Raija Johansson
Jani selviytyi raakaravinnolla
Hammaslääkäri Raija Johansson kertoo miehensä Jan-Gösta
Johanssonin (Janin) taistelusta. Ultran 12/2008 välissä jaettiin
Ultra-Extra Elävä ravinto, jossa kerrotaan enemmän raakaravinnon
vaikutuksista terveyteen.
Kun Tsernobyl räjähti 26. huhtikuuta 1986, Jani sattui
työskentelemään ulkona puutarhahommissa koko päivän. Sataa tihutti kevyttä
sadetta, joka ei kuitenkaan ajanut sisälle. Tietysti se hiljainen sade toi
alas mahdollisimman suuren määrän säteilyä siitä pilvestä, joka juuri meni
eteläisimmän Suomen yli Ruotsia kohti.
Jani siis oli yksi niistä jotka saivat suurimman
mahdollisen säteilymäärän hengitysilman ja iholle sataneen veden mukana.
Eikä hän tiennyt säteilystä ennen seuraavaa päivää jolloin vahinko oli jo
tapahtunut. Jos olisi tiedotettu, että heti pitää ottaa jodia, olisi edes
kilpirauhanen säästynyt pahimmalta, mutta sellaista neuvoa ei viranomaisten
taholta tullut.
Lääketiede on myöntänyt julkisesti, että saadusta
annoksesta viiden vuoden kuluttua vauriot alkavat näkyä, ja Janille kävi
juuri niin.
Jani oli tuntenut kovaa väsymystä vuoden 1991 alusta.
Välillä hän ihmetteli, että jaksaako sängystä ylös aamulla. Syyskuussa 1991
kesken opettamisen (hän opetti silloin matematiikkaa amerikkalaisessa
yksityiskoulussa Montanassa) alkoi nenästä vuotaa verta. Hänet vietiin
paikalliseen terveyskeskukseen, jossa lääkäri yritti mitä saattoi. Ei
auttanut, ja nenä oli vuotanut jo 4 tuntia, jolloin Jani vietiin
paikalliseen sairaalaan. Siellä otettiin verikokeita, ja vuoto vaan jatkui.
Ensimmäisten verikokeiden tultua havaittiin melkein
olematon trombosyyttiluku (10 000, kun normaali on 150 000–450 000), ja
lääkärit päättelivät, että pitää yrittää verensiirtoa ja sitten jotain
radikaalimpaa, todennäköisesti perna poistettava välittömästi. Diagnoosia ei
vielä ollut, mutta vuoto jatkui.
Sitten vasta minulle soitettiin.
Kun sain kuulla tarinan, menin aluksi shokkiin, en
osannut sanoa mitään. Sitten kuulin itseni sanovan, että kukas maksaa,
meillä ei ole vakuutusta – tulen hakemaan mieheni pois sieltä.
Ajoin Janin Katrin luo (Katri Nordblom,
vaihtoehtoterapeutti), jolla oli yrttejä ja öljyjä, ja vuoto lakkasi 10
minuutissa, kun se oli ensin vuotanut yhtäjaksoisesti 10 tuntia. Jani otti
yrttejä ja vyöhyketerapiakäsittelyjä (norjalaisen Charles Ersdalin kehittämä
menetelmä) ja vuoto pysyi poissa.
Uusi reissu sairaalaan kokeisiin selvitti vain sen, että
Janilla oli ImmunoTrombosytoPenia (ITP), syytä ei tiedetty. Jotkut tahot
pitävät ITP:tä leukemian muotona. Ja ainoa keino länsimaisen lääketieteen
mukaan sen hallintaan ainakin silloin oli ottaa perna pois ja korkeat määrät
kortisonia loppuiän, joka ei niillä näkymin kovin pitkä ollut, ehkä pari
vuotta.
Mietimme asiaa monelta kantilta ja päätimme, etta jos on
aika siirtyä ajasta iäisyyteen, niin on se hirvea rääkki vielä siinä lopussa
tehdä nuo kaikki lääketieteen tarjoamat ”hoidot”. Siis kieltäydyimme.
Ja rupesimme tekemään jalkakäsittelyjä (Ersdalin
vyöhyketerapiaa) säännöllisesti Katrin luona (minähän en osannut silloin
vielä), ja välillä tuli itse (nyt edesmennyt) Dr. Charles Ersdal Montanaan.
Hänen mukaansa Janin tila oli sellainen, että hän ei olisi tehnyt
normaalisti käsittelyjä ollenkaan, hänen käsittelynsä yleensä vain
jouduttivat kuoleman tuloa siinä loppuvaiheessa. No, hän totesi, että ”Jan,
he eats grass, he can have treatments” (Jan, hän syö ruohoa, hän voi saada
käsittelyjä).
Helmikuussa 1992 eräs kiropraktikko intuitiivisesti
tajusi, että Janilla oli säteilyvaurio (Tsernobylistä saatu), ja kun monet
luonnonlääkärit tutkivat sitä, he tulivat samaan tulokseen. Länsimainen
lääketiede ainakaan silloin ei mitään semmoisesta tajunnut. No, se syy kun
löytyi, Jani rupesi ottamaan homeopaattisia lääkkeitä säteilyn
poistamiseksi, sekä merileväuutetta ja lehtivihreänestettä. Ja jatkettiin
jalkakäsittelyjä kerran viikossa.
Kevättalvella 1992 säteily tuli ulos semmoisella
voimalla, että Janin poski aukesi, oli ihan vereslihalla ja vuoti visvaa.
Sama oli myös sukuelimissä! Voi vain kuvitella, miten kivulias hänen
elämänsä oli silloin.
Elokuun alussa 1992 veriarvot trombosyyttien suhteen
olivat kunnossa.
Mutta oli hiipinyt hiljaa toinen vaurio: kilpirauhanen
melkein kuoli. TSH (thyroid-stimulating hormone, kilpirauhashormooni) oli
yhtäkkiä 73! (Normaali luku on noin ,5 ja 5,0 välillä.) Kun Jani soitti
paikallisesta terveyskeskuksesta ja ilmoitti minulle ko. luvun, sanoin, että
ei ole totta, et olisi enää hengissä. No, otettiin uusi koe, ja tulos oli
sama. Ei se ihme ollut, että oli välillä niin väsynyt, ettei jaksanut
vesikuppia nostaa.
Nousi myös kova kuume, lämpötila oli siinä 42 C. Kyllähän
siinä mielessä kävi, että nyt se on sitten menoa. Säteily siis oli tullut
ulos vain osittain, ja loppu oli mennyt kilpirauhaseen ja tappanut sen.
Tietysti länsimainen apu olisi ollut ottaa kilpirauhashormoonia lopun ikää
(jälleen), mutta hän ei sitä halunnut vielä tehdä.
Kaikki parannusenkelit kutsuttiin neuvonpitoon ja apuun,
siis rukoiltiin, kun muuta ei enää osattu.
Rukouksiin tuli vastaus: eräs ”elämän veteen” perustuvaan
hoitoon tutustunut terapeutti yllättäen soitti ja tarjosi apuaan. Sanoi
vain, että tätä hoitoa ei voi käyttää, jos on amalgaamit vielä suussa, sillä
muuten siihen kuolee nopeasti. Onneksi olin ehtinyt ne häneltä poistaa.
Joten Jani alkoi juoda kaiken tuottamansa ”elämän veden”,
ja kuuden viikon kuluttua hänen kilpirauhasarvonsa olivat täysin normaalit!
Sitä ”elämän veden” juomista jatkui osittaisena pari vuotta. (”Elämän vesi”
on suomeksi virtsa, siis ihmisen oma virtsa. Ja juotua tuli ihan kaikki se
virtsa minkä Jani tuotti noina ensimmäisinä viikkoina!)
No, sitten elämä jälleen meni normaaliin uomiinsa, teimme
työtä, matkustimme Suomen ja Montanan väliä vuosittain. Söimme
makrobioottista ruokaa, joka on ikävä kyllä menettänyt juurensa.
Alkuperäisessä makrobioottisessa ruokavaliossa ei käytetä mitään
eläintuotteita, ei kalaa, ei munia. Ja tofua (soijaproteiini) ja seitania
(vehnäproteiini) käytettiin vain lisukkeina, siis hyvin vähän. Mutta
länsimaalaiset tekivät ruokavaliosta paremmin itselleen sopivan
sisällyttämällä kalaa, munia ja enemmän tiivistetyssä muodossa olevia
kasviproteiineja.
Janin veriarvot pysyivät normaalin rajoissa, tosin
välillä trombosyytit menivät noin 110 000 tienoolle, jota katsotaan hieman
alhaiseksi. Välillä oli väsymyskausia.
Kunnes vuonna 2002 lokakuussa Jani huomasi, että hänen
oikeaan nilkkaansa, sisäpuolelle kehräsluun kohdalle, oli ilmestynyt
kutiseva ihottuma. Aluksi hän ei pitänyt sitä minään, mutta alue alkoi
pikkuhiljaa kasvaa.
Ihottuman keskusta aukesi helmikuussa 2003, ihan kuin
hänen poskensa aukeamisen aikoina kun säteilyä tuli ulos vuonna 1992. Joskus
alue pieneni, kunnes taas sai uutta pontta ja kasvoi.
Yritimme jälleen homeopaattisia lääkkeitä, tihensimme
jalkakäsittelyjen määrää. Lisäksi tehtiin parasiittikuureja. Yhtäkkiä
havaitun hiivatulehduksen hävittämiseksi Jani otti väsyttäviä yrttikuureja,
samalla kun silloisen ymmärryksen mukaan yritti ”näännyttää hiivan nälkään”
olemalla syömättä hedelmiä. Samalla todella meinasi itsensäkin näännyttää
nälkään, koskapa söi hyvin vähän mitään tuoretta. Ilmeisesti ainut pelastus
oli 30-50 ml tuoretta kotona puristettua, itsekasvatetuista oraista tehtyä
vehnänorasmehua päivittäin.
Mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta säären
iho aukesi yhä enemmän, kunnes koko säären sisäosa polvesta nilkan
alapuolelle oli ”auki”. Käärettä piti vaihtaa viisikin kertaa päivässä.
Hopeageeli oli ainut joka ei ”polttanut”, vaan auttoi joka kerta
laitettaessa. Sitä menikin 250 ml'n purkki päivittäin. (Lisää tietoa
netissä, www.cosmicawareness.org/Products_Services/Wainwater_Gel/wainwater_gel.shtml.)
Hänen energiatasonsa oli laskenut hyvin vähiin sekä
”hiivadieetin” että sairaustilanteen vuoksi. Emme enää vaivautuneet menemään
edes verikokeisiin, tiesimme tilan olevan saman kuin vuonna 1991. Nyt vain
aiemmin syvällä luiden ytimissä ollut säteily oli alkanut tulemaan ulos
tuhoisin seurauksin.
Jalkakäsittelyjä tehdessä selvästi tunsin (nyt olin itse
jo kokenut terapeutti) miten säteily oli vaurioittanut monia elimiä,
munuaisia, maksaa ja kilpirauhasta jälleen. No, kyllä Jani koetti uudestaan
”elämän veden” juomista, mutta tällä kertaa kaikki ponnistukset näyttivät
valuvan hiekkaan.
Tammikuussa 2006 iho alkoi aueta useasta muustakin
paikasta. Jalan lisäksi aukesi otsa ja molemmat kainalot. Se oli tuskallista
aikaa.
Tajusin, ettei hänen kehonsa kauaa kestä. Silloin menin
alttarini ääreen ja sanoin, että en lähde tästä ennen kuin tulee jotain
apua. Tiesin, että oli jotain, jota emme vielä ymmärtäneet.
Sitten 23. maaliskuuta 2006 kuulin Janin puhuvan
ruotsiksi puhelimessa jotain auringon katsomisesta. Siihen sanaan tarrauduin
kuin haukka, tiesin että siitä olisi avuksi.
Sinä aamuna ensimmäisen kerran katsoimme aurinkoa,
ensimmäiset 10 sekuntia, pihamaalla paljain jaloin. Seuraavana aamuna 20
sekuntia. Ja sitä seuraavana 30 sekuntia. (Turvallinen katsomisaika on yksi
tunti auringon virallisesta noususta ja tunti ennen laskua. Silloin ei ole
UV säteitä, jotka vahingoittaisivat silmiä). Tietoa tästä lisää netissä,
www.solarhealing.com.
Kun tulimme sisään kolmannen aamun jälkeen, Jani yhtäkkiä
katsoi minua ja sanoi: ”Mutta sitä sinun kaninruokaasi ei olla vielä
kokeiltu tähän”.
Katsoin häntä silmät pyöreinä itsekään uskomatta
kuulemaani. Jani nimittäin on makrobioottinen koulunsa käynyt kokki, joten
sitähän ei noin vain muuteta.
Minä olin ollut raakaravinnolla jo 25 vuotta sitten,
mutta en jaksanut yksin taistella ja annoin osittain periksi. Tosin pidin
huolen siitä, että kun muut söivät melkein kaiken keitettynä, minä söin
puolet ruuastani raakana. Ja Jani tiesi sen, usein piikitellen minua siitä
kaninruuasta.
Nyt siis olin ihan suu auki, mutta sain sanotuksi, että
milloin aloitetaan. Jani sanoi, että ”nyt”.
Siitä hetkestä lähtien ei meillä olla keitetty mitään.
Siis, teimme täyskäännöksen, ei mitään välivaiheita. Todella tuntui siltä,
että ei ollut enää aikaa hukattavaksi mihinkään vähittäiseen totutteluun.
Siinä sitten löytyi minun 1980-luvun alun kirjat, parhain
niistä Elsa Ervamaan ”Elävä Ravinto”, joka on oikein hyvä kirja vieläkin.
Ensimmäiset viikot työnteon lomassa vain opiskelimme. Ervamaan lisäksi kun
nykyään on hurja määrä tietoa, kirjoja, verkkosivuja, ruokaohjeita.
Onneksi minulla oli vanhat opit muistissa. Ihan heti
rupesimme tekemään kuivatettua ”leipää” ja ituja, raasteita, salaatteja ja
”keittämättömiä keittoja”. Jani vaan ihmetteli, että mistä tuon kaiken
osasin. Vanhat oppini eivät olleet menneet hukkaan.
Alussa emme ymmärtäneet, että mitään valmiiksi
purkitettua ei voi ostaa kaupasta. Kolme viikkoa oltuamme ”raa’alla”
havaitsimme, että mantelivoi, joka on purkissa merkitty olevan ”raakaa”,
tuntui pahalta vatsassa. Soitimme yhtiöön, ja vastaus oli, että ei sitä
tahallaan kuumenneta, mutta kyllähän se jauhettaessa kuumenee tuonne 150 F
(65 C) asteeseen, ja entsyymit ja elämä alkavat kuolla 107 F, eli 42 C'ssä.
Ja noni-mehukin on tietenkin pastöroitua. Opimme siis kantapään kautta.
Mutta riemumme oli suuri, kun 6 viikkoa aloituksemme
jälkeen Janin otsa parani. Avonaisen, visvaa vuotavan, kutisevan ja särkevän
otsan tilalle tuli silkinhieno iho ihan muutamassa päivässä.
Ihmiset kyllä ihmettelivät, muutoshan oli kaikkien
nähtävissä. On siitä kuvia olemassa jossain, ennen ja jälkeen.
Muiden alueiden paranemisessa olikin enemmän mutkia
matkassa, mutta Janin energiataso oli koko ajan paranemaan päin. Joten
sinnikkäästi jatkettiin, vaikka kaikenlaisia vieroitusoireita tulikin
vastaan. Tajusimme, että keitetyn ruuan syöminen on sitkein riippuvuussuhde
mitä ihmisellä voi olla, tupakka ja muut huumeet lievempiä!
Tulimme elokuulle, ja kinttu näytti hirveältä, pahemmalta
kuin koskaan. Ja kutina oli ajoittain sietämätön. Mutta kun muutakaan ei
enää osattu, jatkettiin, varsinkin kun Janin energiataso oli huomattavasti
parempi kuin koskaan aiemmin sairauden kuluessa.
Ihme tapahtui. Syyskuussa ensimmäinen silkinohut iho
alkoi ryömiä jalkaan reunoilta sisäänpäin. Lokakuussa jo puolet alueesta oli
sen ihon peitossa. Marraskuussa uskallettiin ottaa täydellinen
lääketieteellinen testaus, ja veriarvot osoittivat ihan tervettä!
Joulukuun alussa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Janin
koko ”iho oli ummessa”! Joulunaikaan tuli pientä takapakkia, pientä avausta
oli nilkassa, mutta tammikuussa 2007 tuli hyvä uusi iho jälleen kaiken yli,
ja siitä lähtien on sitten ollutkin vain ”hyvää ihoa” ja suurimmaksi osaksi
oikein hyvä energiataso.
Nyt olemme jo viettäneet terveen ihon ensimmäistä
vuosipäivää. Ja raakaruuan ja auringonkatsonnan kaksivuotispäivä on
maaliskuussa 2008.
Hiihdämme, uimme, kävelemme vuoristossa. Haemme
polttopuita autollamme, ja Jani jaksaa siinä kuin minäkin.
Hän on 59, minä 58 ihan pian. Kummallakaan ei ole
harmaita hiuksia, Janilla oli sairauden aikana jonkin verran, nyt ovat
hävinneet.
Länsimainen lääketiede on julkisesti sanonut, että sillä
ei ole ”aseita” säteilyvaurioiden korjaamiseksi. Eikä ole
vaihtoehtolääketieteelläkään.
Ainoastaan meidän oma kehomme saattaa pystyä mahdottomaan
tehtävään, jos sille annetaan mahdollisuudet. Mahdollisuuksilla tarkoitan
sitä, että ei syödä vaarallisia asioita, kuten keitettyä ruokaa.
Jo 1930 luvulla Institute of Clinical Chemistry
dokumentoi Dr. Paul Kouchakoffin tutkimukset Lausannessa, Sveitsissä, missä
tuli ilmi, että vaikka kaikki tiedemiehet luulivat syönnin jälkeen vatsaan
tulevan leukosytoosin eli tulehduksen olevan ”normaali” reaktio, se
tapahtuikin vain keitetyn ruuan syönnin jälkeen. (Lisää netissä,
www.rawfoodinfo.com/articles/art_leukocytosisandcooked.html.)
Kun syömme keittämätonta ravintoa, tulehdusreaktiota ei
synny. Eli, kehon voimavarat menevät puolustukseen keitettyä ruokaa vastaan,
eivätkä resurssit riitä enää parannustyöhön läheskään siinä määrin, kuin jos
kehoa ei rasitettaisi väärällä ruualla.
Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan – löysimme keinon
pitää säteilylle altistuneen miehen hengissä.
Kiitos, että olen saanut jakaa tämän tositarinan
kanssanne!
|