elämässäni hävennyt! Kaikkea, mitä olen,
kaikkea, mitä edes kuvittelen olevani. Ja etenkin niitä syntisiä
ominaisuuksiani. Naiseuttani ja muuta, kyllä te tiedätte.
Täällä luostarin uumenissa on
pirullisen mukavaa muistella kaikkia niitä New Age-retriittejä, joihin
olen elämässäni osallistunut. Olen nähnyt viidenkymmenen parin
harrastavan seksiä samassa salissa, olen kuunnellut miestä, joka
halusi työntää sormensa ruumiini jokaiseen aukkoon, olen tanssinut
alasti tulen loimussa, ja kaikkea vain siksi, että Jumala koskettaisi
minua. Päättele tästä nyt mitä päättelet. Mutta sen osaan omasta
puolestani kertoa, että tiedän, kuinka helppoa lihaan on piiloutua,
kuinka helppo hukkua toiseen ihmiseen. Kuinka yleistä totuuden
kaunistelu, jopa kieltäminen, on ”hippi-piireissä”, kuinka
kaksinaismoralismi ja hengelliset egot kasvavat tekohymyjen varjossa.
Kuinka turvattomaksi sitä voi olonsa tuntea, kun kaikki on sallittua,
eikä Jeesus tai Muhammed ole mitään muuta kuin miehen nimi. Ja kuinka
tyhjää täynnä se kaikki on! Ainakin jos pelkää.
Jos New Age-retriitti tuntuu siltä kuin
hyppäisi lentokoneesta ilman laskuvarjoa, tuntuu uskonnollinen
retriitti siltä kuin olisi kapaloituna laskuvarjoon ja keinutettaisiin
kehdossa tuvan nurkassa. Olo on turvallinen, mutta siinäpä se sitten
onkin. Ilo ja mielihyvä nautitaan sisäisesti, lyyhistyneellä ryhdillä
ja viivasuoralla suulla. Jokainen tietää, miten kuuluu menetellä. Ja
sittenkin ollaan niin helvetin syntisiä. Hoh hoijaa. Noh, ainakin
veljet osaavat tehdä viiniä.
En väitä ymmärtäväni uskontoja tai
ihmisluontoa sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta sen olen oppinut,
ettei mieleen kannata elämän kompassina luottaa. Se on niin
kyllästetty opeilla ja leimoilla, saastunut matkan varrella, ettei sen
varaan kannata paljoakaan laskea, ainakaan uskonasioissa. Paras ja
herkin mittari, jonka olen tähän mennessä löytänyt, on kehoni. Se
värähtää kyllä, kun Jumala tulee lähelle. Usko on se, joka lävistää
mielen, sen ylivallan, ja koskettaa kehoa olosuhteista huolimatta.
Näin minä sen koen. Kun keho alkaa väristä, Luoja peilaa kuvaansa
meistä, ja silloin mieli hiljenee. Ja elämä on läsnä siinä hetkessä.
Näin minulle on käynyt ainoastaan ihmiskontaktissa: tanssiessa ja
rakastellessa. Että repikää siitä syntiä. On nimittäin olemassa
apatiaa ja apatiaa. On se kuilu, kun millään ei ole mitään väliä eikä
näe mitään, ja on se vuorenhuippu, kun millään ei ole mitään väliä ja
näkee kaiken. Mutta niin, kaikki tiet vievät Roomaan, tai taivaaseen,
loppujen lopuksi. Minä valitsen suklaan ja viinin ja ristin sitten
käteni jalkojeni väliin. Enkä häpeä yhtään.
