Kunakin aikakautena vallitseviin joukkouskomuksiin on vaikea suhtautua kriittisesti, vaikkakin myöhemmin asiaa tarkasteltaessa nuo joukkouskomukset sitoivat ja rajoittivat kyseisen ajan ihmisten elämää huomattavasti. Voidaan puhua kunkin aikakauden kapeista käsitejärjestelmistä, jotka hallitsevat alitajuisesti psyykkistä olemustamme. Nuo kapeat käsitejärjestelmät aiheuttavat meille myös pelkoja. Kuvaan kuuluu, että kapeita käsitejärjestelmiä puolustetaan kiivaasti kunnes ilmestyy tarpeeksi uusia havaintoja ja käsitteitä, jotka ehkä nopeastikin murtavat vanhat uskomukset. Puhutaan myös uuden tiedollisen paradigman esiin murtautumisesta. Paradigma tarkoittaa kulloinkin vallinnutta ”normaalia tapaa” tarkastella asiaa. Aikamme normaali voi hyvinkin olla huomisen epänormaali ja päinvastoin (vrt. Thomas Kuhn).

Latteasta maakäsityksestä latteaan elämänkäsitykseen?

 Asiaan kuuluu myös se, että uusien havaintojen ja käsitysten esittäjillä ei ole kovin helppoa. Uhkana ovat polttoroviot aivan fyysisessä mielessä, kuten keskiajalla - tai psyykkisessä muodossa, kuten nykyaikana. Kaikesta huolimatta totuudenmukaisemmat käsitykset murtautuvat esiin.

Keskiajan ihminen uskoi taivaankupuun. Hän uskoi, että maa on litteä ja ihmiset käyskentelevät litteällä maan pinnalla taivaankuvun alla. Hänen yllään loistavat tähdet, kuu ja aurinko on kiinnitetty taivaankupuun. Kuitenkin jotkut hurjapäät alkoivat epäillä tätä. Itse asiassa jo Platonin akatemiassa lähes 2000 vuotta aiemmin oli elänyt filosofi, joka oli esittänyt maan pallonmuotoiseksi ja jopa laskenut sen pinta-alan lähes oikein. Tiedoksi hänen laskelmiaan ei kuitenkaan uskottu. Hän oli aikaansa edellä. Uuden ajan alussa tapahtui kuitenkin uuden maailmankuvan esiinmurtautuminen. Peloista huolimatta muutamat rohkeat lähtivät purjehtimaan kohti maailman reunaa. He eivät pudonneetkaan tyhjyyteen vaan löysivät uusia mantereita aarteineen. Ei maapallo miksikään ollut muuttunut, käsityksemme kylläkin – ”maalitteä” oli avautunut maapalloksi.

Onko tänä päivänä vastaavia – pelkoa herättäviä – joukkouskomuksia? Uuden ajan alussa alkanut ihmiskunnan tietoisuuden avartuminen on tapahtunut ulkomaailmaan. Kyseessä on ollut ulkoisen todellisuuden valtaaminen. On kehitetty mikroskoopit läheltä katsomisen avuksi ja kaukoputket auttavat katsellessamme fyysiseen kaukaisuuteen. On vallattu meriä ja mantereita, tutkittu löydetty pallo perinpohjin.

Entä sisäinen, psyykkis-henkinen todellisuutemme? Olemmeko tämän äärellä pelokkaita kuten keskiajan merimiehet lähtiessään purjehtimaan kohti tuntematonta? Rajoittaako nykyinen uskomuksemme aikakupuun elämäämme samaan tapaan kuin keskiaikainen taivaankupukäsitys? Onko käsityksellemme elämästä kahden tyhjyyden välissä esiin putkahtavana sinänsä tarkoituksettomana psyykkisen tietoisuuden esiin välähtämisenä perusteita? Tunkeutuuko tietoisuuteemme havaintoja ja käsitteitä, jotka pikemminkin viittaisivat siihen, että inhimillisellä olemassaololla onkin jatkuvuutta?

Ulkoisen maailman tutkimisessa on käytetty ulkoisia tutkimusmenetelmiä, jotka tavallaan ovat ulkoisten aistiemme jatkeita. Nyt tarvittaisiin ”sisäistä purjehdusretkeä” varten ”sisäisten aistien jatkeita”, ajattelun, tunteemme ja tahtomme tietoista kouluttamista, itsekasvatusta. Ulkoisen maailman tutkimisessa tieteelliseksi nimitetyt menettelytavat kaipaavat täydennystä. Luonnollisesti tämä tarkoittaa epätieteelliseksi nimettyjen tutkimistapojen nostamista tieteellisyyden piiriin. Epätäsmälliseksi ja uskon asioihin luokiteltu henkisyys psyykkisenä tosiasiana odottaa pelottomia sisäisen todellisuuden purjehdusretkelle lähtijöitä. Ehkä tältäkin suunnalta löytyy aarteita, joista emme ole osanneet uneksiakaan. Vaihtuuko litteä ja elämän tarkoituksettomuuden kokemuksia synnyttävä elämänkäsityksemme pyöreämmäksi ja elämän tarkoituksellisuuteen avautuvaksi? Löydämmekö uusia psyykkis-henkisiä todellisuuksia?

Perimmäinen todellisuus ja vaikein oppiläksy – heuristinen visio

Palloilun tarkoitus?

Mistä todellisuutemme on viime kädessä rakentunut? Mitä varten me lopulta tällä pallolla palloilemme?

Toiset puhuvat atomeista tai kvarkeista – antiikin filosofit etsivät perimmäistä todellisuuden rakennusmateriaalia milloin vedestä, milloin maasta, tulesta tai ilmasta. Mutta kuvittele eteesi kasa kvarkkeja, atomeja tai maan multaa. Mitä tarvitaan, että niistä syntyisi jotakin kunnollista? Tarvitaan rakastava aikomus, rakkaudesta heräävä tarkoitus. Todellisuuden perimmäinen rakennusainekseksi voidaankin luonnehtia universaali rakkaus. Eri nimityksiä samalle ilmiölle ovat korkein luonnonlaki, kvanttikenttä tai Jumala.

Jumalan paras ja ymmärrettävin määritelmä on rakkaus. Jumala on rakkaus. Ja vaikka jotkut yhä tänäänkin tahtovat kutsua esille pelkoa – periaatteella Jumalan pelko on viisauden alku – niin korostaisin edellisessä sanaa ”alku”. Pieni lapsi voi pelätä moniakin asioita, mutta myöhemmin lapsi huomaa, että tärkeämpää on voittaa pelkonsa. ”Älkää pelätkö” korostuu Raamatussakin huomattavan usein. Pelot ovat voittamista varten. Pelon voittamisen takaa löytyy aina rakkaus. Lopulta pelkoa ja vihaakin tarvitaan, jotta voimme ymmärtää rakkauden ensisijaisuuden. Ilman pelkoa ja vihaa rakkautta ei voisi tuntea. Ne ovat olemassa rakkautta varten. Ja luonnollisesti rakkauden polariteetin kautta tunnemme myös vihan ja pelon, kuten sinisen kautta tunnemme keltaisen. Maailma olisi harmaa ilman vastavärejä. Ja lopulta ehkä huomaamme, etteivät viha ja pelkokaan ole sen pahempia asioita kuin vastavärit. Ilman toista ei voi havaita toista. Kaikki on tarpeellista ja tarkoituksellista.

Mistä tiedämme mikä maailman monista selitysperusteista on totta? Totta on se, mikä herättää eniten rakkautta. Pelkoa herättävissä maailmankuvissa ei ole perimmäistä totuutta, vaikka ne jostakin näkökulmasta voivat paljastaa osatotuuksia. Esimerkiksi kuolemanpelko viittaa fyysisen kehomme kuolemaan – ikuinen henkemme voidaan tulkita syntymättömäksi ja kuolemattomaksi. Ikuinen henkemme on luojuus meissä, rakkauden peritodellisuus.

Syntyvällä lapsella on mukanaan henkilökohtainen oppimissuunnitelma, HOPS kuten asiaa nykyään nimitetään. Paljon noissa HOPSEISSA on ihan omaa, mutta jokaisella on yksi yhteinen oppiaine. Ja sitä on monta tuntia vuorokaudessa. Tuossa kohtaa lukee: rakastamaan oppiminen. Ilman tämän oppiaineen suorittamista emme selviä maaplaneetan ylioppilastutkinnosta.

Rohkeus olla oma itsensä ja tuoda ilmi totuutensa

Miksi pieni lapsi hymyilee hoitajalleen, isälleen tai äidilleen? Koska hän tunnistaa kasvattajansa. Hymy on rakkauden merkki. Valitettavasti elämämme tiellä käy usein niin, että hymy hyytyy. Kuvittelemme aikuisuuden vakavuudeksi, olemme haudan vakavia. Ja haudan olemme kuvitelleet viimeiseksi leposijaksi, vaikka se ei sitä ole kuin kehollemme.

Elämän myötä lapsi sosiaalistuu ja oppii rooleja. Roolit ovat kuin suojakilpiä, joiden taakse voimme koteloida itsemme. Olemme muurareita, maalareita, professoreita, lehtoreita, museoamanuensseja – ja sitten vielä miehiä ja naisiakin. Lisäksi on normaalin nykyihmisen rooli, joka kuuntelee yleistä mielipidettä ja yrittää esittää neutraalia. Tuohon viime mainittuun kuuluu se, että häpeän pelko yrittää pitää tätä roolinaamiota kasvoillamme. Tämäkin pelko on voittamista varten, ihan kuten kuoleman tai jonkun muun asian pelko.

Rakastava näkee elämän draamojen läpi. Miksi tuo ihminen herättää minussa vihaa, tuo rakkautta? Asioilla on pitkä historiansa. Kyse ei ole pelkistä kemioista – vaikka luonnollisesti voimme sanoa niinkin, että olemme minuuksinamme valinneet vanhempien tarjoamasta perintöaineksesta sellaiset kemialliset yhdisteet jotka sopivat tiettyyn reaktioon.

Rakkauteen pääsemiseksi tarvitaan rohkeutta olla oma itsensä ja tuoda ilmi totuutensa. Rohkeus ei kuitenkaan ole ylimielisyyttä. Tarvitaan myös nöyryyttä nähdä sama jumaluus jokaisessa, myös ns. vihamiehessämme. Rohkeuden ja nöyryyden polariteetit ovat askelmia rakkauteen johtavalla polulla. Ne ovat askelmia pelottomuuteen ja rakkauteen, oman luojuutensa löytämiseen.

Luojuutensa löytänyt

Suomen kielen sana ”luovuus” muuttuu ymmärrettävämmäksi pienellä muutoksella. Sana viittaa luovuuden lähteeseen, jumaluuteemme. Siksi voimme puhua ”luojuudesta”. On ilmeistä, että suuret taiteilijat ovat aina toimineet tästä ytimestään. Sen vuoksi taiteen asiantuntijat ovat voineen tunnistaa signeeraamattomat taulut tai sävellykset. He ovat tunnistaneet juuri tuon ominaislaadun joka meissä jokaisessa asustaa ja joka odottaa todellistumistaa.: ”Tule siksi, joka (syvimmiltäsi) olet”, on kehotus jokaiselle nykyihmiselle.

Elämä on taideteos, jokaisen ihmisen jokainen elämä. Jokainen elämä on myös ainutlaatuinen, ainutlaatuisine haasteineen, kriiseineen, sairauksineen, kaikkine näytelmineen, joista olemme tällä kertaa päättäneet oppia. Opimmeko nyt, että tuota koulua opettajineen ei ole syytä pelätä. Voimme heittää pelko-, viha-, ja muut suojakilpemme pois ja paljastaa todelliset kasvomme. Tuolloin näemme totuuden jokaisessa: heräämme rakkauteen, löydämme luojuuden itsessämme ja toisissamme.

Huomaamme, että eihän tämä maaplaneetan ylioppilastutkinto niin vaikea ollutkaan. Opiskeluhan onkin itse asiassa oikein mukavaa. Emme tahtoneet vain oivaltaa oikeaa oppiläksyä, vaikka oppikirjojakin maailman eri viisaustraditiosta oli kirjastot ja internetit pullollaan. Emme ymmärtäneet kysyä, että mistä mihin meillä olikaan läksyä, vaan nahistelimme kuten keskenkasvuiset elämän koulun pihamaalla. Onneksemme koulun kellot soivat ja kutsuivat meidän opintielle. Ihmiskunnan kehityskriisien kellot ovat nyt jo soineet niin kauan, että luulisi viimeisenkin nahistelijan elämän pihamaalla kuulleen kutsun, kutsun rakkauden oppiläksyn ääreen.

Kummallinen tämä maailma: olemme pitäneet rakkauden oppiläksyä jotenkin hävettävänä tai sopimattomana. On aika aloittaa koulu elämää varten, tienä omaan luojuuteensa. Vai tahdommeko jäädä ikuisiksi ajoiksi nahistelemaan pihamaalle siitä, kenelle kuuluu mikäkin hiekkakasa tai multakokkare vaikka koko maailma kuuluu meille?

Löytäessämme rakkauden löydämme myös itsemme, löydämme suuren valtakunnan aarteineen. Tästä kansansadut ovat puhuneet kautta aikojen. Prinssi saa prinsessan, mainen egomme yhdistyy luojuuteen meissä. Katsokaamme mitä siitä syntyy.

Kärrytietä itsensä oivaltamiseen

Ihmisen todellinen minuus kuuluu laadun, ei määrän, kategoriaan. Lopullista vastausta kysymykseen: ”Kuka Minä (tai Sinä) olen/olet?” ei voida koskaan antaa. Kyseessä on ikuisuudessa kehkeytyvä laatu, toisaalta täydellinen, toisaalta kehittyvä - laatu, joka asustaa joko-tai -ajattelun ulottumattomissa.

Täydellisimmilläänkään henkemme ei ole kuin ilmapallo, joka on puhallettu niin täyteen kuin mahdollista. Tuollainen pullistuneisuus merkitsisi sisäistä onttoutta ja kutistuisi kasaan pienestä neulanpistosta. Mitään ylinöyristelevääkään ei kuulu minuuteemme. Minässämme asustavat rohkeus ja nöyryys samanaikaisesti.

Minämme on avoin järjestelmä, ei lopullinen sisällysluettelo. Siinä on aina jotakin salaperäistä, kyse on elävästä olemusytimestämme. Emme voi tietää miten elämän uusi esiin murtautuminen muuttaa sitä huomenna. Se on sisäinen kokemus – voin kokea sen täyteläisyyden sairaana samoin kuin terveenä ollessani.

Täyteläisyydessään se on kehittyvä. Kyseessä on itävä henkinen jyvä. Voinko määritellä viljan jyvän punnitsemalla, mittaamalla ja analysoimalla sen kemiallisen koostumuksen? Tuollainen tutkiminen kohdistuu aina menneeseen, jossa minä en enää ole. Olen nykyisyydessä. Mitä sisältyykään viljan jyvään? Siihen sisältyy kokonainen kasvi, jota emme vielä näe. Sen kuitenkin aavistaa viljelijä rakkaudellisessa asenteessaan ja luottamuksessa jyvän kasvuvoimaan. Mikä on silkkiperhosen toukka? Siitäkään emme voi päätellä tulevaa muodonmuutosta. Samoin on jokaisen lapsen, jokaisen minuuden kohdalla. Näemme vain eilisen ilmennyksiä.

Rakkauden kautta näemme kuitenkin syvemmälle, kohti peritodellisuutta. Näemme, että liitymme monin sitein maailman perimmäisiin ulottuvuuksiin ja jokaiseen toiseen ihmiseen. Voimme unohtaa roolihahmojemme kuolettavat syleilyt – emme tarvitse enää draamojamme. Olemme vapauteen kutsuttaja, olemme rakkauteen kutsuttuja. Roolihahmoina lähestymme toisamme kilpailutilanteessa, minä pyrin olemaan sinua parempi. Siitä saan itsetuntoni. Henkenä liitymme tosiimme sisältäpäin. En voi olla Sinua parempi, koska sinä olet osa minua. Ei kait ukkovarvas ole pikkurilliä parempi, vaikka onkin pönäkämpi. Sartre oli ilmeisen oikeassa kirjoittaessaan: ”Voin oppia tuntemaan itseni vain toisen henkilön välityksellä.”

Erittelevä ja erillisyyksiä korostava nykytiede on ollut varsin kyvytön löytämään Minää tai Sinää. Tarvitaan uutta tiedollista paradigmaa, ”kopernikaanista kumousta.” Tämä ei johda erillisyyttä korostavaan itsetuntoon. Tämä tie vie rakkauteen. Erich Fromm totesi jo 1970-luvulla, että ”täydellinen tietäminen on mahdollista vain rakastamisen avulla.” Tässä on todellinen haaste aikamme ihmistieteelliselle metodikoulutukselle. Tällä hetkellä rakkauteen johtava tie ei näytä pikatieltä vaan hyvinkin ruohottuneelta kärrypolulta. Löytyykö tulevaisuudessa ihmisiä, jotka suuntaavat tälle rakkauden kärrypolulle ja unohtavat pikatiet, joilla neonvalot välkkyvät kutsuvasti?

Ilo pitkästä itkusta

Ihminen on ihminen kehittyessään. Polariteetit, vastakkaisuudet ovat ihmiskehityksen käyttövoimaa. Näemme tähän viittaavaa symboliikkaa kaikkialla. Esimerkiksi kasvi kasvaakseen tarvitsee sekä auringonvaloa ja kosteuttavaa sadetta – eri lajikkeet hieman eri suhteissa. Sade möyhentää, pehmittää maata, josta kasvin verso voi ponnistaa ylöspäin. Ihminen kasvaakseen tarvitsee ilon auringonpaistetta, mutta myös egomme kovaa pintaa pehmentäviä kyyneliä. Voimme lohduttautua ajatuksella, että sadekaudet eivät kestä ikuisesti. Vanha kansa sanoi pessimistisesti: ”Itku pitkästä ilosta.” Voimme kääntää tämän lohduttavampaan muotoon: ”Ilo pitkästä itkusta.”

Meissä on kuitenkin myös itse taivas, äänetön tarkkailija, korkeampi minämme, joka katselee tätä ilon ja surun leikkiä, siitä oppien ja siitä kasvaen. Minämme oivaltaa surun ja ilon väliaikaisuuden. Se tuntee myös korkeamman ilon, jota joskus on nimitetty autuudeksi. Hetkittäin voimme kokea tämän vaikka joulukuun illan hämärtyessä yöhön. Sytytämme kynttilän, joka hetkessä valaisee levollisesti pimeyden. Näemme liekin rauhallisen loisteen ja ymmärrämme tuon loisteen olevan ikuisen minämme kaltainen. Elämän kynttilän palaessa loppuun, liekkimme kuitenkin jää ja voimistuu. Liekkimme on ikuinen, vaikka kynttilät vaihtuvatkin. Joskus palamme pienessä ja hennossa kynttilässä, joskus pönäkässä jätkän kynttilässä – aina tarpeen mukaan.

Liekkimme on ainutlaatuinen ja ikuinen. Polariteetin lain mukaan se on yhteydessä myös kaikkiin muihin liekkeihin. Muodostamme ihmiskunnan, jossa jokainen ihminen on yhteydessä jokaiseen toiseen. Jokainen liekki on yhtä arvokas, yhtä ainutlaatuinen.

Vähitellen, kuten siemen mustan mullan läpi, työntää ihminen ”pyhyyttään” läpi kaiken markkinahälyn. Musta yö väistyy. Kynttilämme lepattava liekki yhdistyy ikituleen, josta nousee uusi feeniks-lintumme kohti ikuista autuutta.

Uusi ja kuitenkin ikuinen ihminen ei nyt näe enää pelkästään pituuden, korkeuden ja leveyden kolminaisuutta. Koemme viisauden, voiman ja rakkauden ykseyden. Ja suurin näistä on rakkaus. Tällöin ymmärrämme lopullisesti elämämme tarkoituksen - saavutamme kestävän ilon ja suuntaamme kohti uutta tuntematonta ….

SAMASTUMINEN

Olet sitä, mitä syöt, totesi Feuerbach,
luulin itseäni kehokseni.

Olet sitä mitä ajattelet, totesi kirjanoppinut,
luulin itseäni ajatuksikseni. 

Olet sitä, mitä tunnet, totesi romantikko,
luulin itseäni tunteikseni. 

Olet sitä, mitä tahdot, totesi eksistentialisti,
luulin itseäni tahdonvirikkeikseni.

Olet sitä, mitä suoritat, totesi opetusministeriö,
luulin itseäni suorituskoneeksi.

Olet sitä, mitä luot, totesi Jumala.
luulin itseäni Luojaksi.

Kuka sitten olen?
Kaikkea tätä – ja vielä humoristi.

Simo Skinnari on kasvatustieteiden tohtori ja dosentti Turun yliopistosta. Hänen tunnetuin kirjansa on ”Pedagoginen rakkaus” (2004, PS-Kustannuksen Opetus 2000-sarja). Tällä hetkellä hän on kirjoittamassa kirjaa ”Luojuus meissä”. ( www.simoskinnari.fi, simo.skinnari@utu.fi 050-3666619). Hän pitää myös koulutusta ja konsultaatiota toiminimensä ”Tämä hetki – koulutus ja konsultointi Simo Skinnari” puitteissa.