Rovaniemeläinen Ritva-Liisa Harjumaa on kirjoittanut 16 kaunokirjallista teosta. Hän on myös pianomuusikko. Ultra julkaisee kotisivuillaan hänen fantasianovellejaan.

Maija pakkaa nuottikassiaan, kuten niin monesti ennenkin. Hän valitsee laukkuunsa joitakin pieniä Bachin preludeita. Hän saa soittaa ainakin yhden soolon. Sitten tietysti perinteellistä yksinlauluohjelmistoa: "Niin kuin muuttolintusen tie", "Mun kanteleeni", "Jerusalem" ja niin edelleen. Hän joutuu tai paremminkin saa säestää pyhäinpäivänä siunauskappelin iltamusiikki-tilaisuudessa paikkakunnan suosittua mieslaulajaa, joka on myös musiikkiopiston opettajia. 

Harjoitukset alkavat seitsemältä. Maija ei oikein mielellään soittaisi siunauskappelissa. Hän oli ehdottanut kirkkoa tai seurakuntakeskusta. Laulajan mielestä kappeli oli ihan hyvä ratkaisu. Omaiset käyvät haudoilla sytyttämässä kynttilöitä ja toivottavasti poikkeavat kappeliin lämmittelemään.

- On ainakin yleisöä. Jopa livenä. Heh-heh.

Laulaja yritti aina olla vitsikäs, ja Maija hymyili haalean kohteliaasti. Oli todella suuri luottamuksen osoitus, että oppilas ja vasta lukion ekaluokkalainen sai säestää koko tunnin konsertissa. Lisäksi hänelle maksettaisiin pientä korvaustakin, ja se vasta oli tarpeen.

Kappeli ei miellyttänyt Maijaa, sillä vain pari viikkoa aikaisemmin hän oli ollut siellä tosi karmeissa merkeissä. Yleisönä toki, surevana yleisönä. Luokkatoverin Jannen siunaustilaisuudessa. Koko luokka ja muitakin oppilaita ja opettajia. Ja tietysti Jannen epätoivoisia omaisia. Janne oli lopettanut itsensä isänsä hirvikiväärillä. Perheen olohuoneessa, kun muita ei ollut kotona. Ihan tavallinen poika. Tumma hiukan töyhtömäinen tukka. Maija oli tuntenut hänet peruskoulusta asti. Viime aikoina poika oli vetäytynyt erilleen muusta luokasta. Joskus katsoi Maijaa omituisen hehkuvin tummin silmin. Maija oli yrittänyt hämmentyneenä jututtaa Jannea, mutta tämä oli vain hymyillyt kummasti. Vasta muutama viikko lukiota ja jo loppu. Pelkäsikö hän, ettei pärjäisi? Eihän hän ollut vielä aloittanutkaan koulua. Eikä oikein elämäänsäkään. Poikaressu. Vieläkin puistatti hautajaisten pohjaton synkkyys ja ihmisten kauhistelu.

Tyttö oli juuri lähdössä, kun puhelin soi. Laulajalle oli tullut yllättäen tärkeä kokous. Ei millään päässyt harjoituksiin tänään. Maijan oli silti syytä mennä hiomaan osuuksiaan. Kappeli oli varta vasten varattu heille, ja suntio oli jättänyt sakariston oven lukitsematta.

Nuori oppilas oli haluton, mutta laulaja pysyi tiukkana.

- Ei sitä ovea voi ylen kauan auki pitää. Voi vaikka kissimirri pujahtaa sisälle soittelemaan kissanpolkkaa. Heh-heh. Lähde vain heti matkaan. Muista kuitenkin pari asiaa. Heti kun astut takaovesta sisälle, vasemmalla on ruumiskellarin jyrkät portaat. Ovi on joskus auki. Varo, ettet tipahda sinne. Sitten heti vasemmalla on ensin yksi ovi, joka on tavallisesti lukossa. Turhaa sitä on kokeilla. Seuraava ovi johtaa sakaristoon ja se on jätetty lukitsematta, että pääset laittamaan valot kytkintaulusta. Se on vasemmalla. Muista sitten sammuttaa valot lähtiessäsi ja lyödä ulko-ovi lukkoon.

Maija huokaisi ja lähti laahustamaan raskaan kassinsa kanssa. Painoa riitti, sillä irtonuottien lisäksi hänellä oli mukana pari suurta kansiota ja kauhean paksu hengellinen laulukirja. Pikkuveli Ripa tuli portilla vastaan, ja sisar pyysi häntä seuraksi.

- Kappeliinko? Kuuntelemaan sitä urkumölinää? Hulluko olet? En sitten ikinä.

Maija lupasi pihvata hänelle hampurilaisen paluumatkalla. Ripa vain nauroi käreästi. Äänenmurros. Mokomakin.

- Pelkäätkö haamuja? Jospa siellä onkin haamujengi haudan takana.

- Tiedä senkin ilkimys, etten koskaan enää auta sinua kotiläksyissä.

Sanoi tyttö vielä jotakin muutakin vähemmän kaunista. Ripa vain nauraa räkätti.

Siunauskappeli oli kaupungin ulkopuolella suuren rauhallisen hautausmaan laidassa. Maija päätti oikaista hautuumaan kautta eikä kiertää pääportille. Hän ryhtyi avaamaan mustaa rautaporttia. Kitkutti aikansa kylmää kädensijaa vuoroin vasemmalla, vuoroin oikealla kädellä. Turhaan. Sitten hän rymisytti koko voimallaan, forte fortissimo, ja kitisevä portti aukeni kuin valitusvirttä veisaten.

Maija vilkaisi taivaalle. Tummia pilvenlohkareita reuhtoi uhkaavasti mustalla pohjalla. Taitaa tulla myrsky. Pilvi muodosti valtavat kasvot, kuin joulupukilla. Silmät ja suu melkein hymyssä. Saisi se vain olla suuri suojelusenkeli tälle vastenmieliselle keikalle. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." Silloin pilvimuodostelma muutti äkisti muotoaan. Silmät viiruuntuivat ilkeästi, suu vääntyi rumaan irvistykseen. Vuorenpeikko kaamostaivaalla. Kuukin vilahteli hätäisesti taustalla. Sekään ei  sietänyt katsella, mitä Maija joutui täällä puuhastelemaan.

Hautausmaalla oli yllättävän paljon lunta. Hiljaisia valkoisia möykkyjä kivien ja pensaitten päällä. Suuria jättiläisen askeleita oli painunut lumeen. Ne johtivat kappelille päin, ja Maija yritti sijoitella pieniä nilkkureitaan karhumaisiin jälkiin, ettei märkää lunta olisi päässyt varsista sisälle. Kauhean pitkäsäärisiä tyyppejä oli tarponut edellä. Maijan saappaat nuljahtelivat ja liukastelivat. Painava laukku haittasi tasapainoa.

Sitten askeleet kääntyivät oikealle, ja Maijan piti päästä vasemmalle kohti kaukana häämöttävää kappelia. Sehän on pilkkopimeänä! Muissa kirkoissa oli illallakin himmeä valo ainakin alttarin luona olevissa lampuissa. Aavemainen valo. Ei, hän ei halunnut ajatella mitään aavemaista.

Isä on fysiikan ja kemian opettaja. Hän on sanonut, ettei ole mitään yliluonnollista. Kaikelle on luonnollinen ja luonnontieteellinen selityksensä. Isä on viisas mies. Olisipa iskä täällä!

Tyttö lähtee sisukkaasti kahlaamaan umpilumessa. Kävelee vahingossa hautojenkin päältä. Tuntee hieman huonoa omaatuntoa. Haudat on asetettu niin sikin sokin, ettei edes huomaa, missä olisi pieni käytävä niitten välissä.

Hän pysähtyy taas kaivamaan lunta saappaistaan. Silloin hän havaitsee vähän matkan päässä kumartuneen hahmon. Tietysti lumen peittämä patsas tai pensas. Onpas täällä pimeätä. Joka puolella kyyristyneitä ja polvistuneita olentoja. Ehkä nukkuvia tai rukoilevia.

Apua! Kyyristynyt hahmo nousi täyteen pituuteensa. Maija oli vähällä kirkaista, niin hän säikähti. Hahmo kääntyi kyljittäin ja pudisteli lunta polvistaan. Pitkä nainen, jolla oli vaalea anorakki ja huppu. Oli kai siistimässä omaisen hautaa. Kumartui ottamaan kassinsa ja lapasensa ja lähti kävelemään pois päin.

Mistä hän oli tullutkaan, kun lumessa ei näy jälkiä. Oikein aito kummitustarina hiihtäjästä, jonka sukset eivät jätä jälkiä kuutamoiselle ladulle.

- Ei ole mitään yliluonnollista, Maija hokee hammasta purren.

Olisipa hautausmaalla edes joku töissä. Hänen teki mieli huutaa naiselle ja pyytää tätä mukaansa kappelille, mutta tiesi sen turhaksi. Vihainen katse ja pakenevat askeleet vain seuraisivat hänen pyyntöään. Aikuiset jotenkin pelkäsivät heitä nuoria. Jos vaikka bussissa kohteliaasti luovutti paikan jollekin pulumaiselle muovipussitädille, tämä vain muljautti äkäisesti. Ei puhettakaan kiittämisestä, vaan tantta mätkähti istumaan ja puristi kassiaan lujasti mahansa päällä kuin pelkäisi Maijan varastavan sen. Kuin kaikki nuoret olisivat jotakin alempaa rotua, ali-ihmisiä ja kuuluisivat johonkin kauheaan jengiin.

Mitä se Ripa oli sanonutkaan? Haamujengi haudan takaa. Hui. Nyt hän oli kappelin takana, sakaristoon johtavan sivuoven kohdalla. Kiipesi lumiset liukkaat portaat. Ovi tietysti kiinni. Lumi- ja jääpaakkuja joka puolella. Maija nykäisi reippaasti kahvasta. Hän oli portailta pudota. Vanha ovi aukeni, ja samalla kuului kolahdus ja rämähtävä ääni. Jotakin kaatui sakariston eteiseen. Pimeässä lumisessa hiljaisuudessa kolina kuului pelottavan kovana. Kuin luuranko olisi kaatunut luonnontieteen luokassa. Maija haukkoi henkeään. Sehän oli vain luuta, joka oli pitänyt ovea raollaan.

Maija hiipi sisälle ja veti vaistomaisesti ovea kiinni perässään. Jotakin oli välissä. Maija riuhtaisi. Liian voimakkaasti. Pianisti. Isäkin aina moitti, että Maija takoi tietokoneen näppäimiä kuin soittaisi jotakin tulista pianokonserttoa. Ovi loksahti kiinni. Maija seisoi pimeässä. Yksin. Vai? Sisälle tullessaan hän oli ollut erottavinaan himmeän kankaan peräseinällä.

Neitonen haparoi lukkoa, väänsi sitä. Se kyllä kääntyi, mutta ovi ei auennut millään, ikään kuin ulkona olisi jotakin, joka painautui ovea vasten. Maijan hiusmartoa kutitti. Nousevatko hiukset pystyyn, pipon alla? Hän alkoi haparoida katkaisijaa. Oikealta ylhäältä, alhaalta. Vielä vähän enemmän oikealta, nurkka vastassa. Vielä vähän. Kurkotti ja kurkotti oikealla kädellään. Vasemmassa roikkui laukku. Hän ei ollut uskaltanut päästää sitä kädestään. Oikea käsi tapasi tyhjää. Hän horjahti rajusti, kompuroi kynnykseen. Raskas laukku auttoi häntä säilyttämään tasapainonsa. Huojui hetken ja ihmetteli. Ruumiskellarin portaat! Ne ne olivat.

Nyt täytyi ajatella ja päästä sakaristoon, jotta saisi valoa. Seuraava ovi. Kahva. Ennen kuin hän ehti harkita, hän jo käänsi kahvaa. Nopeat refleksit oli soitonopettaja kehunut. Saisivat olla hitaammat, sillä ovi aukeni. Senhän ei pitänyt aueta laulajan sanojen mukaan. Jotakin kolisi ja kihisi hänen jalkoihinsa. Maija luuli pyörtyvänsä. Nyt ei saa panikoitua. Hän kyykistyi kokeilemaan jalkojensa edustaa. Jotakin kylmää ja metallista. Kai se pikkulapio, jolla pappi sirottelee multaa arkulle. Ehkä vielä kynttilöitä tai muuta sellaista. Hän yritti sysiä tavaroita komeroon, että saisi oven kiinni. Ajatella jos siellä olisi suuri kita, joka tarttuisi hänen käteensä!

Hän oli lattialla polvillaan. Oli tunne, että joku huokui takana. Voisi vaikka iskeä. Elokuvissa rosvojen takaa-ajamat aina tarkkailivat nurkan takana, kuuluisiko rasahdusta tai askeleita.

Maijakin pidätti henkeään, mutta ei kuullut kuin sydämensä epätasaiset töpsähtävät kumahdukset. Korvissa kohisi kokonainen Niagara-putous. Ei ollut vaikkua niin kuin Ripalla, joka ei koskaan pessyt korviaan. Maija ei olisi erottanut pistoolinlaukaustakaan. Tai ehkä nyt sentään sen.

Ovi meni kiinni. Sitten pari askelta sivuttain sakariston oven eteen. Haparointia. Kädensija. Onkohan se kiinni? Ei, vaan ovi aukeni. Hiukan valjua valoa häämötti kapeasta ikkunasta peräseinällä. Kai himmennettyä lasia. Pieni pöytä ja tuoli. Ulkona ikkunan pielessä heilui suuri synkkä kuusi, joka kyhnytti itseään seinään ja raapi mustilla noidankynsillään ikkunaa kuin päästäkseen sisälle Maija-paran kimppuun.

Kytkintaulu? Laulaja oli sanonut, että vasemmalla. Maija tietenkin katsoi oikealle. Ehkä elämä olisi helpompaa, jos aina tasatarkalleen noudattaisi ohjeita. Maijan sydän pomppasi kurkkuun. Se on siis mahdollista, niin kuin jännitysromaaneissa kerrotaan. Hän nieleskeli ja tuijotti. Oikealla seinällä häälyi kookas vaalea olento kädet levällään. Aave! ILMAN PÄÄTÄ! Sillä ei ollut päätä! Janne oli löydetty ilman päätä.

Oliko poika tullut tänne kummittelemaan? Kuinka kauan rauhattomat sielut vaeltelevat maan päällä? Niin paljon kuin pappi oli puhunut siunauksesta. Oli laulettu: "Onpa taivaassa tarjona lapsillekin". Ihan sopimaton laulu Jannea ajatellen, mutta hänen mummonsa oli ehdottomasti halunnut sitä. Ajatteli kai Jannea pikkupoikana. Eikä... Poliisi oli ollut vaitelias, opettajat vakavia ja vältteleviä. Äiti, joka oli perushoitajana keskussairaalassa, oli kai tiennyt jotakin. Ei kertonut. Oli huolestuneen näköinen ja oli sanonut Ripalle ja hänelle, että koettakaa lapset pysytellä normaaleissa porukoissa. Jotkut puhuivat paholaisen palvonnasta, mutta ei kai nyt meidän koulussa.

Maija tunsi kauheata pelkoa ja syyllisyyttä. Jannelle hän oli kyllä ollut ihan kiltti. Tai ei ollut missään tekemisissä. Mutta Ripa. Äskenkin oli haukkunut ja uhkaillut pikkuveljeä. Oli tainnut käyttää kirosanaakin. Ei sen pahempaa kuin p-pää, mutta kuitenkin. Hautojen päällä hoipertelu. Vetikö hän jotakin kirousta puoleensa?

Tyttö huomasi, että se vaalea päätön oli messukasukka, papin. Miksi siinä seinällä? Miksei kaapissa? Maija vilkaisi oikeaan ovinurkkaan. Siinä nökötti kapea komero. Sieltä kuului selvää rapinaa. Kuin luuranko kynsisi ovea. Ei tuommoisia ajatuksia.

Maija kääntyi vasemmalle. Silloin jotakin valkoista ja valtavaa romahti katolta ikkunan ohi ja tömähti maahan. Kuin ruumis jossakin jännityselokuvassa. Maija yritti rauhoittua ja ajatella. Tietysti lunta katolta. Pehmeätä, suojasää.

Vasemmalla piti siis olla kytkintaulu. Maija katsoi vasemmalle. Taas säikähdys. Pyöreitä oranssinvärisiä petomaisia silmiä tuijotti häntä kuin viidakosta. Paholaisen koiria. Niitten silmät taitavat olla violetit tai karsean vihreät. Nämä kiiluivat oranssista valoa. Oliko hänet noiduttu? Mikään ei ollut onnistunut tänä iltana.

Oranssiset valot olivat kytkintaulun nappuloita. Tyttö painoi yhtä niistä. Vaivoin hän tavasi pientä epäselvää konekirjoitustekstiä: alttarivalot. Hän yritti hakea kirkkosalin kattovaloja, samoin urkuparven. Etsi eteisen valoja ja sakariston. Paineli summanmutikassa kaikkia nappeja. Taas takaisin, pitkin rivejä. Välillä napeista sammui valo, välillä ei. Ei mitään tolkkua. Ehkä kaikki nappulat eivät toimineet.

Hän lähti sakaristosta. Päätti jättää oven ihan auki, niin eteisessä olisi edes jonkinlaista kajastusta. Ovi ei auennut kuin puoliväliin. Jotakin tai jokin tai joku oli takana. Hän ei uskaltanut hapuilla oven taustaa. Nyt on päästävä kappeliin, jossa toivon mukaan on täysi valaistus.

Haparoiden pitkin peräseinää. Onpa suuri eteinen. Seinää, seinää, sitten hän löi lantionsa johonkin kovaan, joka hiukkasen liukui alta. Edessä kuin tarjoilupöydän reuna. Kylmä. Nähtävästi pyörät alla. Hän koetti kiertää sitä pidellen samalla vasemmalla kädellään kiinni reunasta. Oikeassa roikkui laukku. Sillä hän löisi, jos kummit... tulisi vastaan. Ei ole kummituksia. Janne on siunatussa maassa. Pari sataa metriä kappelin seinästä. Voi!

Mikä ihmeen härveli tämä on, kun sitä aina vaan riittää? Ruumisvaunut! Tietenkin. Hän siirsi varovaisesti jalkojaan eteenpäin ja varoi asettamasta kättään vaunun keskelle. Ties vaikka siinä olisi ruumis. Hänellä oli niin kiire päästä kappeliin, että vastoin aikomustaan kurkottautui ruumisvaunujen yli kohti oletettua ovea. Silloin hän tunsi jotakin pehmeätä ja kahisevaa vasemman kätensä alla. Kangasta!

Nyt Maija ymmärsi, miksi jännityselokuvissa kauhistunut päähenkilö ei saa suustaan kuin tukahdutetun äännähdyksen. Maijan äännähdyksiä olivat tähän asti olleet: IIK, VOI, AI, AA, OO. Niistä kai ihmiskieli on alkunsa saanutkin. Maija koetteli kangasta. Se oli luultavasti verho. Oli vain jäänyt poimulle ruumisvaunujen päälle. Sen takana on varmasti kappeliin johtava ovi. Nyt ei saa antaa kauhulle valtaa. Täällähän tulee hulluksi eikä kukaan voisi auttaa häntä. Huuto ei kuuluisi ulos, jos siellä nyt ketään elävää olentoa olisikaan. Huh.

Maija työnsi ruumisvaunut seinän vierelle ja ryhtyi hakemaan aukkoa paksuista verhoista. Ei löytynyt. Kuten koulun juhlasalissa, kun oppilaat halusivat esityksen päätyttyä tulla näyttämöltä esiripun eteen kumartelemaan, eivätkä löytäneet aukkoa. Temmelsivät ja hulmuilivat verhojen takana. Varpaat vain vipelsivät sinne tänne. Katsojat olivat tikahtua naurusta, paitsi opet, jotka olivat huolestuneita kurinpidosta. Nyt ei totisesti naurattanut.

Silloin löytyi väli. Maija veti verhoa syrjään, tarttui ovenripaan, avasi oven ja pujahti kappeliin. Voi itku! Miten oli mahdollista, että kattovalot eivät olleet päällä, vaikka hän oli näpelöinyt nappuloita kuin paraskin pianisti.

Alttarin edessä oli kaksi pylvästä, joiden yläpäässä oli pienehkö lasipallo. Niiden sisällä oli hehkulamppu. Ne loivat sinertävää kolkkoa aavemaista, voi ei aavemaista, valoaan alttarille ja käytävälle. Muuten pimeätä ja urkuparvi täysin pimennossa. Turha sitä oli sakaristoon palata. Ei hän kuitenkaan osuisi oikeisiin nappuloihin. Uruilla olisi oma valonsa ja sitä kytkintä hän kyllä osaisi käyttää, mikäli tiesi mitään niistä vempaimista.

Parasta lähteä käytävää pitkin penkkirivien ohi pääovelle ja sieltä urkuparvelle johtavaan portaikkoon. Alttarivalot tuntuivat ruhtinaallisilta kaiken säkkipimeyden jälkeen. Alttarin edessä oli ollut Jannen arkku, valkoinen. Maija tiesi, että joissakin maissa arkkua pidettiin auki ennen hautaamista. Miten silloin, jos vainajan pää olisi irronnut? Amerikassa ne tietysti ompelisivat pään paikalleen. Hehän oikein meikkaavat vainajia siellä. Entä jos päätä ei enää olisi olemassakaan? Jokin vieras pää. Mistä sellaisia saisi hankittua? Elinkauppaa. 

Maija tiesi, että hänellä oli vilkas mielikuvitus. Hän kirjoitti jopa runoja. Olisi kirjoittanut enemmänkin, mutta pelkäsi, että Ripa saisi niitä kynsiinsä ja levittelisi pitkin koulun käytäviä. Suuresta maksusta, senkin... Suomen maikkakin kehui usein hänen aineitaan. Nyt Maija toivoi, että hänellä olisi vähemmän laukkaava mielikuvitus.

Pois tällaiset ajatukset. Jannen  arkulla oli ollut vaaleanpunaisia ruusuja ja herkänvalkoisia freesioita. Oikeastaan omituisen naisellinen kukkalaite. Olikohan mummo valinnut senkin? Ei kai Janne vain kuullut Maijan ajatuksia.

- Kaunis se oli, kaunis se oli, Maija hoki kuin jotakin loitsua lepyttääkseen Jannea ja muitakin täällä vaeltelevia..

Hän kulki keskikäytävää ja muisti koko surevan väen. Omaiset. Liian kauheata edes ajateltavaksi. Pirre ja hän olivat istuneet ikkunan luona kappelin keskivaiheilla. Pirre eli Pirkko oli itkenyt aivan hysteerisesti. Niin kuin muutkin. Kaikki oli niin salamyhkäistä ja karmeata. Sellaistako olisi aikuisten maailmassa? Janne oli vasta 16-vuotias kuten hekin. He eivät tunteneet ketään, joka olisi kuollut 16-vuotiaana. Paitsi elokuvissa. Yhden viisivuotiaana kuolleen Maija tiesi. Serkkupoika, joka oli jäänyt auton alle. Mutta 16-vuotias. Kuinka luonnotonta ja epäoikeudenmukaista. Entä MIKSI? Siihen ei tullut selvyyttä.

Nyt Maija oli portaitten alapäässä. Taas pimeys, kunnes hän oli kivunnut urkuparvelle. Sinne hohti sininen valo alttarilta. Kelmeästi. Maija rupesi hakemaan urkujen virtanappulaa. Kolme sormiota. Allako? Sivustoilla, sormion reunalla. Jo löytyi. Hän painoi sitä ja napsutteli sormioitten yläpuolella ja sivuilla olevia näppäimiä päästäkseen kokeilemaan äänikertoja ja sävyjä. Ei pihaustakaan. Kaikki vaihtoehdot päälle ja vielä jalkio. Kaikki täyteen valmiuteen. Ei inahdustakaan. Kuin aaveurut. Voi ei. Tänne asti tultu kauheitten kärsimysten kautta ja turhaan.

Maija ajatteli. Isä oli neuvonut. Jos on jokin ongelma, rauhoitu, keskity ja ajattele. Aina on vaihtoehtoja. Rauhoitu nyt tässä keskellä haamujengiä. Maija vilkaisi alttarille, vaikka oli lujasti päättänyt olla vilkaisematta. Olisiko Jannen arkku ilmestynyt sinne?

Ei totisesti. Täytyihän urkuihin jostakin virtaa saada. Silloin hän oli kuulevinaan isänsä rauhallisen äänen: 

- Laitapa tyttö stöpseli seinään, niin urutkin soivat kauniimmin.

Maijaa harmitti ja hävetti. Kuka hullu olisi irrottanut masiinan pistorasiasta. Maija alkoi etsiä johtoa lattialta hämärästä. Hän melkein säpsähti. Maassa kiemurteli ohut musta käärme. Oliko se musta mamba? Hirveän myrkyllinen. Höpö höpö. Sehän oli juuri se johto. Melkein inhoten hän tarttui siihen ja yhdisti sen rasiaan.

Istuutui urkupenkille ja iski molemmat kätensä sormioille. Molemmat jalat lipsahtivat jalkioille. Penkki oli liian kaukana. Ne pitkäsääriset kanttorit. Kappeli oli revetä liitoksistaan. Melusta. Maija aivan tutisi säikähdyksestä, mutta hänestä tuntui, että aaveetkin jo kaikkosivat moista mökää.

Hän valikoi kappaleisiin sopivia instrumentteja ja alkoi harjoitella. Soitti koko ohjelmiston läpi kahteen kertaan ajatukset täysin muualla. Toinen silmä pälyillen alttarille ja toinen korva kuulostellen ääniä takana ammottavasta kuorojen huoneesta. Sen hän oli ainakin päättänyt, ettei ikinä rupea kanttoriksi, jos se on tällaista pimeässä hapuilua ja sydän sykkyrällä pelkäämistä. Hän rupeaa lastentarhanopettajaksi. Ihanasti valaistuissa huoneissa pehmoleluja ja suloisia todellisia lapsukaisia, joille ei saisi edes mainitakaan sanaa MÖRKÖ.

Häntä hirvitti lähteä takaisin samaa reittiä. Kuin manalaan paluu. Hän toivoi, että vahtimestari tulisi ja arkisesti rupatellen omakotitalonsa remontista johdattelisi hänet ulos. Turvallisesti. Kello oli jo melkein yhdeksän, ja kotiin oli lähdettävä. Rauhoittaakseen itseään hän soitti lopuksi rehvakkaasti marssin, jonka löysi urkujen päältä. Se oli tosin surumarssi, mutta marssilla ja lauluillahan sotilaatkin rohkaisevat itseään ennen hyökkäystä. Mitä tässä enää sen kummempaa voisi tapahtua? Kaikki kauhea oli jo koettu.

Silloin kuului kova lasinkirkas räjähdys. Kirkkosali hämärtyi vielä ennestäänkin. Maija istui penkillä molemmat kädet sydämen päällä. Sydän pomppi ja riuhtoi hulluna. Hiljaisuus. Aavemainen sinertävä valo oli himmentynyt. Ei sentään tyystin sammunut. Tyttö kurkisti varovaisesti alas kappeliin. Alttarilla paloi vain toinen lamppu. Toinen oli säpäleinä Jannen arkun kohdalla. Tai siis missä arkku oli ollut. Sen verran fysiikasta Maijakin ymmärsi, että on lähes mahdotonta, että hehkulamppu räjähtäisi, jos sitä ei kostuteta tai isketä jollakin. Muutenhan jokainen lukulamppunsa edessä istuva koululainen olisi ainaisessa hengenvaarassa. Taikka pikkuvauvat hoitopöydillään.

Ketään ei näkynyt salissa, ja urhea urkuri keräsi nuottinsa vapisevin käsin. Ei malttanut enää sulkea laukkunsa vanhaa ja vastaanhangoittelevaa vetoketjua, kuten hänellä huolellisena musiikinopiskelijana oli tapana. Nuotit olivat kallista tavaraa. Oli kauheata lähteä urkuparvelta. Kun hän oli sammuttanut valon uruista, pimeys tuntui laskeutuvan kaiken päälle. Hiipivän kuin jokin mateleva hirviö. Kunhan edes toinen lamppu pysyisi palamassa, kunnes hän pääsee sakaristoon. Tai jos yrittäisi ulos pääovesta? Se ei varmaankaan onnistuisi. Aina ne kummalliset lukkolaitteet. Eivät ne ainakaan haamujen kulkua ole estämässä.

Maija hapuili alakertaan, koetteli pääovea. Turhaan. Lähti kohti alttaria roikottaen kylki vääränä nuottikassiaan. Iskisi sillä, jos... Hän kumartui katsomaan lasinsiruja alttarin edessä. Joukossa suuri ammottava teräväreunainen kuin pedon kita irvisteli hänelle. Varoen astumasta sirujen päälle hän tuli ovelle, avasi sen ja pujahti verhojen raosta eteiseen. Pilkkopimeään.

Sakariston ovenhan piti olla raollaan. Kas kun sieltä ei tule minkäänlaista valonkajoa. Taas hän törmäsi ruumisvaunuihin, vaikka yritti pysytellä keskilattialla. Nehän hän jätti seinän vierelle. Olisiko joku siirtänyt niitä? Eihän täällä sisällä tuulikaan voinut niitä liikutella. Painavia vaunuja. Ulkona rymisi myrsky, kolisutti kattoa ja vihelsi nurkissa. Maija pidätti hengitystään. Oliko täällä eteisessä muutakin ääntä?

Nyt sakaristoon. Oli siellä ainakin ikkuna. Vai yrittäisikö päästä suoraan ovesta ulos? Valot piti sammuttaa. Hällä väliä. Paloivat ne alttarivalot muuallakin. Ulos vaan eikä muuta. Torukoot myöhemmin. Koska ruumisvaunut olivat tiellä, hän päätti kiertää ulko-ovelle seinän ja siis sakariston oven ohi. Tässä sakariston ovi. Sen piti olla raollaan. Niinhän hän sen oli jättänyt. Se oli kiinni!

Maija ei välittänyt jäädä arvailemaan miksi. Hän hapuili seuraavalle ovelle. Siis se lapiokaappi. Sitä ei kannattanut avata. Sitten jokin reistasi hänen laskutoimituksessaan. Seuraava ovi, äkkiä auki ja ulos. Hän hapuili lukkoa, ei löytänyt. Hän tarttui ovenkahvaan, käänsi. Ehkä se sittenkin aukenee. Ovi aukeni! Riemuissaan pikaisesta pelastumisestaan tyttö ei ehtinyt kunnolla harkita. Hän työnsi oven railakkaasti auki ja hyppäsi kynnyksen yli. Tajusi, että putosi, lensi, kieppui, tunsi jotakin pehmeätä allaan ja menetti tajuntansa.

Omasta mielestään Maija heräsi heti. Ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Muistikuvana jotakin pehmeätä. Nyt ainakin kova sementtilattia. Kylmä, nihkeä. Homeen haju. Jokin muukin haju? Makealta tuoksuva. Mieleen tuli: kalma. Kun hän ei kerran ollut ulkona kappelin oven edessä, hän oli tietenkin pudonnut ruumiskellariin. Ihme, että oli hengissä. Mutta miksi ovi oli ollut kiinni, kun se hänen kappeliin tullessaan oli ollut auki? Sen vuoksi hän juuri oli erehtynytkin ovesta. Se oli nyt pienin huolenaihe. Pois. Nyt oli vain päästävä POIS.

Oliko hän loukkaantunut? Hän nousi vaivalloisesti seisomaan. Kädet ja jalat toimivat. Sattui polveen ja kyynärpäähän, jonkin verran päähänkin. Hän koetteli tukkaansa. Ei pipoa. Ei tuntunut mitenkään tahmealta. Ei siis verta. Tuskin oli sattunut pahemmin. Oli pudonnut johonkin pehmeään. Missä se nyt oli? Hän ei uskaltanut huutaa, vaikka mieli kyllä teki. Jotenkin hänestä tuntui, että jos hän alkaa kirkua, kaikki paha syöksyisi hänen kimppuunsa. Olemalla hiljaa hän ei ärsyttäisi pimeitä voimia. Aivan kuin pieni jänis piilossaan.

Maija yritti arvailla, missä kohdassa portaat olisivat. Ei aavistustakaan. Hän kyykistyi ja hapuili lattiaa. Missä laukku? Jotakin karheata kangasta osui käteen. Ensin hän pelästyi. Sitten oivalsi, että kassi. Paperit rapisivat hänen käsiensä alla. Nuotit onnettomat olivat levinneet ympäri ruumiskellaria.

Mitä muuta siellä olisi? Mitä on ruumiskellarissa? Onko ruumiita? Ahtaasti, lähekkäin, häntäkin lähellä? Tässäkö huoneessa vai oliko sen vieressä vielä jokin muukin tila? Maija luuli oksentavansa. Jokin haju kiusasi häntä. Ei suinkaan hien haju? Eivät kai ruumiit hieltä haise? Ehkä hän itse hikoilee kauhusta. Maija sysii nuotteja laukkuunsa. Jääkööt. Preludit sun muut. Miten hän uskaltaa ruveta kokeilemaan seiniä, jotta tietäisi portaitten paikan? Umpimähkään hän varovaisesti hiissasi jalkojaan eteenpäin pitäen samalla oikeata kättään hieman edessä. Melko alhaalla. Hän oli melkein kumarassa. Niin tuntui turvallisemmalta.

Käsi osui johonkin pehmeään. Ehkä kasvot? RUUMIS! Hän käännähti ja syöksyi päätä pahkaa eteenpäin välittämättä, vaikka törmäisi vasten sementtiseinää. Jalka osui johonkin kovaan. Hän kaatui polvillensa. AI!  Askelmat. Portaat alkoivat juuri tästä. Hän ryömii portaita ylös laukku vasemmassa kädessä. Oikealla hän kiskoo itseään ylöspäin. Kämmeniin koskee, polviin koskee. Ylös on päästävä, ennen kuin joku taikka jokin tarttuu häntä nilkoista. Millään muulla ei ole väliä. YLÖS! Pitkät portaat kuin maanalaisessa. Jaakobin tikapuut. Ne johtivat taivaaseen. Entä nämä?

Maija rojahti mahalleen jonkin terävän päälle. Ähkäisi. Ai se onkin kynnys. Hän on viimeinkin eteisessä. Nyt on ajateltava. Ulko-oven täytyy olla oikealla. Hän syöksähtää eteenpäin ja iskee otsansa oveen. Laukku oli onneksi hänen etupuolellaan ja pehmensi töytäisyä.

Hampaat kalisten ja kädet rajusti vapisten Maija kopeloi lukkoa. Löytyi. Väänsi. Painoi laukkukätensä etusormella kahvaa. Aukeni! Raitis talvi-ilma tulvi vastaan. Hän hoippui ja heilui liukkailla rappusilla. Vaistomaisesti paiskasi oven kiinni. Samalla hän oli kuulevinaan sisältä jotakin. Rasahduksen, narahduksen, huohotusta.

Nuori urkurioppilas lähti kompastellen juoksemaan samalle portille, mistä oli tullutkin. Vasta puolivälissä hoksasi, että olisi voinut käyttää lähempänä olevaa pääporttia. Siellä olisi bussipysäkkikin jossakin. Maija juoksi ja kaatui mahalleen lumisten kivien keskelle. Tuuli ulvoi puissa, ja oksat kiemurtelivat tuskaisesti kuin se urkuparven musta mamba.

Juuri kun hän oli nousemassa jaloilleen, vierestä maan alta kuului kärttyinen ääni, ja miehen pää, pelkkä pää, pään ALAOSA kohosi haudasta. Nyt Maijasta lähti ääntä. Korkealla sopraanollaan hän kirkui niin kimakasti, että paras oopperalaulajatarkin olisi jäänyt toiseksi. Hän vain huusi, aivan holtittomasti. Koskettimet olisivat loppuneet pianosta, jos joku olisi suostunut säestämään hänen viiltävää sooloaan.

- Lakkaa raivopää rääkymästä. Mitä ihmeen trafiikkia te kakarat täällä oikein pidätte? Jo riittää tämä ravaaminen tai kutsun poliisit. Tiehesi siitä sinä riiviö!

Maija vilkaisi partaisiin äreisiin kasvoihin. Musta pipo melkein silmillä. Siksi Maija ei ollut huomannut kasvojen yläosaa. Mies mönki esille. Haudankaivaja! Tyttö sieppasi laukkunsa ja laukkoi kotiin yhtä soittoa.

Onneksi ei ketään kotona. Äiti yövuorossa. Isä jossakin. Ripa tiessään. Maija tuijotti kasvojaan peilistä. Tukka elottomana pörrönä, otsassa muhkea kuhmu. Kämmenet ja polvet vereslihalla. Huulessa hieman verta. Oli huomaamattaan purrut huuleensa. Farkun polvet puhki. Ilme oli niin kauhistunut, että jos hän olisi marssinut poliisilaitokselle, poliisit olisivat mukisematta piirrelleet papereihinsa: raiskattu. Kokonaisen haamujengin raiskaama. Tosin vain henkisesti. Palautuuko tuo kauhun ilme koskaan tyyneksi ja hieman nynnymäiseksi Maija-ilmeeksi? Äkkiä suihkuun ja nukkumaan.

Aamiaisella isä luki lehteään. Sieltä ne löytyivät suuret ja jännittävät uutiset. Ripa oli jo lähtenyt kouluun. Sillä oli kuulemma jokin harjoitus. Äiti väsyneenä valvomisesta seisoi tiskipöydän luona selin.

- Olet näköjään muuttanut kampaustasi. Tuo otsakiehkura sopii sinulle oikein hyvin. Se pehmentää kasvonpiirteitäsi.

Maija oli vetänyt hiuskiehkuran mustelman peitoksi.

- Miten eiliset harjoitukset sujuivat? 

Mitä tuohon nyt vastaisi?

- Ihan kivasti. Kiitos kysymästä.

Ei hän ikimaailmassa kertoisi kenellekään. Ehkä sentään Pirrelle joskus. Isoisän veli oli virunut sotavankeudessa monta vuotta. Vaikka omaiset kuinka tivasivat häntä kertomaan kokemuksistaan, mies pysyi vaiti. Ei pystynyt kertomaan. Maija ymmärsi häntä hyvin. Liian kauheata.

Isä rapistelee lehteään.

- Tässä kerrotaan, että joku tiedemies tutkii selittämättömiä ilmiöitä. Kaikesta roskasta ne niitä väitöskirjojaan väsäävätkin.

Maija meni huoneeseensa hakemaan koulukirjojaan. Niiden alla oli ruttuinen nuottipaperi. Hän otti sen esille. Hyvänen aika. Se oli "Ei mitään multa puutu". Maija oli sataprosenttisen varma, että hänellä oli ollut se urkuparvella. Hän oli tehnyt siihen merkinnän erään tauon kohdalle, että muistaisi pitää sen. Hän oli käyttänyt urkujen päällä olevaa kanttorien tosi tylppää lyijykynää. Maija nosti paperin lähelle kasvojaan. Lyijykynämerkintä näkyi. Vai oliko se vain jokin muu viiru paperissa? Samalla hän tunsi lievää sementin lemua.

Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Ei hän jaksa ajatella. Olkoon. Maija alkaa pakata koululaukkuaan, kuten niin monesti ennenkin.