Kolmannella vuosisadalla jaa. Rooman valtakuntaa ravistelivat loppumattomat barbaarien hyökkäykset ja sisällissodat. Valtiolla oli puolustettavanaan valtavan pitkät ulkorajat. Raja kulki Englannista pitkin Reinin ja Tonavan yläjuoksua Balkanin pohjoisosiin ja Mustalle merelle. Idässä nykyisen Irakin ja Mesopotamian poikki Siinain niemimaalle. Koko Afrikan pohjoisosa kuului Roomalle Atlantille saakka. 200- luvulla jaa. hyökkäyksiä tapahtui useista suunnista, mm. Irakista, jonka olivat valloittaneet persialaiset. Koillisessa germaaniheimot ylittivät usein rajan.

Rooma joutui lisäämään sotajoukkoja ja menot lisääntyivät. Usein armeijoiden komentajat liittoutuvat ja tämä johti kapinoihin ja sisällissotiin. Myös Rooman ylijohto taisteli keskenään vallasta. Tapahtui useita valtataisteluita keisarien kesken. Nämä sisäiset taistelut päättyivät lopuksi keisari Konstantinus 1. voittoon. Tärkeänä voittonsa syynä hän piti sitä, että oli kääntynyt kristittyjen Jumalan puoleen. Hän valloitti Rooman ja laati suvaitsevaisuusasetuksen. Tällä asetuksella saivat kristityt harjoittaa uskontoaan kenenkään estämättä ja heille palautettiin vainojen aikana viety omaisuus. Näin Konstantinus 1. tuli Rooman keisari vuonna 324 jaa.

Konstantinus käsitti, ettei näin suurta valtakuntaa pystytty hallitsemaan Roomasta käsin. Näin hän siirsi pääkaupungin itään Bosporisalmen rantaan. Kaupunki sai nimen Konstantinoupolis ”Konstantinuksen kaupunki”. Kaupunkia laajennettiin ja ympärille rakennettiin muurit. Koko hallintokoneisto siirrettiin uuteen kaupunkiin. Aluetta alettiin kutsua Bysantiksi. Vuosina 614 -618 tunkeutuivat slaavit alueelle ja valloittivat Balkanin niemimaan. Persialaiset tunkeutuivat Syyriaan ja Egyptiin. Italiassa dynastian hallinta-alueet jäivät eristyksiin ja Italia jäi oma onnensa nojaan, mikä johti alueelliseen itsenäisyyteen ja lopulta irrottautumiseen keisarikunnasta.

 

Kirkkojen jakautuminen

 

Kirkollispolitiikan rooli korostui ja johti lopulta kahtiajakautumiseen. Riita alkoi ikonien eli kuvien palvonnasta ja anekaupasta. Vuonna 787 kirkolliskokouksessa Nikeassa todettiin, että ikonien kunnioittaminen ja niiden julkinen esilläolo oli kirkon virallinen kanta. Konstantinus X vastusti kuvien palvontaa jyrkästi. Monien riitojen ja kirkolliskokousten jälkeen, jotka usein päättyivät kansalliskaartien väliintuloon edustajien tappeluissa, Roomaan perustettiin Paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko. Sillä ei ollut paljon sotilaallista merkitystä, mutta vahva uskonnollinen merkitys. Tästä lähtien oli Bysantin keisareiden otettava huomioon Lännen keisarivalta, joka oli riippumaton Konstantinopolista ja jonka edut olivat sille vastakkaiset.

Lopullinen välirikko, johon sisältyi sekä poliittisia että opillisia riitoja tapahtui 1050-luvulla. Aikaisemmissa kirkolliskokouksissa oli riidelty, kuuluiko uskontunnustukseen pyhän hengen lisäksi isä ja poika ja haluttiin täsmentää ,että pyhä henki koski sekä isää että poikaa. Vuonna 1014 riita kärjistyi, kun Paavi luki ensimmäistä kertaa ”ja pojasta” lisäyksen sisältävän uskontunnustuksen messussa Roomassa. Tätä ei kreikkalaiskatolinen kirkko hyväksynyt. Myös aiemmat erimielisyydet kuten ikonien palvonta, anekauppa, liturgiset ja erilainen suhtautuminen synteihin erotti kirkkoja. Syntisiä kohtaan roomalaiskatolinen kirkko suhtautui julmasti, kun taas ortodoksinen kirkko oli armeliaampi ja anteeksiantavainen syntisiä kohtaan.

Varsinkin Bysantin valtiolle ja kirkolle tuli sovittelusta erittäin tärkeä. Valtio oli taloudellisesti ja poliittisesti romahtanut. Osmannien (turkkilaiset) kasvava valloitushalu Länteen lisäsi konstantinopolilaisten pelkoja. Neuvotteluja kirkkojen välillä ja yhdistämisestä käytiin vuoteen 1439. Bysantin viimeisenä keinona Konstantinus XI myöntyi Rooman kirkon vaatimuksiin ja Konstantinopolin kirkoissa luettiin uskontunnustuksessa myös ”pojasta”. Näin hän teki toivomuksena saada Paavilta sotilaallista tukea Konstantinopolille, jota jo Sulttaani Mehmed toisen armeijat lähestyivät.

Tästä uskontunnustuksesta hartaat kreikkalaiset vihastuivat ylimystöä myöten. Keisarin ministeri megas dux Lucas Notaraksen todetaan lausuneen: ”Mieluummin näen kaupunkimme valtaistuimella turbaanipäisen turkkilaisen kuin roomalaisen, jonka päässä on Paavin mitra”. Lähes kaikkien kreikkalaisten mielestä Konstantinus oli petturi. Hänelle huudettiin julkisesti: ”Mieluummin turkkilaisten turbaani kuin Paavin mitra”. Megas dux Notararas ja muu ylimystö suunnittelivat jo kaupungin antautumista. Notaras lähetti Mehmedille kirjeen, jossa hän tarjoutui vasallina johtamaan kaupunkia.

Tämä uskontunnustuksen lisäys oli Konstantinukselta turha ele, koska Paavi ei lähettänyt mitään apua. Päinvastoin puolustuksen kannalta se oli tuhoisaa. Keisarin avunpyynnön takana oli myös vuoden 1444 tapahtumat. Lännen keisarien kokoama ristiretkiarmeija, joka lähetettiin taistelemaan osmanneja vastaan, hävisi Varnassa Mehmedinin vanhan isän sulttaani Muradin II joukoille. Kun Mehmed II kuuli ristiretkiarmeijasta hän joutui paniikkiin. Vanha sulttaani Murad oli jo siirtänyt vallan nuorelle Mehmedille. Tällöin vanha sulttaani siirtyi johtoon, kokosi nopeasti armeijan ja laivasi sen ennätysajassa Bosporisalmen yli kaikilla pinnalla pysyvillä aluksilla ja veneillä. Osmanniarmeija marssi ja kohtasi ristiretkiarmeijan Varnassa. Täällä sulttaanin janitsaarit voittivat panssaroidut ristiretkeläiset. Unkarin kuningas joutui vannomaan valan, ettei hän enää taistele osmanneja vastaan.

Vanhan sulttaanin puuttuminen taisteluun oli suuri nöyryytys nuorelle Mehmedille. Maineensa parantamiseksi hän halusi vallata Konstantinopolin, jonka valloituksesta hän oli jo nuorena uneksinut. Varnan jälkeen Murad oli siirtänyt vallan uudelleen Mehmedille. Tämä kokosi ennätys suuren armeijan ja laivasi sen Bosporinsalmen yli ja alkoi marssia kohti Konstantinopolia. Vanhat emiirit vastustivat sotaa, koska edellisestäkin sodasta oli vain lyhyt aika. Mehmed teloitti muutamia vanhoja emiirejä ja vastustajat vaikenivat pelosta.

Konstantinopolissa antautumishaaveet loppuivat, kun Genova lähetti laivan ja 800 panssaroitua sotilasta kaupungin tueksi. Heidän johtajansa oli kokenut sotapäällikkö Giovanni Giustinianus, jota miehet ihailivat ja kunnioittivat. Keisari nimitti Giustinianuksen koko kaupungin ylipäälliköksi. Hänelle luvattiin myös Lemnos saari palkkioksi, jos hän onnistuu pelastamaan kaupungin. Giustinianuksen sotilaat alkoivat kouluttaa kreikkalaisia miekan ja jousen käyttöön. Kreikkalaiset eivät olleet kovin innokkaita oppilaita. Heidän ruokataukonsa saattoi kestää 2-3 tuntia, kun he kävivät kotonaan syömässä. Kreikkalaiset luottivat muureihinsa. Giustinianus taitavana sotapäällikkönä sai kuitenkin sotamoraalia kohoamaan ja piirityksen alettua puolustus oli jo kunnossa.

Mehmed toisen armeija oli valtava. Siinä oli 200000 sotilasta, joista 20000 oli janitsaareja. He olivat koulutettuja vain sotimaan. Lisäksi heillä oli unkarilaisen Urbanin valama tykki. Tykin putken pituus oli 8 metriä ja putken leveys oli 75 senttimetriä. Sillä voitiin ampua 500 kg painoisia kuulia. Tykin kantama oli 2 km. Sen jäähdytys ja lataus uudelleen kesti 3 tuntia. Konstantinopolin puolustuksessa oli 10000 sotilasta, joista 800 oli genovalaisia ja n. 1000 Lännestä tulleita vapaaehtoisia. Koko maanpuoleista kaupunkia suojasi muurit, joiden pituus oli 20 km. Päämuuri oli 4,8 metriä paksu ja 11 m korkea. Torneja oli 50-70 metrin välein, yhteensä 400 tornia. Portteja oli 30 kpl. Päämuurin ulkopuolella oli sisämuuri, jossa varsinaiset taistelut käytiin. Edessä oli vielä ulkomuuri. Tärkeimmät portit olivat: Kultainen portti, Selymbria portti, Adrianopolin portti, Blachernain portti ja Kerkoportan portti. Kaupungin puolustuksen heikoin lenkki oli Kultainen sarvi, Konstantinopolin kupeeseen työntyvä merenlahti. Se oli suljettu raskailla kettingeillä.

 

Konstantinopolin piiritys

 

Sulttaanin joukot olivat piirittäneet kaupungin 2. huhtikuuta 1453. Kaupungin ulko- ja sisämuurien portit olivat naulattu kiinni. Sulttaani aloitti tunnusteluhyökkäykset. Aluksi hyökkäsivät aina huonosti aseistetut apujoukot. Heidän tarkoituksensa oli häiritä mahdollisimman paljon puolustajia ennen sotilaiden hyökkäystä. Hyökkäykset jatkuivat päivittäin ja entistä suuremmin joukoin. Urbanin tykki onnistui murtamaan ulkomuuria, mutta öisin kreikkalaiset ehtivät korjata vauriot. Tykin todellinen vaikutus oli enemmänkin pelottava. Sen pamaus oli kova ja valtavat tulenleimaukset valaisivat taivaan varsinkin hämärässä. Tykki räjähti 6 viikon jälkeen ja koko miehistö kuoli.

Hyökkäykset jatkuivat joka päivä ja nämä jatkuvat taistelut rasittivat puolustajia. Heidän täytyi olla joka hetki varuillaan. Piirityksen pitkittyessä alkoi myös Sulttaanin joukoissa esiintyä purnausta ja karkailua. Islamiin pakotetut kristityt ja vain seikkailunhalusta ja suurista saaliista kiinnostuneet apujoukot pyrkivät karkailemaan. Kristityt pyrkivät takaisin kotimaihinsa. Myös vanhimmat henkiin jääneet emiirit ja sotilaatkin alkoivat vastustaa taisteluja. Emiirit heittivät kaupunkiin viestejä, että pitäkää puolenne, kohta Sulttaani perääntyy. Sulttaanin joukot olivat myös kärsineet raskaita miestappioita.

 

Yleishyökkäys

 

Näistä seikoista johtuen Sulttaani määräsi yleishyökkäyksen 29. päiväksi toukokuuta. Samalla Sulttaani lupasi kolmen päivän vapaan ryöstämisen sotilaille kaupungissa Tämä oli yleinen käytäntö siihen aikaan. Tämä lisäsi Sulttaanin joukkojen innostusta. Giustiniani ryhmitti joukkonsa uudelleen, niin että genovalaiset sijoitettiin Blachernain muurille, joka oli eniten vaurioitunut.

Giustiniani oli arvannut oikein, päähyökkäys tuli sinne. Muut Lännen vapaaehtoiset sijoitettiin ympäri muureja kreikkalaisten joukkoon. Aluksi kuitenkin hyökkäys tapahtui Thedosiuksen muureja vastaan. Siihen osallistui jo Sulttaanin parhaita sotilaita ja janitsaarejakin. Hyökkäykset torjuttiin.

Päähyökkäys tapahtui Blachernain muureja vastaan. Täällä olivat genovalaiset. Ensin hyökkäsivät varsinaiset sotilaat monina peräkkäisinä aaltoina. Genovalaiset torjuivat kaikki hyökkäykset. Tuli hetken hiljaisuus, kaikki huuto ja melu hiljenivät. Sitten alkoi kuulua hiljainen rummunpärinä ja äänettömästi juosten tulivat janitsaarit monena peräkkäisenä aaltona. Mutta genovalaiset torjuivat heidät aalto aallon jälkeen. Etumuurin ja sisämuurin välinen sola oli täynnä ruumiita, joiden yli oli helppo juosta.

 

Giustinianuksen haavoittuminen

 

Mutta kuten joskus historiassa on käynyt, voi yhden henkilön kohtalo ratkaista historian kulun. Giustinianusta osui miekan isku suojaamattomaan kainaloon. Hän kaatui veren suihkutessa kainalosta. Hänen lähimmät miehensä kantoivat hänet alas muurien väliseen solaan. Päämuurin portti oli kuitenkin lukittu. (Näin olivat kaikki portit, etteivät puolustajat perääntyisi liian aikaisin). Portilla oli Konstantinus XI, jonka genovalaiset pakottivat miekalla uhaten avaamaan portin.

Keisari rukoili, etteivät genovalaiset lähtisi mutta nämä olivat todella vihoissaan. Heidän sotilaansa jäivät pitämään porttia auki. Huomaamattomasti ilman paniikkia genovalaiset lähtivät muurilta. Sotilas napautti viereistä sotilasta ja tämä poistui muurilta. Rivit tiivistettiin ja yksitellen sotilaat lähtivät. Kun janitsaarit huomasivat rivien harvenneen, he hyökkäsivät entistä rajummin. He syöksyivät genovalaisten perään ja lopputaistelu käytiin muurien välisessä solassa. Genovalaiset pystyivät kuitenkin pitämään portin kohdan auki, kunnes kaikki olivat päässeet ulos. Portti onnistuttiin sulkemaan väkivalloin ja lyötiin kiinni. Janitsaarit joutuivat kiipeämään tikkailla päämuurille. Keisari Konstantinus kaatui taistelussa kaupunkinsa puolesta eikä hänen ruumistaan löydetty.

Kun kaikki jäljellä olevat genovalaiset olivat koossa, he lähtivät joukkona Giustinianusta keskellään kantaen marssimaan satamaan. Vaikka sulttaanin sotilaita ja janitsaareja oli jo kaupungissa, kukaan ei häirinnyt genovalaisten marssia. Se johtui kunnioituksesta urheita sotilaita kohtaan ja siitä, että kukaan ei enää halunnut tapattaa itseänsä turhan takia. Genovalaiset marssivat satamaan, avasivat ketjun ja nousivat laivaansa. Eikä myöskään yksikään Sulttaanin sotalaiva yrittänyt estää, vaan he purjehtivat ulos satamasta. Giustinianus ei saanut Lemnos saarta, hän menehtyi verenvuotoon laivassa.

Genovalaisten lähdettyä alkoi yleinen pako muureilta. Sitten kaikui pahaenteinen huuto: ”Kaupunki on menetetty”.

On puhuttu, kuka oli avannut Kerkoportan portin. Siitä rynnivät sisään Sulttaanin sotilaat. Heitä oli kuitenkin pidättelemässä kreikkalaisia sotilaita, mutta osa pääsi kaupunkiin. Tämä ei kuitenkaan ratkaissut taistelua. Ratkaisu tapahtui Blachernain muurilla Giustinianuksen haavoittumiseen.

 

Vallatun kaupungin kohtalo

 

Tämän jälkeen alkoi kolmen päivän pituinen ryöstäminen ja tappaminen. Lähes kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset otettiin orjiksi. Talot myllättiin perusteellisesti aarteiden toivossa. Kirkoista vietiin kaikki irti lähtenyt omaisuus. Koko ajan kaupungista kuului huutoja ja vaikerrusta. Saalis oli suunnaton ja sitä kuljetettiin kaupungista ulos kaikin mahdollisin keinoin.

Neljännen päivän aamuna Sulttaani määräsi, että tappaminen ja ryöstäminen lopetetaan ja kaupungissä olevat orjat vapautetaan. Määräystä valvoivat janitsaari, jotka olivat ehdottoman uskollisia Sulttaanille. Kaikki loput asukkaat palasivat koteihinsa ja kaupunkiin tuli ”rauha”. Asukkaat saivat vapaasti harjoittaa omaa uskontoaan. Vain ison Sofian kirkon Sulttaani piti itsellään. Vangittu megas dux Notaras tuotiin Sulttaanin eteen. Hän toisti, että hän haluaisi toimia vasallina Sulttaanille. Tämä kuitenkin totesi: ”Kavalsit Keisarisi, kavaltaisit minutkin”. Silloin Notaras pyysi, että hänen poikansa teloitettaisiin ensin. Tähän Sulttaani suostui ja näin tapahtui.

Tuhatvuotisen Konstantinopolin ja Lännen viimeisen etuvartion valo oli sammunut.

 

 

Lähdekirjallisuus:

John Haldon: Bysantin historia, Gaudeamus 2010