Rovaniemeläinen Ritva-Liisa Harjumaa on kirjoittanut 16 kaunokirjallista teosta. Hän on myös pianomuusikko. Ultra julkaisee kotisivuillaan hänen fantasianovellejaan.

- Kaikkeen sitä ihminen joutuukin, huokaisi vanhempi sisareni eräänä talvisena päivänä tullessaan vierailulle luokseni.
Pyrytti sakeata, raskasta räntälunta. Maa ja taivas, kaikki sitä samaa harmaata. Kadut, sohjuiset ja silti vaarallisen liukkaat. Epävarmat, kuten koko elämäkin. Sellainen kolea, epämääräinen sää, jonka vuoksi jotkut vihaavat Helsinkiä. Sisar ei sitä vihannut, ei ainakaan tällä hetkellä, jolloin hän tuli kertomaan pitkän matkansa kummallisista kokemuksista.
- Ihanaa olla taas kotona. Turvallista ja selvää. Jopa räntäsade.
- Mitä siellä matkalla niin huolestuttavaa oli?
- Kun ei pysty arvioimaan, mikä on totta ja mikä harhaa. Mikä on järjellistä ja mikä pelkkää huuhaata? Pitääkö uskoa silmiään vai tarkistuttaa päänsä?
- Olisit tarkistuttanut sen jo aikaisemmin, niin moni töppäily olisi jäänyt sinulta tekemättä.
- Olenhan minä tehnyt ihan järkeviäkin ratkaisuja, puolustautui sisareni närkästyneenä. - Onko sinun elämäsi mielekkäämpää tässä tylsässä omakotitalossa, tylsässä virassasi ja maailman tylsimmän miehen kumppanina?
Näin ne sisarusten riidat yleensä alkoivat, joten tällä kertaa hillitsin itseni ja tiukkasin häneltä matkakertomusta. 

Sisareni oli jäänyt naimattomaksi, vaikka yritystä oli kyllä ollut. Liikaakin. Karkotti kai kosijat kannoiltaan. Eivätpä ne niin innokkaasti perässä juosseetkaan. Minun mielestäni sisareni oli haihattelija. Tänään yhtä ja huomenna toista. Haki ja haki eikä vain toista ihmistä vaan myös omaa itseään ja paikkaansa.
Kaikki kelpasi horoskoopeista riimukortteihin asti. Välillä hän oli innostunut katolisista kirkoista, välillä idän uskonnoista. Luki ja haltioitui, luki ja hylkäsi.
Tällä kertaa hän oli ollut joillakin kursseilla Englannissa. Ei uskaltanut tunnustaa millaisilla, mutta jotakin tuonpuoleista sen täytyi olla. Hänellä oli ollut huonetoverina joku suomalainen nainen, viisissäkymmenissä. Ihan miellyttävä ja sopuisa.
- Kerro jo, hoputin, sillä minun täytyi lähteä töihin iltavuoroon. - Ei siellä varmaan mitään tapahtunutkaan.
- Jo vain tapahtui, intoutui sisareni ja alkoi iskeä tarinaa. 

Eräänä iltana he olivat vetäytyneet asuntolan huoneeseen lepuuttamaan sekä jalkojaan että aivojaan. Lueskelivat ja katsoivat TV:tä. Yhtäkkiä huonetoveri sanoi:
- Voisitko sulkea telkkarin? Minun täytyy hoitaa yksi lähetys. Tasan kello yhdeksältä.
Sisarellani kävivät jo kylmät väreet selkäpiissä. Joku hämäräperäinen vakoilijako? Yhteydessä terroristeihin? Hän oli noudattanut kehotusta ja kysyi sitten kohteliaasti:
- Pitäisikö minun mennä ulos siksi aikaa? Etten nimittäin häiritse tai kuule sellaista, mikä ei ole suotavaa korvilleni.
- Kyllä tämä lähetys vain sinun korvillesi passaa. Saatat oppiakin siitä jotakin. Tai mene sentään tuohon vuoteellesi ja asetu selin minuun. Keskityn paremmin, kun kukaan ei katsele.
Nainen sammutti valot ja asettui omaan sänkyynsä selälleen. Sisar oli niin ikään kömpinyt vuoteeseensa ja kääntynyt kyljelleen kasvot ikkunaan päin. Ulkona oli muuten pimeätä, mutta suurkaupungin monet valot vilkkuivat ja juoksivat pitkin seiniä. Kaukaa alhaalta kuului liikenteen lakkaamaton jyrinä.
Sisareni sulki välillä silmänsä ja oli nukahtamaisillaan, vaikka hiukan arvelutti, mitä nainen hänen selkänsä takana oikein puuhasi. Ei kulunut mitään laitteitten ääniä, ei naksahduksia eikä pirinää.
Mistä oikein oli kysymys? Nainen yskäisi kerran kevyesti. Huokaisi ja sitten taas hiljaista. Sisareni oli sittenkin vilkaissut taakseen. Tumma hahmo makaamassa liikkumattomana viereisessä sängyssä. Jotenkin kammottavaa. Entä jos se oli kuollut? Vaikka tappanut itsensä, ja hän joutuisi todistajaksi tai jopa syytetyksikin. Vieraassa maassa ja huonolla kielitaidolla.
Sisareni oli tuijottanut ikkunaa sydän pamppaillen. Äkkiä kuului sihahtava ääni, sitten toinen ja kolmas. Kauhukseen hän huomasi, että hänen ylitseen lensi pieniä, kirkkaita nuolia tiuhassa tahdissa. Ne häipyivät ikkunasta ulos.
Hän ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Aivan kuin jokin sinko olisi ollut toiminnassa ja lingonnut niitä hohtavia vasamia hänen ylitseen. Taas hän vilkaisi taakseen.
Nainen makasi muuten samassa asennossa, mutta hänen oikea kätensä oli koholla, ja niitä nuolia syöksyi hänen sormenpäistään suurella nopeudella.
Sisareni oli taas kääntynyt varovaisesti kyljelleen. Hän pelkäsi menettävänsä tajuntansa. Tämän täytyi olla unta. Hän vaipuikin uneen ja näki siinä partasuisen miehen. Aivan tuntemattoman mutta tavattoman selvästi. Huulipartaakin oli hieman ja miehen ikä oli ehkä yli viisikymmentä vuotta.
Säpsähtäen sisareni heräsi ja ihmetteli, kuinka hän oli voinutkaan nukahtaa, vaikka oli niin peloissaan? Nainen puhutteli häntä rauhallisesti:
- Kas niin, lähetys onnistui varsin hyvin. Ei se kestä yleensä kuin viitisen minuuttia.
Sisareni oli kysynyt, että mikä lähetys se oli ollut. Nainen selitti, että häntä pyydettiin sangen usein rukoilemaan sairaitten puolesta. Tänä iltanakin hän oli luvannut lähettää rukouspyynnön, vieläpä Ruotsiin asti. Se näkyi usein juuri sellaisina pieninä salamoina.
- Voisitko rukoilla minunkin puolestani? Minä niin kauhean mielelläni haluaisin saada oman ystävän, ehkä puolisonkin.
- Rukoilin jo, ehkä näitkin hänet? 

Sisareni mielestä kaikki oli ollut niin järjetöntä, ettei hän ollut jatkanut keskustelua. He lueskelivat vähän aikaa ja paneutuivat nukkumaan. Pelko sitä kummaa huonetoveria kohtaan oli kylläkin kadonnut.
- Oletko nyt sitten tavannut sitä partasuista sulhoasi? kysyin ivallisesti.
- Olen, vastasi sisareni hiljaa ja vakavana. - Seuraavana päivänä, kun söimme aamiaista valtavassa ruokasalissa, hän tuli hetken epäröityään istumaan samaan pöytään kanssani. Joku uusi kurssilainen Suomesta.
- Entä sitten?
- Myös hän asuu täällä Helsingissä ja tapaamme taas tänä iltana.