Me suomalaiset olemme siinä onnellisessa asemassa, että luonto ja sen asukit ympäröivät meitä päivittäin. Kohtaamisista eläinten kanssa on tullut meille niin tavallisia, ettemme aina huomaa niiden syvempää tarkoitusta.

Henkisen kasvun myötä luontokin avautuu uudella tavalla. Voi huomata, että kysymyksiin vastataan, sinua rohkaistaan, lohdutetaan jopa varoitetaan, mutta aina kaikella rakkaudella. Toisinaan pilke silmäkulmassa! Nämä kohtaamiset voivat rikastuttaa suuresti itse kunkin elämää. Tässä muutamia kertomuksia omista kokemuksistani…

Eläimet ovat aina olleet minulle hyvin rakkaita. Vanhemmillani oli pieni maatila, jonka vasikoita ja lehmiä sain hoidella pienestä pitäen. Kissoja rakastin aivan erityisesti. Lempiharrastukseni oli ja on edelleenkin piirtäminen ja maalaaminen. Voi hyvin arvata, että ne aiheetkin ovat enimmäkseen sieltä karvaisten ja siivekkäiden joukosta!

Aloin huomioida viestit lähdettyäni lukion jälkeen opiskelemaan Sodankylään. Olin tehnyt valinnan hetken päähänpistosta ajatuksena päästä tutustumaan minulle ennestään tuntemattomaan Lappiin. Heräsin varhain ensimmäisenä aamuna soluasunnossani. Yhtäkkiä ajatus kahdesta ja puolesta vuodesta 500 kilometrin päässä rakkaista ei tuntunutkaan niin kovin hyvältä. Menin ikkunan ääreen ja raotin verhoa. Silloin huomasin vähän matkan päässä, tien reunassa, metsäjäniksen. Yleensä niin arka eläin nautti siinä aamiaistaan kaikessa rauhassa. Katselin sitä pitkään. Jäniksen levollisuus tarttui minuunkin ja rauhoituin. Tunsin oloni kotoisaksi. Kiitin saamastani lahjasta.

Niistä kahdesta ja puolesta vuodesta lapissa tulikin yksi elämäni antoisimmista kokemuksista. Tunsin, että minulla oli aina varjelus mukana, vaikka päädyin matkustelemaan paljon. Muun muassa suoritin erään kahden ja puolen kuukauden työharjoittelun Frankfurt am Mainissa, viiden tähden hotellissa. Saavuimme ystäväni kanssa perille myöhään illalla. Ensimmäinen työvuoroni piti alkaa heti seuraavana aamuna kello kuusi, aamiaistarjoilussa. Kellon soitua viideltä nousin ja lähdin jännitys vatsanpohjassa aamupesulle kylpyhuoneeseen. Aukaisin pikkuruisen ikkunan, mutta koska oli vasta maaliskuu, ulkoa tuijotti vastaan vain synkkä pimeys. Mutta kuinka ollakaan: pimeästä kantautui uskomattoman vahva ja kaunis rastaan laulu. Kuuntelin sitä pitkään ja suorastaan imin sitä itseeni. Se laulu kantoi minut ensimmäisen päivän iltaan asti. Tuolta reissulta opin, että luonto on läsnä kaikkialla, suurkaupungin sydämessäkin.

Erityisesti lintuja on monissa kulttuureissa pidetty viestintuojina. Minullekin linnut, varsinkin joutsenet, pöllöt ja haukat, ovat tärkeitä. Ne ilmaantuvat useimmiten tarkalleen oikealla hetkellä kun pohdin jotain asiaa. Aina ei tarvitse itse linnun ilmestyä, vaan löydän sulan. Aina kun tunnen saaneeni viestin hiljennyn hetkeksi ja kuulostelen, mitä sillä on minulle annettavana. Useimmiten linnun kohtaa ulkona, mutta toisinaan ne voivat yllättää sisällä olijankin. Näin kävi kerran ollessani kaikin puolin uupunut itseeni ja yrityksiini tehdä kaiken täydellisesti. Luuttusin kiukkuisena keittiön pöytää ja ajattelin: ”En jaksa enää yrittää! Olen se mikä olen ja sillä sipuli!” Samassa takapihalle lennähti suuri varpushaukka. Se tarttui kynsillään kiinni ikkunan reunasta ja siinä olimme silmänräpäyksen ajan kirjaimellisesti navat vastakkain ikkunan eri puolilla. Sain katsoa sen upeisiin kirkkaankeltaisiin silmiin ja sitten se oli poissa. Luuttuaminen jatkui, mutta hymyillen! Minä olen mikä minä olen, se riittää!

Tumman linnun kohtaaminen on tuonut elämääni haasteita. Odottaessani esikoistani, ajelin kotiin töistä, kun näin kaukana tien yläpuolella mustan linnun lentävän vastaan. En heti tajunnut mikä se oli, mutta kun se ylitti autoni, näin, että se oli suorastaan ylimaallisen suuri korppi. En koskaan ennen, enkä sen jälkeen ole nähnyt niin suurta korppia! Kohta sen jälkeen syntyivät kaksi poikaani peräjälkeen ja lankoni menehtyi vaikeaan sairauteen. En tajunnutkaan, kuinka lujille jouduin pariksi vuodeksi, ennen kuin toisen lapsen ollessa puolivuotias havahduin siihen, että elämä tuntui taas olevan raiteillaan.

Kun kaksi poikaani olivat jo neljän vuoden molemmin puolin, aloin odottaa jälleen lasta. Ajelin lasteni kanssa kohti mummolaa, kun pitkällä suoralla huomioni kiinnitti keskellä kaistaani istuva varis. Lähestyin lintua, mutta se ei liikahtanutkaan, seisoi vain kuin patsas. Hiljensin vauhtini melkein pysähdyksiin. Vasta aivan auton keulan edestä se lennähti ilmaan vain laskeutuakseen alas samaan paikkaan autoni takana. Mitään näkyvää syytä en sen käytökselle keksinyt ja kysyinkin mielessäni: ”Mitä tulit kertomaan?” Parin päivän päästä raskauteni keskeytyi yllättäen. Touhukas elämäni pysähtyi. Variksen antama vertauskuva oli harvinaisen selvä.

Myöhemmin tulin uudestaan raskaaksi ja ollessani lenkillä koiran kanssa tulin paikkaan, jossa suuri harakka- ja varisparvi istui koivussa tien varrella. Lähestyessäni niitä ne lähtivät pois yksitellen, vain yksi varis jäi sitkeästi istua nököttämään latvaan. Olin uudessa odotuksessa lähellä edellisen keskeytymisen ajankohtaa ja tuo ”haamuraja” oli kummitellut mielessäni, vaikka olinkin varma, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin. Jupisin mielessäni varikselle ”Uskallapas vain tulla tielleni!” Eikä se tullutkaan, jäi vain katselemaan peräämme korkeuksistaan. Siihen jäivät murehtimiseni ja puolen vuoden päästä sain terveen tytön!

Toki lintuja kuulee ja näkee päivittäin, ei siinä mitään ihmeellistä. Oleellista onkin juuri ajoitus, se paljon puhuttu synkronismi, suhteessa tilanteeseen ja omiin ajatuksiin. Kannattaa myös kiinnittää huomiota lintujen lukumäärään. Jos on hiemankaan perehtynyt numerologiaan, on sillä paljon kerrottavaa.

Voimaeläimet lienee tuttu käsite tämän lehden lukijoille. Ja mikäs sen hienompaa, kuin kohdata omansa luonnossa. Suomessa suurista eläimistä törmää useimmiten hirveen, valitettavan usein kirjaimellisesti. Eräs kohtaaminen hirven kanssa muistutti minua intuitioni seuraamisesta. Olin herättänyt henkiin vuosiksi unohduksiin jääneen harrastukseni, piirtämisen. Olin valmistelemassa toista näyttelyäni ja ajelin jälleen vanhempieni luokse piirtämään. Äiti auttoi minua hoitamalla lapset sillä aikaa. Olin piirtänyt jo muutaman kuvan ja koska pyrin vaihtelemaan aihetta tasapuolisesti, ajattelin, että olisi aika piirtää jokin suurnisäkäs. Mielessä oli pyörinyt hirven piirtäminen, mutta koska pidin sitä rumana eläimenä, muutin mieleni ja aiheeni sinä päivänä. Kotimatkalla, kuinka ollakaan, seisoi nuori hirvi ihan tien vieressä häikäisevän vihreällä oraspellolla. Sen uusi kesäkarva oli kauniin suklaanruskea ja todella pehmeän ja kauniin näköinen. Pysäytin autoni tienreunaan ja siinäpä sitten ihmettelimme toinen toisiamme. Minua huvitti ja ajattelin, että hyvä on, tehdään sitten se hirvi! Niin tein, ja nykyään se on mielestäni todella kaunis eläin!

Mutta entäs se mato sitten?

Se löytyi pikkuruisesta kukkapenkistäni. Mieheni oli vienyt esikoiseni pienelle pyöräretkelle, jotta sain hetken omaa aikaa. Päätin käyttää sen villiintyneen rikkaruohopopulaation nujertamiseen. Samalla saisin vähän tuulettaa pääkoppaani, jota pipo oli uhkaavasti alkanut kiristää. Yhtäkkiä käteeni pyörähti mullan seasta kastemato, joka oli kirjaimellisesti umpisolmussa. Olin aivan ällistynyt! Aloin hellävaroen availla voipuneen oloista matoparkaa ja pikkuhiljaa suupielet alkoivat vetäytyä hymyyn. Lopulta nauroin ääneen. Pieni mato antoi suuren opetuksen: ei kannata pyöriä oman napansa ympärillä - solmuunhan siinä menee!

Olin aikonut lopettaa kirjoitukseni tähän, mutta toisin kävi.

Eräänä helmikuun aamuna saavuimme aurinkoiselle kotipihalle vietyämme esikoisen esikouluunsa. Varaston katolta kuului kummaa kahinaa ja siellä istuikin ei enempää eikä vähempää vaan komea ukkometso! Olin haltioissani, että saimme niin komean linnun vieraaksi sinne aivan taajaman keskustaan. Se viipyi pihallamme toista tuntia milloin missäkin istuskellen, välissä neulasia mutustellen. Rauhallinen kaveri kun oli, ei välittänyt ihmisistä sen kummemmin. Aavistus käväisi mielessäni, mutta en halunnut ajatella synkkiä niin hienosta linnusta. Samana iltapäivänä äitini soitti ja kertoi siskoni saaneen tietää sairastavansa pahanlaatuista syöpää. Juuri tämän siskoni mies oli vain neljä vuotta aiemmin kuollut aggressiiviseen syöpään 45 vuotiaana.

Suru olisi oleva suuri, niin kuin viestintuojakin.

Pari kuukautta myöhemmin, kevään jo alettua näyttää merkkejään, tulikin oikein kunnon takatalvi lumineen. Toista viikkoa kestäneen ankean harmauden jälkeen, perjantaina-iltapäivänä taivas viimein aukesi. Astuimme lasteni kanssa kirjastosta koulukeskuksen pihalle häikäisevään auringonpaisteeseen. Pieni tyttöni jäikin jälkeen ja kun katsahdin häneen, näin tytön katselevan ihmeissään taivaalle käsi ojossa. Siinä vielä lähes aution koulun pihan yllä, aivan matalalla, kaksi kurkea lensi hiljalleen ympyrää ottaen korkeutta. Mieleeni tuli ajatus: ”Jokohan Juha tuli Annelia hakemaan?” Kurjet nousivat hiljaa kurahdellen ylemmäs ja ylemmäs, kunnes lähtivät lentämään kohti pohjoista. Seuraavana päivänä omaiset kutsuttiin sairaalaan ja sunnuntaina siskoni nukkui pois.

Kun ikävä käy ylivoimaiseksi palautan mieleeni kuvan niistä kurjista kirkkaan sinistä taivasta vasten. Siitä saan voimia.