Simo Skinnari toimii professorina Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa.
Hän piti kesän 2009 Ultrapäivillä luennon Itsetajuinen rakkaus – ihmisen kutsumus maaplaneetalla.

Tiede ja intuitio – aluksi

Muistan jo 1980-luvulla lukeneeni eräältä suomalaiselta filosofian ja kasvatusajattelun klassikolta, että tiede ilman intuitiota on mahdottomuus. Varsinkin kuluvan kesän aikana olen alkanut entistä vahvemmin tiedostaa intuitiota omassa työtavassani. Seuraava on kertomus, jossa yritän mahdollisimman seikkaperäisesti kuvata erästä neljän päivän prosessia, jossa intuitiivisella otteella on suuri merkitys. Puhun kirjassani ”Elämänkoulu” sydämen ajattelusta, joka voisi olla synonyymi sille mitä tarkoitan.  Erilaiset pelot lamaannuttavat helposti päämme. Ja kun päämme on lamaantunut, on toimintamme päätöntä. Sydän tuo olemiseemme ja elämiseemme tasapainon, esimerkiksi tasapainon aistittavan ja yliaistisen välillä tai  valve- ja unitietoisuuden välillä.

Seuraava kirjoitus syntyi neljän aamun aikana Laukaassa järven rannalla ja järvessä. (Olin vähällä kirjoittaa ”järjen rannalla”… ehkä tämä on otettava varoituksena!) Kirjoitus ei ole automaattikirjoitusta, vaan eräänlaista imaginatiivis-intuitiivista pohdiskelua, jossa raja aistittavan ja yliaistillisen välillä on hyvin ohut.  Siinä liikutaan koko ajan unen ja valveen rajamailla. Tekstin on kirjoitettu aamuisin kello 5 – 9 välillä.  Ehkä työskentelyäni voisi parhaiten kuvata termillä meditatiivinen kirjoittaminen.

Mukana minulla oli neljä kirjaa: Omat kirjani ”Pedagoginen rakkaus” (2004 ja 2007) ja ”Elämänkoulu” (2008) sekä Charlotte Joko Beckin (2007) ”Jokapäiväinen Zen” ja Kauko Mannosen (2008) ”Uuden ajan Kalevala-avain”. Kirjoitin aamuisin muutamia tunteja. Tämän jälkeen koin luonnon monimuotoisuutta, avauduin elämänvirralle.
Lisäksi mukanani oli kännykkä, jolla viestin teemasta puolisoni Raija Skinnarin kanssa. Hän viimeistelee tällä hetkellä väitöskirjaa Reijo Wileniuksen kasvatus- ja yhteiskunta-ajattelusta sekä tämän yhteyksistä menneisyyden ja nykyisyyden aatevirtauksiin.
Kalevala-asiantuntija Kauko Mannonen on kirjan takakannen mukaan suosittu luennoitsija kouluilla ja erilaisissa tilaisuuksissa.
Charlotte Joko Beck alkoi harjoittaa zenia yli nelikymmenvuotiaana. Tällä hetkellä hän opettaa zeniä San Diegossa Yhdysvalloissa.
Alan nyt vähitellen ymmärtää myös sen, miksi ja miten olen kirjoittanut sekä kirjani ”Pedagoginen rakkaus” (1. painos 2004, 2. muuttamaton painos 2007)  että ”Elämänkoulu” (2008).  Sekin on mielenkiintoista, että usein vasta jälkeenpäin voimme ymmärtää, miksi olemme jotakin tehneet elämässämme. Nuo neljä aamua ihmiskunnan ykseystietoisuus-ajatuksen äärellä olivat itselleni avaimia omiin motiiveihini, oman elämäni peruskysymyksiin.  Kiitän mukana keskustelijoita, joista kaikki eivät tienneet edes olevansa läsnä.

Ensimmäinen aamu 

Herään eräänä  elokuun aamuna keskusteluun ihmiskunnan ykseyspyrkimyksestä.  Tällaisessa unen ja valveen rajalle tuodussa on aina kyseessä jotakin, joka pyrkii mukaan päiväämme. Näille aamulla uneksituille asioille kannattaa olla erityisen herkkä.  Unessani on käynnissä vilkas keskustelu ihmiskunnan tietoisuuskehityksestä. Keskustelu liittyy myös Ultra-päivillä pitämääni alustukseen teemasta. Tuntuu kuin mielessäni olisi jatkokeskustelu teemasta.

Raotan vuokramökin verhoja. Kaikkialla on kesäaamun hiljaisuus.  Sumu on sakea.  Olo on vähintäänkin ihmeellinen. Sumussa kaikki vaikuttaa olevan yhtä, näkyvyys on heikko. Kun sumu sitten aikoinaan hälvenee, alkavat esineet ja luonnon monimuotoiset muodot erottua toisistaan. Mutta tämä sumuvaihe  on eräänlaista ykseystietoisuutta. Niinhän me ajattelemme  ihmiskunnan varhaisimmista vaiheistakin: Ihmiset eivät havainneet eroja. Ajattelemme heidän analyyttisen kykynsä olleen niin alkeellisen. Mutta oliko se alkeellinen? Hehän onnistuivat ennustamaan säätilankin etanan sarvista tai sammakon kurnutuksesta? Ehkä kysymys onkin siitä, mihin me eri aikoina kiinnitämme huomiomme. Aikaisemmin ihmisen olivat pikemminkin synteetikkoja. He elivät osana elävää maailmankaikkeutta.
Tuo keskustelu, johon osallistun, ei ole käynnissä  fyysisellä tasolla. Kuitenkin kyseessä on keskustelu ,johon osallistuu myös tällä hetkellä eläviä ihmisiä. Pohdin hetken sitä, mahtavatko nuo ihmiset tietää olevansa mukana tässä keskustelussa. Oli niin tai näin, päätän jatkaa juttua kajakissa, jonka kannan sumuiselle järvelle. Tietokone syliin ja työnnän kajakin vesille. Kello näyttää 6.15. Sumu on mahtava. Se sulkee minut vaippaansa ja siinä olen keskellä järveä. Ja keskustelu jatkuu.  Esittämäni on ikään kuin tiivistelmää kokonaisuudesta. Toimin muistiinmerkitsijänä.

Aikaisemmin ihmiset eivät olleet niin egoisteja. He eivät nähneet itseään niin selvästi erillisiksi. Esimerkiksi vielä keskiajalla oli kirkkomaalareita, jota eivät katsoneet aiheelliseksi signeerata omia töitään, joiden kimpussa he olivat vuosikausia uurastaneet. Heidän hienot luomuksensa olivat Jumalan kunniaksi – Jumalan, joka yhdisti meidät kaikki, Jumalan, jossa olimme yhtä, niin narrit kuin herratkin. Eroihin ei kiinnitetty huomiota.
Tämä päivä on vahvan erillistymisen aikaa. Olemme kiintyneet juuri eroihin. Tulee erottua joukosta. Markkinat ovat tunkeutuneet henkisiin piireihinkin. Myös täällä alueella – ja ehkä erityisesti tällä – on toimijoita, jotka korostavat omaa erikoislaatuaan: tämä on uutta henkisyyttä tai selvänäköä, tuo vanhaa. Tämä esoteriikka on aikamme vaatimus, tuo vanhentunutta tai sitten aikaansa edellä. Toisaalta aikaansa edellä oleva on kyllä esoteerisissa piireissä ja muutenkin ollut myös positiivinen asia – sillä on voinut vedota siihen, että vaikka te ette tätä ymmärrä, niin vika ei ole tässä esittämässäni asiassa, vaan teissä, koska olette niin juuttuneita vanhoihin kuvioihin.
Äkkiä  havaitsen kajakkini ajautuneen liiaksi kohti rantapusikkoa. Täytyy vaihtaa suuntaa ja meloa kulkuväline kohti avoimempaa järvenselkää. Näin myös usein elämässä: on uskallettavan vaihtaa suuntaa, jotta ei tukehtuisi vanhoihin kuvioihin. Vanhan ajatusrakennelmat ovat kuin sellejä, jotka pitävät meitä vankinaan. Toisaalta ne voivat olla ravitsevaa ravintoa elämän myrskyihimme ja tyyniinkin vaiheisiin.  Mutta mistä me tiedämme, milloin on aika vaihtaa suuntaa ja milloin ei ?  Ja mihin suuntaan meidän olisi kuljettava?

Yhden neuvon muistan kuulleeni henkisiä asioita pohtineelta lääketieteen tohtorilta Deepak Copralta. Hän neuvoi  meitä ”nielaisemaan” eri vaihtoehdot ikään kuin kurkusta alas, ja tunnustelemaan miltä tuntuu rinnan- ja vatsanseudulla: närästääkö, korventaako vaiko onko olo hyvä? Voitteko sulattaa tuon vaihtoehdon, jonka nielaisitte? Tätä voi kokeilla vaikkapa ihmissuhdekysymyksissä: jos et vaikka osaa päättää mitä minkäkin ihmissuhteesi kanssa pitäisi tehdä. Tai sitten teoreettisemmissa kysymyksissä,: pitäisikö uskoa Montessoria vai Steineria vai ihan itsekö pitäisi myös ajatella?
Suosittelisin ainakin oman ajattelun ja tunnustelun käyttämistä, vaikka muutoin nieleskelisitte vaikkapa Rubert Sheldrakea, joka puhui yhtenäisistä morfologisista kentistä, joiden kautta me tosiasiassa olemme kaikki yhtä. Siksi koirakin osaa aloittaa tervetulotoivotukset vaikka isäntä onkin tuossa kentässä vielä kilometrien päässä. Aikomuksissaan hän on kuitenkin jo lähestymässä  yliaistisessa todellisuudessa (vaan ei yliluonnollisessa, koska on hyvin luonnollista, että meillä on paljon yli ”normaaleiksi” luokitellun viiden aistin menevää). Ylipäänsä: mikä on normaalia eli tavallista, ei useinkaan ole totuudellista tai luonnollista. Pikemminkin totuudellinen ja luonnollinen on hyvinkin epänormaalia – olemme joukkouskomusten sitomia – eikä tämä suinkaan ole poissuljettu henkisistä liikkeistä, jonne  ”sokea” uskominen voi olla vieläkin voimakkaampaa siitä syystä, että emme useinkaan osaa itse katsoa henkiseen. Sokea uskominen on jotakin sellaista, joka sivuuttaa oi`valtavan omakohtaisen kokemisen, elämästä oppimisen.
Olisiko tällaisen  omakohtaisessa elämässä kehittyvän katsomisen kehittäminen nykyajan tehtävä? Pääsisimmekö tätä kautta ihmiskunnan uudenlaiseen ykseystietoisuuteen. Olisiko uusi ykseystietoisuus sellaista, jossa emme korostaisi omaa egoamme ylitse muiden, mutta osaisimme kuitenkin rakastaa itseämme ja myös toisiamme. Olisiko oikein ymmärretty universaalin rakkauden laatu se, joka meidän tulisi osata liittää uuteen ykseystietoisuuteen, joka ei olisi pelkkää ”sumuista”  kaikki käy mielivaltaakaan. Poistaisiko tämä sen kylmyyden, joka vallitsee nykyisessä erittelevässä ja erillisyyttä korostavassa eetoksessa?  (Ks. myös kirjani ”Elämänkoulu” ja ”Pedagoginen rakkaus”)

Päästessäni viimeiseen kysymykseen, sumu järveltä häviää.  Samalla mielessäni tapahtuva keskustelu laimenee.  Aamun viileys muuttuu lämmöksi. Yksi yhteinen aurinko lämmittää meitä kaikkia. Oivallan Erich Frommin olleen syvästi oikeassa hänen jo 1970-luvulla todetessaan, että ”täydellinen tietäinen on mahdollista vain rakastamisen avulla”.
Melon järvellä edelleen mietteissäni ja kysellen: ”Mitä on rakastaminen”?  Päätän antaa kysymyksen elää mielessäni huomiseen aamuun.

Toinen aamu 

Seuraava aamu on yhtä valloittava kuin eilinenkin. Istun nyt sisällä ja kirjoitan. Mukana olevat nuorimmaiseni, eli  15- ja 17-vuotiaan lapseni, nukkuvat vielä autuaasti. On kummallista, että näin vanhetessamme emme osaa enää viipyillä yhtä hyvin henkisessä. Meillä on kiire katsomaan tätä fyysistä – ikään kuin haluaisimme siitä vielä kaiken irti ennen siirtymistämme rajan toiselle puolelle. Mutta nuoruudessa voimme vielä täysillä nauttia henkisempiä herkkuja unten mailla vaikka puolille päivin ja ylikin.

Mutta se rakastaminen? Tunnustelen suomen kielen sanaa” ra-”  ja toisaalta sanaa ”kastaminen”.  Lähetän kysymyksen asiasta myös puolisolleni Raija Skinnarille, joka antaa seuraavanlaisia ehdotuksia:   ”Kastaminen” on vihkiytymistä johonkin. Ja ”ra”  merkitsee mm. muinaisten egyptiläisten pääjumalaa. ”Ra”-alku on myös intialaisessa rajas-sanassa, joka viittaa tuleen ja ilmaan. Rajajooga tarkoittaa kuningasjoogaa. ……”  Pähkäilen aikani. Ja päädyn siihen, että ra – kastaminen on eräänlaista vihkiytymistä, se on oman tai toisen ihmisyyden auttamista siten, että hänen (tai meidän oma) elämä täyttyy minuuden tulella? Tällöin koemme elämämme tarkoitukselliseksi ELI rakastamme elämää. Rakkaus ei olekaan jotakin, joka vallitsee vain kahden henkilön välillä. Kyseessä on maailmaa koossapitävä voima.  Rakastaminen (ra-kastaminen) tarkoittaa ylipäänsä elämän suurten lainalaisuuksien mukaista elämää, jossa toteutuu ”tapahtukoon Sinun tahtosi”.  Vihkikaavan ”tahdon” tarkoittaakin ehkä elämisen pyrkimystä, jossa elämän suuret lainalaisuudet (tai joku sanoisi ”Jumalan tahto” tai ”Alkulähteen tahto”) otetaan huomioon. Jos sillä viitattaisiin pelkästään inhimilliseen, kysyisi pappi: ”haluatko?”.  Tämäkin olisi kuitenkin parempi kuin se, että pappi kysyisi, että ”oletkos ajatellut mennä naimisiin tai että ”miltä se tuntuu tuon kanssa?”  Rakkaus kätkee sisäsäänsä jotakin syvästi ja korkeasti tahdonalaista luomista.

Rakkauden olemusta kannattaa tarkastella ylipäänsä ihmisen olemuskokonaisuuden kautta. Fyysisellä tasolla  seksi ja seksuaalinen ykseyskokemus on varmaankin kuva syvemmästä ykseyden kokemisen mahdollisuudesta. Sielullisella tasolla elävät romantiikka ja kaikenlainen flirttailu. Mitä ilmeisemmin ihminen, joka ”sairastaa” nykyaikana erillisyyttä ja kokee itsensä erilliseksi olennoksi maailmankaikkeudessa, myös tätä kautta pyrkii löytämään sielun sukulaisia. Sielussamme me päivittäin käymme läpi elämämme oppiläksyjä. Kauno Mannonen (2008, 152) kirjoittaa osuvasti:
”Sielu on se päivittäinen myllerryskenttä, vai sanoisiko hiekkalaatikko tai luokkahuone, jonka rauhoittumista ja viisastumista henkemme vain odottaa, jotta se voisi astua alas ja tuoda rakkauden tähän omaan persoonallisuuteensa. Kyllä se on yrityksiä tehnyt. Jokaisella on kokemusta tämän rakkauden hengen kosketuksesta. Ensitöikseen se pölläyttää persoonallisen järjen pihalle ilmeisen tarpeettomana. Sen jälkeen se sotkee jokapäiväisen säännöllisen totutun elämän täysin mullin mallin, ja näytettyään aikansa kuinka ihanasti voisimme elämämme viettää, poistuu ja jättää mahdollisesti meidät lopulta yksin selvittämään omia sotkujamme. Olihan se kokemus. Kiitos kun kävi.”

Syvimmillään edellisiin (fyysinen ja sielullinen/psyykkinen)  ulottuvuuksiin voi siis liittyä kolmas, henkisen tason rakkaus. Vasta tämän liittyminen voi tuoda mukanaan rakastamisen koko laajuuden ja syvyyden – lopullisen ykseyskokemuksen.
Ykseystietoisuus syntyy rakastamisen kautta. Mikään väkivaltainen toiminta ei kuulu rakkauteen. Hipit 1960- ja 1970-luvuilla olivat heräämässä asiaan, mutta ihmiskäsityksen ahtauden takia rakkaus ei avautunut heille vielä koko laajuudessaan. Jäätiin fyysiselle tasolla ja pyrittiin tuomaan mukaan sielullisia (psyykkisiä) kokemuksia keinotekoisesti esimerkiksi huumeiden avulla. Tällaiset kokemukset ovat kuitenkin ”sumuisia”, ne kätkevät rakkauden tosi olemuksen.  Todellinen elämisen mielekkyys tulee kuitenkin vasta henkisen yhtyessä sieluumme.  Tällöin voisi puhua kokonaisvaltaisesta rakkaudesta (vrt. kokonaisvaltainen tai holistinen ihmiskäsitys).  Kokonaisvaltainen rakastamaan oppiminen on kaiken elämänkoulumme päämäärä.  
Aikamme tehtävä näyttää siis Ra-kauden heräämiseltä. Voisi puhua myös aurinkokaudesta, jolloin jumalainen ra`kkaus (ks. Kauno Mannonen ”Uuden ajan Kalevala-avain, s. 78) astuu meihin Pohjolan häissä, jolloin yhdymme Pohjan neitoon eli taivaalliseen ylkäämme. Olemme asettuneet omaan varsinaiseen  minuuteemme, jolloin Isä ja minä olemme yhtä. ”Isän” ja minun tahtoni ovat yhtä. Tämän tiedostamisesta kumpuaa uusi ykseystietoisuus, joka ei ole enää ”sumuista” ykseyttä, vaan tasa-arvoista maailman luomiseen osallistumista. Luojuus meissä puhkeaa kukkaan.

Näiden muutamien virkkeiden jälkeen tunnen tehneeni päivän työn. Hiki alkaa olla pinnassa.  Tunnen oivaltaneeni jotakin sellaista, joka avaa portteja tulevaisuuteen. Ei siten, että elämä olisi helppoa. Pikemminkin oivallettu pyrkii todellistumaan siitäkin huolimatta, että oma alempi ego tai persoonallisuus heittää kapuloita rattaisiin. Kuitenkin elämä armahtaa. Elämä on ar`mahtavaa, Kauno Mannosen kielellisiä oivalluksia lainaten.  Jätän tällä kertaa kirjoittamisen ja lähden järvelle – en enää tietokoneen kanssa vaan ihan vaan itsekseni – avautumaan maailman kauneudelle.  Luovun pääntiedostani. Avaan sydämeni ja annan kajakkini viedä minut aivan hiljaa kohti uutta päivää.  Kysyn itseltäni: ”Minä minä ihan oikeasti tahdon?”  Ei siis niin, että mitä minä milloinkin satun haluamaan… vaan, mitä tahdon…?

Kolmas aamu

Aurinko nousee jälleen idästä mahtavana purppuroiden taivaankannen. Katson nousevaa aurinkoa ja jatkan pohdintaani. Myöhemmin tulen huomaamaan, että tuossa auringossa onkin ehkä viitettä oikeaan suuntaan…
Eilen jäin kysymykseen, joka on järisyttävä – koskettelee koko olemassaoloni perusteita. Mitä Minä ihan oikeasti tahdon?  Avaan kirjan ”Jokapäiväinen Zen”, jonka on kirjoittanut Charlotte Joko Beck. Avaamassani kohdassa lukee (s. 34);  On vielä yksi pieni harhakuvitelma, johon meidän on taipumus sortua, kun on kyse auktoriteetista. ”No hyvä on sitten, minä olen itse oma auktoriteettini. Kenenkään ei pidä tulla sanomaan minulle, mitä minun on tehtävä.” Mikä tässä on vikana?.... Meillä kaikilla on päässämme tällaista hölynpölyä, kirjoittaa Beck. Jos yritän ahtaan egoistisessa mielessä olla oma auktoriteettini, olen aivan samalla tavoin orja kuin uskoessani sokeasti ulkopuolisiin auktoriteetteihin, tuntuu kirjoittaja sanovan. Mistä sitten tiedän, milloin puhuu ahtaan egoistinen minä ja milloin se ”varsinainen, jumalainen minä”, jossa myös rakkaus asustaa?

Kasvumme myötä me pyrimme suojautumaan erilaisia uhkia vastaan. Elämä tuntuu uhkaavalta, pelottavalta. Jo synnytyskanavasta ulos putkahtaminen on tosiasiassa kova koettelemus. Emme me naureskellen ja voitonriemuisesti tule maailmaan vaan itkien ja huutaen. Räikeät valot, kovat äänet ovat usein shokki lapselle (tämän takia kaikkinainen suojelu liioilta aistiärsykkeiltä on tässä kohtaa hyväksi). Joudumme ikään kuin ”vetäytymään kuoreemme”.
Pelko saa meidät kutistumaan.  Iän myötä avoimelta ja avaralta vaikuttava nuori elämä tungetaan ikään kuin pelon pullonkaulan läpi. Beck (2007, 35) kirjoittaa, että alkaessamme käyttää kieltä, kutistumisemme kiihtyy. Varsinkin älyllinen kehittymisemme saa prosessiin todella vauhtia. Varastoimme erilaisia uhkia kehomme jokaiseen soluun ja liitämme seuraavat pelot aina edellisiin ja niin prosessi kiihtyy kiihtymistään. Beck (2007, 36) painottaa sitä, että ”pelon pullonkaulaa” ei aiheuta niinkään kehitykseemme sisältyvä ehdollistumisprosessi (jossa siis opimme pelkäämään erilaisia asioista) vaan ”se tuomio itsestämme, jonka langetamme tuon ehdollistumisen perusteella.”
Itsemme tuomitseminen muodostuu ajatuksistamme ja heijastuu kehon erilaisiin jännitystiloihin.  Koko prosessia en saa hetkessä ymmärrykseeni. Tärkeintä on tiedostaa pakonomaisia ajatuksiamme ja jännitystilojamme juuri nyt, tänä päivänä. Erilaisen keskittymisen – meditaation – kautta voin vähitellen oppia havaitsemaan väärän samaistumisen rajalliseen minääni.

Minä en ole kehoni, en myöskään mieleni sisältö. Helposti elämme ajatuksessa minästä ja kuvittelemme sitten hieman jalomman ajatuksen luulotellen sitä ”varsinaiseksi minäksemme.”  Tässä käy helposti vielä niin, että ylpeytemme lisääntyy kuvitellessamme itsemme entistä jalommaksi ja paremmaksi. Kuitenkin kyseessä on mieleni sisältö, joka ei ole minuuteni .  Luulottelemamme siirtymä on itse asiassa ylpistymisemme kautta vienyt meitä kauemmaksi tosi olemuksestamme. 
Ylpeys, viha ja pelko risteilevät normaalimielessämme. Voimme aloittaa tarkkailun. Sanomme esimerkiksi: Minulla on mielessäni ajatus, jonka mukaan olen peloissani…(nimeä mistä) tai minulla on mielessäni ajatus, että olen vihoissani… (nimeä kenelle ja miksi).  Näin edeten ja tarkkailijana pysyen voin vähitellen päästä pelkäävän ja tuomitsevan mieleni tuolle puolen, ylipäänsä alemman minäni tuolle puolen. Sen, joka tarkkailee mieltäni ja kehoani, täytyy olla jotakin muuta kuin mieleni tai kehoni. Olen jotakin muuta!  Harjoituksen myötä samaistuminen voi hellittää otettaan (ks. kirjani ”Elämänkoulu” s. 287).
Voin harjoitteluni myötä vähitellen päästä ”minulla on” (mieleni, kehoni, roolini, oppiarvoni, sukupuoleni…) –ajattelusta vähitellen ”Minä Olen” –ajatteluun, jolloin kokemus minuudesta ei ole mitään mitä minulla on. Minuutta ei voi omistaa tai kahlita. Kyseessä ei ole sen vähäisempi asia kuin Kristus-tajunnan syntymä. Kun Kalevalassa Marjatta etsii poikaansa, tulevat kuu, tähti ja aurinko vastaan. Näiltä Marjatta tiedustelee poikaansa. Vain aurinko tietää, mistä pojan löytää:

                      Päivyt taiten vastaeli: ”Kyllä tieän poikuesi!
                      Hänpä on minunki luonut näille päiville hyville,
                      kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän.
                      ”Jopa tieän poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi!
                      Tuoll`  on pieni poikuesi, kultainen omenuesi,
                      onp`  on suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta.
                      (Mannonen 2008, 147)

Huomaamme, että tämä kosminen Kristus-tajunta, joka Marjatassa syntyi,  on Aurinkommekin synnyn takana.  Ymmärrämme, että tällaista ääretöntä on lopulta mahdotonta ilmaista äärellisin käsittein. Kaikki mielikuvat ja sanat ovat kuuta osoittavia sormia. Ei pidä tuijottaa sormia vaan katsoa kohti kuuta, pyrkiä omakohtaiseen kokemukseen. Nykyään tällaista kokemusta voidaan nimittää valaistumiseksi, heräämiseksi tai uudestisyntymäksi (syntymäksi hengestä).  Ihminen kokee  jumalaisen rakkauden tajunnan täyttävän itsensä. Tämän jälkeen ihminen ei ole enää entisensä. Hän tietää, tuntee ja ymmärtää olevansa yhtä kosmisen Kristus-tajunnan kanssa. Elämys saa aikaan kaikkiyhteyden kokemuksen, jolloin koemme olevamme yhtä kaikkien, koko kaikkeuden kanssa. ”Elämänkoulu” –kirjani runo ”Ihmeellinen maailma” (s. 152) yrittää kuvata tätä kokemusta seuraavasti:

                      Olen jokaisessa aamukasteen vesipisarassa,
                      kuten myös hiekanjyvässä.
                      Olen maailmassa ja maailma minussa.
                      Kauan kuvittelin, että minä olen täällä ja maailma tuolla.
                      Kauan kuvittelin, että me olemme hyviä, muut ovat pahoja.
                      Kauan kuvittelin, että me olemme terveitä, muut ovat sairaita.
                      Nukuimme ylpeyden unta.
                      Heräsimme nöyryyteen,
                      löysimme pahuudet ja sairaudet itsestämme
                      ja tunnistimme ne opettajiksemme.
                      Ilman toista ei ole toista,
                      ilman sinistä ei voi olla keltaista,
                      ilman sairautta ei voi olla terveyttä,
                      ilman ei-mitään ei voi olla olemassaoloa,
                      ilman henkisyyttä ei voi olla aineellisuutta,
                      ilman menneisyyttä ei voi olla tulevaisuutta,
                      ilman Sinua ei voi olla Minua.
                      Tämän huomaaminen herättää rakkauden.

”Minä olen” on avoin ja avara vastaus elämälle. Vastaus, jossa ei ole juututtu pelon pullonkaulaan.  Toimiessasi ja tehdessäsi päätöksiä elämässäsi, pohdi aina: Lähteekö tämä toiminta pelosta vai rakkaudesta?  Toimi siten kuin kokonaisvaltainen rakkaus ehdottaa. Voit myös kysyä: Mitä Kristus tekisi tässä (jossain ongelmallisessa) tilanteessa? Tuolloin toimit ajanmukaisesti ja edistät oikeanlaisen ykseystietoisuuden muodostumista maaplaneetalle. Näin toimien sodat ja väkivaltainen toiminta vähitellen lakkaavat. Elämämme motiivina ei toimi enää erilaisiin ryhmiin ja koulukuntaa rajoittuva ”vanha ykseystietoisuus”, jossa yksilö vielä ajatteli kuten ryhmä sanoi (”puolueemme ei ole vielä ottanut kantaa asiaan”), vaan ”uusi ykseystietoisuus”, joka on samaa kuin itsetajuinen rakkaus. Tuo rakkaus on universaalia ja sulkee sisäänsä koko ihmiskunnan ja myös muut luonnon- ja hengenkunnat. Tuolloin koemme syvän yhteyden kaikkiin menettämättä eettistä vastuuntuntoamme yksilöinä. ”Elämänkoulu” –kirjassani (s.314) yritin sanoa tämän seuraavasti:  

                      Se rakkaus,
                      jota kaikkialta etsin,
                      se tarkoitus, jota kaipaan,
                      on jo minussa.
                      Rakkauden voi herättää
                      ihmiset, tapahtumat tai soliseva tunturipuro.
                      Lopullinen totuus on kuitenkin:
                      Minä olen tuo rakkaus – kuten myös jokainen Sinä.
                      On kyse heräämisestä.
                      Elämän tarkoitus on pikemminkin heräämisen kuin etsimisen asia.
                      Mihin herään?
                      Herään huomaamaan, että pelko nousee erillisyyden kokemisesta.
                      Pidän itseäni muista erillisenä ja pelkään muita.
                      Entä jos kokisin ykseyden: ei kait pikkuvarpaani pelkää isovarvastani?
                      Mutta hävittääkö ykseyskokemukseni eettisen vastuuni yksilönä?
                      Jotta näin ei tapahtuisi, on koettava myös minuuteni syvä mysteeri –
                      olen yhteydessä kaikkeen, mutta en passiivinen maailmantapahtumien sivustaseuraaja.
                      Minuuden kokeminen ilman ykseyskokemusta johtaa egoismiin.
                      Ykseyden kokeminen ilman minuuden kokemista johtaa eettisen vastuunsa väistämiseen.
                      Egoismi on ollut ominaista läntisessä maailmassa, minätön sulautuminen nirvanaan idässä.
                      Nämä yhdessä muodostavat olotilan, joka on rakkauden tosi olemus.
                      Tuo olemus sanoo: Jos meitä onkin vain yksi – olen Minä tuo yksi.
                      Minä olen siis vastuussa kaikesta tapahtuvasta.
                      Herään vapauteen – herään vastuuseen – herään elämän tarkoituksellisuuteen.
                      Herään olemukseni ytimeen, josta kantautuvat sanat: ”Minä olen – Sinä olet.”
                      Ollessamme olemuksemme ytimessä, me myös tulemme siksi,
                      joita me syvimmiltämme olemme.
                      ”Tulla siksi mitä olemme”, on elämämme tarkoitus.

Neljäs aamu

Mutta tuo nirvana, josta runossani puhun, olemmeko etsineet sitä väärästä paikasta. Usein kritikoimme nirvana-ajatteluakin siten, että muodostamme siitä mielessämme jonkin kuvan ja käymme sitten kritikoimaan tuota omaa kuvaamme. Beckin (2007) kuvaus nirvanasta sopii yksiin sen kanssa,  mitä koen juuri nyt auringon noustessa puiden yläpuolelle ja hienoisten sumuhaituvien kulkiessa peilityynen järven pinnalla. Tulkitsen Beckiä siten, että tämä elämä on nirvana. Tehtävämme ihmisinä on elää joka hetki joka solulla vapaina kohtaamaan elämän jokapäiväinen ihme. Jokainen yksikertaiselta vaikuttava työ: ruuan laittaminen, siivoaminen jne. on Jumalan ja ihmisten palvelua. Elämme liikaa väärissä ”minäkuvitelmissa”, emme osaa antautua elämän virtaan. Meitä estää tässä väärä pelko. On olemassa kahdenlaista pelkoa: oikeaa ja väärää. Oikea pelko on sellaista, että jos meitä esimerkiksi uhataan fyysisesti, me reagoimme, juoksemme pakoon, soitamme poliisille tai tappelemme vastaan. Tämä on luonnollista.

Suuri osa levottomuudestamme ei kuitenkaan perustu tällaiseen pelkoon. Väärä pelko on mielemme väärinkäyttämistä. Tässä mielessämme luomme erillisen ”minän”, jonka elämää käymme analysoimaan ja hallitsemaan. Tällaiseen jatkuvaan ajatustoimintaan liittyy jatkuva, epävarma itsemme ja toisten arvostelu ja tuomitseminen. Minä en ole riittävän hyvä, sinä et ole riittävän hyvä, kaunis, osaava tai muuta. Ajattelemme: ”minä en ehkä onnistu”, ”Minä en tee hyvää vaikutusta”, ”Minä ehkä menetän lopulta kaiken”, ”Minä olen liian tärkeä pesemään astioita”, ”Minulle kuuluu tämä tai tuo”, ”Tuo on minun aviopuolisoni”. Meillä on taipumus arvostaa vain sellaisia ihmisiä tai tapahtumia, joiden toivomme luovan ja takaavan varman ja turvallisen elämän tälle ”minälle”. Arvotamme itseämme ja kehitämme erilaisia strategioita tämän mielessämme luodun ”minän” suojelemiseksi. Mutta, kuten jo edellä totesin: minuus ei ole mitään, mitä minulla on, ei mitään, mitä minä omistan. (ks. myös Erich Fromm ”Olla vai omistaa”)

Kauno Mannonen (2008, 126) kirjoittaa, että omistamisen halu on niitä sitkeimpiä kiinnikkeitä, mitä meillä on. ”Emme ole vielä valmiit vapaaehtoisesti luopumaan, jotta luovu ùus  pääsisi meissä virtaamaan ja vapauttaisi meidän kiinnikkeidemme tuomasta kärsimyksestä.” Mannonen myös toteaa, että ”vanhassaliitossa ihminen vaati oikeuksiaan, uudessa hän niistä luopuu” (emt., 127). Olemme ajatelleet; miten minä saan menestystä, onnea ja vaikutusvaltaa. Uusi ykseystietoisuus merkitsee tällaisen minäkeskeisyyden loppua.
Beck (2007, 90-91) kirjoittaa: ”Ei ole niin, että ”minä” kuulee linnunlaulun – on vain linnunlaulun kuulemista. Antakaa itsenne olla näkemistä, kuulemista, ajattelemista… Väärä ”minä” keskeyttää ihmeen kokemisen haluamalla jatkuvasti ajatella ”minää”. Ja kaiken aikaa ihme tapahtuu: linnut laulavat, autot ajavat ohi, …sydän lyö, - elämä on hetki hetkeltä tapahtuva ihme, mutta kun uneksimme minä-uniamme, se jää huomaamatta.” Tässä on jotain osuvaa luovuuden olemuksesta, virtaavuudesta. Siitä, että kadottaessamme itsetärkeän minämme, löydämme vasta todellisen ”ykseysminämme”, varsinaisen olemusytimemme, jossa näemme kaiken täydellisyyden. Näemme kauneuden myös raadollisessa ja kuihtuvassa.

Väärä pelko estää meiltä elämän täyden kokemisen. Elämme muistellen menneitä, ehkä katkeroituneina – tai peläten tulevaa. Tämän hetken nirvana ei avaudu. Se avautuu siten, että olemme läsnä jokaisessa suupalassa, jonka syömme, jokaisessa sanassa, jonka sanomme, jokaisessa kohtaamisessa. Meidän ei tarvitse elää puolinaisesti: ei pestä astioita puolinaisesti, ei keskustella puolinaisesti, ei tehdä mitään puolinaisesti. Kun osaamme olla läsnä elämässä, olemme valaistuneita. Beck (2007, 95) toteaa, että istuminen on valaistumista: ”Koska istuessamme sekunti toisensa jälkeen. se on kaikki mitä on” (emt., 95).
Kun olin lapsi, kuulin usein kehotuksen; ”älä vain istu siinä, tee jotakin”. Ja tehtiinhän me, mutta puolinaisesti ja ulkoa ohjautuvasti.  Jos ottaisimme käyttöön myös toisen kehotuksen: ”Älä koko ajan häärää jotakin, vaan istu ja ole”, voisimme päästä vähitellen ehkä toimintaan, jossa olisimme rakastaen mukana. Rakastaisimme koko olemuksellamme joka hetki sitä, mitä olemme tekemässä. Tämä olisi jotain muuta kuin esimerkiksi nykyinen työelämä, jossa toimimme lähinnä pelkojen motivoimina. Jos meitä ei ajakaan eteenpäin rikkauden himo, niin usein ainakin köyhyyden pelko.  

Elämän täysi kokeminen – oli se sitten työelämää tai muuta elämää – siihen kaiketi pyrimme. Täysi kokeminen on jotakin sellaista, jota olen nimittänyt rakastamiseksi (esim. Skinnari 2004, 2007, 2008). ”Elämänkoulu”-kirjassani on runo ”Nyt voin rakastaa” (s. 283), jossa tiivistän tuntoni seuraavasti:

                      Nyt voin rakastaa epäkelpoa minussa,
                      nyt voin rakastaa valhetta ja pahuutta,
                      koska tiedän,
                      epäkelpoa ei ole,
                      valhetta ja pelkoa ei ole,
                      itsekkyyttä ei ole.
                      Kaikki nämä ovat harhaa,
                      jotta näkisin olennaisen
                      Kristuksen minussa.
                      Kun näen Kristuksen minussa,
                      näen sen myös sinussa,
                      näen sen kaikessa raihnaisessa,
                      kaikessa alhaisessa,
                      koska tiedän nuo harhaksi.
                      Harhojen elämäntehtävä on yksi ja tärkein ajateltavissa oleva:
                      saada sielumme silmät avautumaan ikuiseen rauhaan ja rakkauteen.
                      Syntimme ovat anteeksi annetut.
                      Olemme tie, totuus ja elämä.
  

Kokiessamme tämän tässä ja nyt, kaikki tuomitseminen lakkaa. Beck (2007, 101) nimittää tätä tilaa valaistuneeksi ja myötätuntoiseksi. Hinta, joka tästä on maksettava, on elinikäinen harjoitus. Tässä ei liene kuitenkaan mitään ongelmaa, koska tällainen harjoitus voidaan suorittaa vain rakkaudesta itse tekoon. Jos henkiset harjoitukset alkavat tuntua ulkoisilta velvollisuuksilta ja jos ilo katoaa, on syytä harkita suuntaa. Ihmiskunnan ykseystietoisuuden ydin lienee tässä: Miten saada ilo elämään? Miten lopettaa keskinäiset tuomitsemiset ja arvostelut? Miten oppia rakastamaan?

Yhdellä virkkeellä vastauksen näihin kysymyksiin voisi muotoilla:
Keskeinen tekijä aikaamme vastaavassa ihmiseksi kehittymisen prosessissa on jokainen meistä ja tärkein hetki on nyt.

Laukaalla 11.8. 2009
Simo Skinnari