Kolumnit

Marko Kananen

UFOLOGIA JA TIEDE

Modernin ufoilmiön katsotaan alkaneen vuonna 1947, mistä lähtien ufot - tunnistamattomat lentävät kohteet - ovat hämmentäneet ihmisten mieliä. Aiheesta on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja lukemattomia lehtiartikkeleita. Tässä artikkelissa valotetaan ufologian, eli ufotutkimuksen, ja tieteen välisiä suhteita kansainvälisesti ja erityisesti Yhdysvalloissa. Päälähteenä on käytetty brittiläisten ufotutkija Jenny Randlesin ja astronomi Peter Warringtonin kirjaa Science and the Ufos.

Taivaalla on nähty outoja ilmiöitä niin kauan, kuin maan päällä on ollut ketään niitä katsomassa. Menneisyyden vierailijoista on kirjoitettu lukuisia kirjoja, joissa usein on pitkälle meneviä spekulaatioita uskontojen ja kulttuurien synnystä.

Yhdysvalloissa nähtiin 1890-luvulla mysteerisiä ilmalaivoja, 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikaan puheenaiheina olivat kummituslentokoneet ja vuonna 1946 lehtien otsikoihin nousivat kummitusraketit. Meidän kannaltamme on mielenkiintoista, että 30-luvun kummituslentokoneet ja vuoden –46 kummitusraketit olivat nimenomaan pohjoismaisia ilmiöitä. Molemmista tehtiin myös virallisia tutkimuksia.

Moderni ufoilmiö alkoi kesällä 1947 Kenneth Arnoldin havainnosta. Ei aikaakaan, kun lentäviä kiekkoja nähtiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja kesän loppuun mennessä jo ympäri maailmaa. Lentävät lautaset ovat olleet seuranamme siitä lähtien.

Science fiction ja kontaktihenkilöt hallinneet julkisuutta

Ennenkuin ufoista vakavasti otettavana ilmiönä kiinnostuneet ehtivät saada aikaan juuri minkäänlaista ufotutkimusta tai järjestäytyä, kaksi tahoa omi hämmennystä herättäneet näyt taivaalla omien tarkoitusperiensä ajamiseen: Hollywood ja ns. kontaktihenkilöt. Elokuvateollisuus suolsi 50-luvulla elokuvan toisensa jälkeen, jossa ufot esitettiin vieraiden sivilisaation edustajina. Useimmiten nämä muukalaiset olivat vihamielisiä, mutta poikkeuksiakin löytyy.

Jotkut science fiction -elokuvat pohjautuivat vakavalla mielellä kirjoitettuihin ufokirjoihin, joihin oli sitten lisätty fiktiivisiä elementtejä. Tällä tavalla on tehty myös uudempaa tuotantoa edustava Steven Spielbergin elokuva Kolmannen asteen yhteys. Spielberg teki vuonna 1977 ilmestyneelle Kolmannen asteen yhteydelle eräänlaisen jatko-osan E.T. 80-luvun alussa. Molemmat ovat kuuluneet maailman katsotuimpien elokuvien joukkoon.

Periaatteessa voisi kuvitella, että Hollywood on tehnyt ufotutkimukselle palveluksen nostamalla aihetta julkisuuteen. Elokuvat ovat kuitenkin vääristäneet ufologian julkisuuskuvaa pitämällä vieraita sivilisaatioita ufoilmiön ainoana selitysmallina. Science fiction -filmien tuhoisin vaikutus on kuitenkin ollut siinä, että faktan ja fiktion välinen raja on hämärtynyt. Randlesin ja Warringtonin mukaan tämä on haitannut vakavaa ufotutkimusta ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä.

Toisena ufotutkimuksen tieteellisyyden hyväksymisen tiellä olleena ongelmana ovat olleet kontaktikertomukset. 50-luvun alusta lähtien lukuisat ihmiset ovat kertoneet, kuinka he ovat tavanneet lentävien lautasten miehistöä ja saaneet näiltä sanoman levitettäväksi ihmiskunnalle. Osa kontaktihenkilöistä on kertonut olevansa telepaattisesti yhteydessä näihin henkisiin opettajiinsa. Vaikka eri kontaktihenkilöiden levittämät viestit ovat olleet keskenään ristiriitaisia ja heidän esittämänsä tarinat täynnä aukkoja, he ovat saaneet uskollisia seuraajia, jotka ovat ääritapauksissa järjestäytyneet uskonnollisiksi kulteiksi.

Alkuaikojen kuuluisin kontaktihenkilö oli George Adamski, joka mm. väitti käyneensä kuussa, jossa hän näki puita ja jokia. Ei mennyt kymmentäkään vuotta, kun ensimmäiset kuuhun lähetetyt luotaimet todistivat lopullisesti Adamskin puheet naurettaviksi. Silti jotkut uskovat tänäkin päivänä hänen olleen oikeassa. Kontaktihenkilöiden 50-luvulla saaman huomion on arveltu aiheuttaneen ufotutkimukselle niin paljon vahinkoa, että se lykkäsi vakavan tutkimuksen alkua 15 vuodella.

Kontaktihenkilöiden seuraajien keskuudessa syntyi vielä yksi myytti, joka on haitannut ufotutkimuksen hyväksymistä tunnustettuna toimintana: usko hallitusten salailuun. Ufoilmiön todellisuudesta ja maan ulkopuolisesta alkuperästä vakuuttuneet olivat varmoja, että hallitukset tiesivät asioiden todellisen laidan. Koska hallitukset eivät kuitenkaan myöntäneet tietävänsä mitään, niiden täytyi olla salaliitossa salatakseen totuuden kansalta. Alkuaikojen ufologien usko salailuun, ja hyökkäykset hallitusta vastaan erityisesti USAssa olivat vielä yksi tekijä, joka sai tavalliset ihmiset ja tiedemiehet uskomaan ufojen olevan lapsellista kuvittelua.

Virallisten tutkimusten alku

Vielä 40-luvun lopulla ajatus toisten sivilisaatioiden vierailijoista ei dominoinut ufologiaa. Ehkä yleisin teoria ensimmäisistä ufohavainnoista oli, että ne ovat jonkin suurvallan salaisia aseita. USAssa uskottiin, että Neuvostoliitto olisi saanut toisen maailmansodan lopussa Saksasta käsiinsä uutta teknologiaa, joka selittäisi nähtyjen ufojen ylivertaiset lento-ominaisuudet. USAn armeija ei ollut kyennyt vielä selvittämään toisen maailmansodan aikaisia kummituslentokoneita Euroopan yllä, eikä myöskään vuoden 1946 kummitusraketteja. Vuoden 1947 lentävien lautasten uskottiin tulevan samasta lähteestä. Alkuun ufoilmiön uskottiin olevan uhka kansalliselle turvallisuudelle, ja siihen suhtauduttiinkin vakavana sotilaallisena kysymyksenä.

Ilmavoimien ensimmäinen raportti ilmiöistä valmistui kuukausi Arnoldin tapauksen jälkeen. Sen mukaan "jotain todella lentää tuolla". Syyskuussa 1947 Pentagonissa tehtiin muistio kesän ufoaallosta, jonka mukaan "raportoitu ilmiö on jotain todellista eikä näkyjä tai mielikuvitusta". Ensimmäiset selvitykset johtivat korkean tason määräykseen luoda salainen tutkimuselin. "Sign" projektiksi kutsuttu tutkimus alkoi tammikuussa 1948 suurelta osin julkisuudessa piilossa. Ufoihin liittyvää aineistoa on pidetty salaisena, ja tässäkin mainituista dokumenteista enemmistö on tullut julkisuuteen vasta vuoden 1977 Freedom of Information Actin ansiosta.

Sign projektiin kutsuttiin mukaan useita tiedemiehiä, mm. astronomi J. Allen Hynek. Sign sai apua myös erilaisilta turvallisuuselimiltä, kuten FBI:ltä. Sign projekti tuli tiensä päähän reilun vuoden tutkimusten jälkeen helmikuussa 1949. Tutkituista 243 tapauksesta 20% jäi selittämättömiksi, eli varsinaisiksi ufoiksi. Signin mukaan lentävät lautaset eivät missään tapauksessa olleet jonkin vieraan suurvallan salaisia aseita. Ainoastaan kahta selitystä pidettiin mahdollisena: lentävät lautaset olivat joko avaruusaluksia, tai sitten kaikille tapauksille oli olemassa jokin luonnollinen selitys.

Osa Signin tiedemiehistä oli taipuvaisia kallistumaan avaruusalus -hypoteesin kannalle. Elokuussa 1948 tämä teoria esitettiin myös Yhdysvaltojen armeijan tuolloiselle komentajalle, kenraali Vandenbergille, joka ei kuitenkaan suostunut hyväksymään johtopäätöstä ilman todisteita. Armeijan johto ei selvästikään ollut tyytyväinen Signin lennokkaisiin spekulaatioihin, vaan moni avaruusalus -hypoteesin kannattaja siirrettiin pois ryhmästä.

Sign osallistui itse salailuun, mutta joutui samalla toisten viranomaisten salailun uhriksi. Sign oli pitänyt yhtenä vahvimmista todisteista lentävien lautasten todellisuuden - ja samalla avaruusalus -hypoteesin - puolesta lentokapteeni Thomas Mantellin tapausta. Kirkkaassa päivänvalossa, lukuisien todistajien katsellessa, Mantell oli seurannut hävittäjällään metalliselta näyttävää kohdetta taivaalla. Mantell oli noussut koneineen liian korkealle, jolloin hän alkoi kärsiä happivajeesta, mikä johti tajunnan menetykseen ja kuolemaksi koituneeseen maahansyöksyyn.

Lievittääkseen yleisön pelkoja Sign julisti Mantellin seuranneen Venus -planeettaa. Signin tiedemiehet saivat vasta myöhemmin kuulla laivaston testanneen alueella salaista, metallista ilmapalloa, jota Mantellkin mitä todennäköisimmin oli seurannut. Koko jupakka aiheutti turhautumista Signin sisällä. Vakavampaa oli kuitenkin se, että suuren yleisön luottamus virallisten tutkimusten julkistamaan totuuteen alkoi järkkyä. Paniikissa annettu Venus -selitys oli niin ilmeisen väärä, että kukaan tapauksen nähnyt tai sitä tutkinut ei voinut uskoa siihen. Virallisen tutkimuksen ja kansalaisten väliseen luottamukseen repesi salailun ja peitetarinoiden seurauksena kuilu, joka on siitä lähtien vain syventynyt.

Vaikka projekti Sign päättyikin, se sai välittömästi helmikuussa 1949 seuraajan, projekti Grudgen. Hynek jatkoi myös tässä projektissa tärkeimpänä tieteellisenä konsulttina. Grudge oli Signia selvemmin armeijan johdon talutusnuorassa. Sille annettiin määräys selittää jokainen julkisuuteen tullut ufotapaus luonnollisilla syillä, tosiasioista riippumatta. Projekti Signissa olivat kaikki ratkaisumahdollisuudet olleet auki, mutta Grudgessa oli lähtökohtana se, että ufoja ei ole olemassa. Tästä huolimatta 23 prosenttia tapauksista jäi selvittämättömiksi.

Grudge lakkautettiin jo samana vuonna; loppuraportissa suositettiin, että ilmavoimat voivat jatkossa luopua ufotapausten tarkemmasta tutkimisesta, koska ne eivät näyttäneet muodostavan minkäänlaista sotilaallista uhkaa. Grudgeen liittynyt ilmeinen ja läpinäkyvä salailu johti ensimmäisten salaliitto -teorioita esittäneiden ufologien esiintuloon, joista kuuluisin oli entinen merijalkaväen majuri Donald Keyhoe.

Grudgen jälkeen ilmavoimien tutkimukset lopetettiin. Tai niin ainakin julkisesti väitettiin. Vuoden 1977 Freedom of Information Actin ansiosta on selvinnyt, että ufojen tutkimusta jatkoi huippusalainen projekti Twinkle. Twinkle toimi täydellisesti piilossa julkisuudelta, ja siihen osallistui joitakin huipputiedemiehiä. Eräs Twinklen kokouksista pidettiin atomipommin kehittelystä kuuluisaksi tulleessa Los Alamosissa. Twinkle seurasi 50-luvun alussa ympärivuorokautisella kameravalvonnalla New Mexicon ufoaaltoa, mutta tulosten analysointi jäi puolitiehen Korean sodan syödessä resursseja ja häiritessä ilmavoimien rauhanajan toimintaa. Korean sodan aikoihin koko projekti ilmeisesti lopetettiin. Twinklen voi kenttäkokeineen sanoa olleen ensimmäinen todella tieteellinen yritys tutkia ufoilmiötä.

Sinisestä Kirjasta Condonin komiteaan

Vuonna 1953 Washington DC:ssä pidettiin merkittävä kokous, jossa kuusi huipputiedemiestä tutki ilmavoimien vuoden 1947 jälkeen keräämän materiaalin tarkoituksenaan antaa asiaa koskevat suositukset sekä presidentille että asevoimille. Kokous on tullut myöhemmin tunnetuksi nimellä "Robertsonin paneeli". Sen koollekutsujana toimi Edward J. Ruppelt ja yksi osanottajista oli J. Allen Hynek. Ilmavoimat oli koonnut ensimmäisen viiden vuoden tutkimuksiensa aikana 4400 raporttia. Paneeli tuli lopulta siihen tulokseen, että mitään kunnollisia todisteita ilmiöstä ei ole olemassa. Ruppelt oli asiasta vahvasti eri mieltä, ja ufologien piirissä on sittemmin esitetty vahvoja epäilyjä, että Robertsonin paneelin tarkoitus ei alunperinkään ollut tieteellinen tutkimus, vaan johtopäätökset oli saneltu etukäteen.

Juuri ennen Robertsonin paneelin kokoontumista vuonna 1953 projekti Grudgen jäänteistä koottiin uusi ilmavoimien tutkimus, projekti Blue Book, jonka ensimmäisenä johtajana Ruppelt toimi. Heti toimintansa ensimmäisen vuoden aikana Blue Book teetti arvovaltaisessa Battelle Memorial Instituutissa perusteellisen tilastollisen ja vertailevan analyysin ilmavoimien 4400 raportista. Battellen tutkimus luokiteltiin erittäin salaiseksi; esim. Blue Bookin tieteellisenä neuvonantajan toimineelle Hynekille tehtiin selväksi, että jo sanan Battelle mainitseminen merkitsisi välittömiä potkuja. Vuoden kestäneiden tutkimusten jälkeen Battellen tutkimus totesi 22% tapauksista jääneen tunnistamattomiksi, näistä 261 oli sellaisia, joista käytettävissä olevat tiedot oli luokiteltu hyviksi tai erinomaisiksi. Ilmavoimat julkisti osia Battellen tutkimuksesta vuonna 1955 osoittaakseen uusissa ufokirjoissa esitetyt väitteet pätemättömäksi. Tuolloin julkisuuteen annetussa tiedossa tunnistamattomien tapausten 22% kutistettiin "muutamaksi jäljellejääneeksi tunnistamattomaksi".

Johdettuaan vuoden ajan Blue Bookia Ruppelt turhautuneena erosi. Hän koki itseään käytettävän vain suuren salailun keulakuvana. Aina, kun hän oli löytänyt tunnistamattomalta vaikuttavan tapauksen, häntä oli käsketty pysähtymään ja keskittymään normaaleihin selityksiin. Erottuaan hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaa, joka julkaistiin vuonna 1956. Ankarasti ilmavoimien suhtautumista ufoilmiöön arvostelleen kirjan nimeksi tuli The Report on Unidentified Flying Objects. Ilmavoimien tutkimuksiin perustuvaa kirjaa voidaan pitää siihen mennessä parhaiten tieteellisen kritiikin kestävänä teoksena aiheesta, ja siitä onkin tullut ufokirjallisuuden klassikko.

Blue Book jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1969 saakka. Varsinaiset tapausselostukset on julistettu salaisiksi, mutta julkisuuteen on annettu yhteenvetoja tutkimuksista. Tunnistamattomiksi tilastoitujen tapausten määrä on niissä ollut huomattavasti pienempi, kuin ennen 50-luvun puoliväliä tehdyissä tutkimuksissa. Ufologien arvelujen mukaan tämä johtui kuitenkin pikemminkin tilastollisesta kikkailusta, kuin raportoitujen tapausten luonteen muuttumisesta.

Vaikka ufojen määrä ilmavoimien tilastoissa saatiinkin romahtamaan, eivät ihmiset lakanneet näkemästä tunnistamattomaksi jääneitä ilmiöitä taivaalla. Julkinen paine ufoilmiön tutkimiseksi kasvoi, ja kansalaiset painostivat poliittisia päättäjiä tekemään asialle jotain. Kongressi painostikin vuonna 1966 ilmavoimat suostumaan riippumattoman tieteellisen tutkimuksen tekoon. Ilmavoimat ei välttämättä edes vastustanut ajatusta, sillä ufotutkimuksesta oli selvästi tullut sille taakka.

Ufotutkimus oli kuitenkin saanut niin huonon maineen tiedeyhteisön silmissä, että sopivan tutkimuslaitoksen löytämisessä oli ongelmia. Jo 25 eri instituuttia oli ehtinyt kieltäytyä kunniasta, kunnes Coloradon yliopisto vihdoin suostui. Jotta yliopisto ei joutuisi naurettavaan valoon muun tiedeyhteisön silmissä, tutkimuksen painopisteeksi asetettiin todistajien psykologinen tutkimus tunnistamattomien ilmiöiden fyysisten ominaisuuksien sijaan.

Alkusyksystä 1966 aloittaneen tutkimusryhmän johtoon tuli kuuluisa fyysikko Edward Condon, jonka mukaan koko projektia alettiin kutsua. Hynek, joka oli selvästi kokenein ilmiöön paneutunut tiedemies, sivuutettiin koko ryhmästä, koska hän oli jo perehtynyt aiheeseen ja hänellä olisi siten voinut olla ennakkoasenteita. Samasta syystä sivuutettiin fyysikko ja tietokoneasiantuntija Jacques Vallée, joka oli juuri kirjoittanut ensimmäisen tiedemiehen kirjoittaman kirjan ufoilmiöstä nimellä Challence to Science.

Condonin ryhmä alkoi varsin pian jakaantua kahtia. Osa tutkijoista uskoi, että ufoilmiö olisi tieteellisen tutkimuksen arvoista, mutta osa tuntui pitävän koko aihetta naurettavana. Koska Condon itse tuntui olevan jälkimmäistä mieltä, tämä näkemys dominoi ryhmän toimintaa. Osa tutkijoista jättikin projektin riitaisasti vuoden 1968 alussa.

Condonin ryhmän 1485 sivuinen raportti julkaistiin marraskuussa 1968. Sen mukaan ufoilmiössä ei ole mitään mysteeristä, vaan kaikki tapaukset voidaan selittää normaaleilla ilmiöillä. Raportti suosittaakin, että hallitus luopuu ufotutkimuksesta ajan hukkana.

Tammikuussa 1968 ryhmästä lähtenyt psykologi David Saunders julkaisi oman, vastakkaisen näkemyksensä ryhmän tutkimista tapauksista, tutkimusmetodeista ja johtopäätöksistä kirjassa "UFOs? Yes!" jo muutamaa viikkoa ennen Condonin raportin julkistamista. Saunders syytti Condonin tutkimusta pelkäksi ilmavoimien harhautukseksi, jonka lopputulos oli päätetty jo ennen tutkimuksen alkua. Julkisuuteen olikin tullut muistio, jossa projektin koordinaattorina toiminut Robert Low kertoi jo vuonna 1966 yliopiston johdolle, millaiseen lopputulokseen tutkimus tulisi päätymään.

Tiedeyhteisön piirissä esitettiin laajemminkin epäilyjä Condonin tutkimusta kohtaan. Ufotutkijat ovat tyrmänneet raportin yksimielisesti, ja esim. Randles ja Warrington kutsuvat Condonin raporttia yhdeksi ufologian historian suurimmista skandaaleista ja fiaskoista. Ilmavoimat hyväksyi Condonin tutkimustulokset sellaisenaan, ja sai syyn lopettaa projekti Blue Bookin. Condonin tutkimuksen oli ajateltu sanovan viimeisen sanan ufoista, ja panevan pisteen koko keskustelulle. Näin toivoneet joutuivat kuitenkin pettymään.

Blue Bookin lopettamisen jälkeen Yhdysvalloissa ei virallisten lähteiden mukaan ole tehty viranomaisten toimesta ufotutkimusta. Ufologit pitävät kuitenkin käytännössä itsestäänselvänä, että tutkimukset ovat jatkuneet, nyt vain entistä suuremman salaisuuden vallitessa. Freedom of Information Actin ansiosta julkisuuteen onkin saatu asiakirjoja, joissa epäsuorasti viitataan uudempiin tutkimuksiin.

Yhdysvaltojen ulkopuolella virallista ufotutkimusta on harjoitettu eniten Ranskassa. Siellä valtiollisen avaruustutkimusviraston alaisuudessa vuodesta 1977 toiminut osasto GEPAN on tutkinut ufoilmiötä paljon avoimemmin kuin amerikkalaiset edeltäjänsä. Silti myös Ranskassa osa aineistosta on pidetty salaisena. Virallisia ufotutkimuksia on tehty useissa muissakin maissa, ainakin Isossa-Britanniassa, Espanjassa, Etelä-Amerikan maissa, edesmenneessä Neuvostoliitossa jne.

Debattia ja yksityistä tutkimusta

Condonin raportin suositusten mukaan vakavien tiedemiesten olisi pitänyt unohtaa koko ufoaihe. Kesällä 1968, kun Condonin johtopäätökset olivat jo tiedossa, Edustajainhuoneessa pidettiin symposiumi ufoista. Tuolloin mm. Hynek pääsi esittämään päättäjille epäilyksiään Condonin ryhmän toiminnasta. Mukana oli myös kosmologian suureksi nimeksi nouseva Carl Sagan.

Vuonna 1969 arvovaltainen American Institute of Aeronautics and Astronautics (AAAS) päätti ottaa talviseminaarinsa aiheeksi ufot. Päätös oli tietenkin suuri epäluottamuksen osoitus Condonin komiteaa kohtaan ja se osoittaa, kuinka laajaa erimielisyys Condonin raportin suosituksesta unohtaa koko ufoaihe oli. Edward Condon raivostui kuullessaan hankkeesta, ja yritti estää sen. Condon vetosi jopa Valkoiseen taloon, mutta hänen vastustuksestaan huolimatta seminaari pidettiin joulukuussa 1969.

Ilmavoimat piti lehdistötilaisuutensa Blue Bookin lopettamisesta juuri ennen seminaaria; ilmeisenä aikomuksena oli korostaa Condonin raportin johtopäätöksien luotettavuutta juuri ennen niitä arvostelevan kokouksen alkua. AAAS:n symposiumissa Hynekin kaltaiset ufoilmiön todellisuuteen uskovat, ja siihen Saganin tavoin epäilevästi suhtautuvat tiedemiehet saattoivat tutkia todistusaineistoa ilman ennakkoasetelmia, tai ylemmän auktoriteetin rajoituksia ja määräyksiä. Myös ilmiöön skeptisesti suhtautuvat tiedemiehet allekirjoittivat julistuksen, jossa vedottiin ilmavoimiin, jotta tämä ei tuhoaisi ufoprojektiensa arkistoja, vaan luovuttaisi ne jollekin tieteelliselle laitokselle vakavaa tutkimusta varten. Mitä ilmeisemmin ilmavoimat eivät ole sittemmin tuhonneet tutkimusaineistoaan, mutta sitä ei myöskään ole luovutettu kenellekään. Carl Sagan ja tri Thornton Page kokosivat symposiumin paperit kirjaksi UFOs: a Scientific Debate, joka on eräs ufotutkimuksen tärkeimpiä dokumentteja.

Hallituksista riippumattoman ufotutkimuksen alkuaikaa aina 70-luvun alkuun saakka on kutsuttu "pimeäksi ajaksi". Ufokirjat perustuivat usein lehtijuttujen perusteella tehtyyn spekulaatioon ja pohdintaan, ja järjestelmällinen tutkimus oli vielä lapsenkengissään. Julkisuutta hallitsivat kontaktihenkilöt ja Hollywoodin hyökkääjät ulkoavaruudesta.

Tähän oli kuitenkin tulossa muutos. Blue Bookin lopettamisen jälkeen J. Allen Hynek oli vapaa sitoumuksistaan, ja hän saattoi vihdoin tulla avoimesti julkisuuteen. Hän kirjoitti vuonna 1972 ilmestyneen kirjan The UFO experience, joka on myös suomennettu nimellä Ufot - toden rajamailla. Hynekin kirja on virstanpylväs ja myöhemmän tutkimuksen perusta ufologiassa. Myös esim. Steven Spielbergin elokuvan nimi "Kolmannen asteen yhteys" tulee Hynekin luomasta ufoilmiöiden luokittelujärjestelmästä.

Ilmavoimien alaisuudessa tehdyn tutkimustyön lisäksi Hynek oli jo pitkään ollut mukana kaikessa hiljaisuudessa toimineessa tiedemiesryhmässä, jota on sittemmin kutsuttu näkymättömäksi yliopistoksi. Jacques Vallée, joka oli yksi ryhmän jäsenistä, on kirjoittanut aiheesta kirjan The Invisible College.

Tästä ryhmästä kehittyi vuonna 1973 perustettu the Center for UFO Studies (CUFOS), joka oli ensimmäinen kokonaan tiedemiehistä koostunut ufojen tutkimusryhmä. CUFOSin synnyn voi sanoa merkinneen tieteellisen ufotutkimuksen toden teolla alkamista. CUFOSin innoittamana ympäri maailmaa syntyi vastaavia ryhmiä, esimerkiksi tieteellisiä kenttätutkimuksia menestyksekkäästi harjoittanut BUFORA Isossa-Britanniassa.

Suomi oli hyvin kansainvälisessä kehityksessä mukana, sillä CUFOSin kaltaiseen toimintaan pyrkivä Suomen Ufotutkijat ry. (SUT) syntyi samana vuonna. CUFOS ja sen kumppanit ympäri maailmaa ryhtyivät nostamaan ufotutkimuksen tasoa hyvin tuloksin. Aikaisemmin miltei mitkä tahansa ilmoitukset oli hyväksytty tilastoihin ufoina. Ufotutkijoiden ryhdyttyä todella tutkimaan tapauksia useimmat osoittautuivat joksikin normaaleiksi ilmiöiksi.

Ensimmäistä kertaa voitiin keskittyä niihin harvoihin tapauksiin, jotka tarkan karsinnan jälkeenkin jäivät todella tunnistamattomiksi. Tapausten dokumentointi, luokittelu, tilastointi ja vertaileva tutkimus ovat nousseet aivan uudelle tasolle. Aikaisempien, tieteellisyydeltään varsin kyseenalaisten ufokirjojen lisäksi on ilmestynyt vakavasti otettavia tutkimuksia. Riippumattoman ufotutkimuksen hankaluutena on kuitenkin ollut rahapula. Julkista rahoitusta ei ole ollut saatavilla, joten kaikki kulut on maksettu tutkijoiden itsensä, tai asiasta kiinnostuneiden tukijoiden pussista.

Mikä todiste riittäisi?

Tultaessa 80-luvulle on sanottu ufotutkimuksen selvinneen lastentaudeistaan ja tulleen täysi-ikäiseksi. Siitä huolimatta J. Allen Hynek vertasi vuonna 1981 ufologian olevan tieteenä samassa tilanteessa, kuin kemia oli ollessaan alkemiaa. Ufotutkimuksen yhä jatkuva tieteellisen statuksen ja arvostuksen puute johtuvat Randlesin ja Warringtonin mukaan osittain tiedeyhteisön penseydestä, mutta suurimman syyn saa silti ufologia itse. 80-luvun puolivälissä oli ehkä vain 200 todella vakavasti otettavaa, kriittistä ufotutkijaa.

Enimmäkseen he tekevät kukin tahoillaan tutkimusta yksinään, eristyksissä toisistaan, ja vailla tieteellisen työn vaatimaa rahoitusta. Heidän lisäkseen ufologian parissa puuhailee huomattavasti suurempi joukko ihmisiä, joiden motiivit vaihtelevat pelkästä kavereiden tapailusta aina hurmioituneeseen ufomessiaan odotukseen. Heidän roolinsa asiasta kiinnostuneina kannattajina on toki tärkeä, mutta ufotutkimuksen tieteellisen tason kohottamiselle heillä on vähän annettavaa. Ufologian mediajulkisuutta taas hallitsevat värikkäät tarinat kontakteista ulkoavaruuden eksoottisiin matkaajiin. Niiden rinnalla analyysit vaikkapa valokuvattujen kohteiden fyysisistä ominaisuuksista ovat yksinkertaisesti tylsiä, joten ne eivät koskaan pääse laajempaan julkisuuteen.

Tiedeyhteisössä pidetään spekulointia ja tutkimuksia elämän esiintymisestä muualla maailmankaikkeudessa (SETI) täysin tieteellisenä toimintana. Ufotutkimus taas ollaan valmiita niputtamaan yhteen aaveiden ja teen lehdistä ennustamisen kanssa. Kuitenkin ufoilmiön olemassaolosta on olemassa paljon konkreettisempia todisteita, joita voitaisiin tieteellisin menetelmin tutkia. Ennen viime vuosina julkistettuja tietoja mahdollisten elämän jäänteiden löytymisestä Marsista tulleesta meteoriitista SETI -tutkimusten voidaan katsoa olleen enemmän teoreettista ja filosofista pohdintaa.

Maan ulkopuolisten vierailijoiden teoria on "saastuttanut" ufologian tiedemaailman silmissä niin pahasti, että harva tiedemies malttaa perehtyä aiheeseen tarpeeksi vakavasti huomatakseen sensaatioiden takaa löytyvän todellisen ilmiön. Randlesin ja Warringtonin mukaan pallo on kuitenkin lopulta ufologien käsissä: heidän tulisi yhdistää voimansa ja keskittyä todistamaan ilmiön todella olevan olemassa, ei muuta. Kysymys siitä, onko ilmiön selitys sähkömagneettinen, meteorologinen, geologinen, havaintopsykologinen, psykososiaalinen tai jokin muu saa odottaa. Kaikki yritykset selittää ilmiöitä, ennen kuin tiedeyhteisö on saatu vakuuttumaan itse ilmiön olemassaolosta, johtavat vain katastrofiin.

Randles ja Warrington kirjoittivat kirjansa 80-luvulla. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja toisaalta ei juuri mitään. Esimerkiksi FBI:ltä osin oikeusteitse saadut tiedot vahvistavat todeksi epäilyt sen laajasta sekaantumisesta ufokysymykseen. Ufoista on keskusteltu erilaisissa kansallisissa ja monikansallisissa elimissä, esimerkiksi Ison-Britannian ylähuoneessa ja EU:ssa. Meidän lähellämme Hessdalenissa on tehty korkeakoulun tukemia kenttätutkimuksia, mutta resurssit ovat sielläkin olleet kovin vaatimattomia.

90-luvun lopulla uutinen Sturrockin paneelin arvovaltaisten tiedemiesten suosituksesta ufoilmiön tieteelliseksi tutkimiseksi tuntui ufotutkijoista unelmien täyttymykseltä. Koska suositus ei näytä johtaneen mihinkään, on murheen alho muuttunut vain entistä syvemmäksi. Kun edes Nobel-tason tiedemiesten sanaa ei kuulla, kamppailu alkaa tuntua toivottomalta. Kun vastassa on luutuneisiin ja vanhentuneisiin ennakkouskomuksiin jämähtänyt kasvoton tiedeyhteisö ja sen tunteenomaisesti reagoivat asenneskeptiset nojatuolitieteilijät, ei mikään todiste tunnu riittävän asiallisten ja tieteellisten tutkimusten käynnistämiseksi.