Kuukauden Gullmanni 9/2001 |
|
Kuukauden Gullmanni 9/2001 |
|
| Vai liikkuuko sittenkin? Viime kerralla valitin ajatuksen liikkumattomuutta tieteentekijöiden osalta, kun joku löytämäni henkilö ei uskonut telepatian mahdollisuuteen. Nyt voisin valittaa samaa omalta osaltani. Eli jos joku sattuisi kysymään minulta, miksi olen teosofi, tai ainakin ko. aatteen ystävä, niin vastaisin hänelle seuraavalla tarinalla: Olin luonnostani jollakin lailla psyykkisesti herkkä - eli aistin ihmisten tunteita ja ajatuksia liiankin läpinäkevästi, mutta en saanut koulupoikana selvyyttä asiaan, mistä sellainen johtui. Sitten elämä johdatti minut silloin selvänäkijänä tunnetun ja tunnustetun Martta Horjanderin läheisyyteen, ja sain omasta mielestäni pätevää näyttöä selvänäöstä, joka ei ollut pelkkää näkemistä, vaan asioiden ymmärtämistä etukäteen ja perinpohjin eli älyllistä selvänäköä. Samalla rouva Horjanderin vaikutus selkiytti asemaani tulevana proletaarikirjailijana eli antoi uskoa oman elämäntehtävän tärkeyteen. Tunsin siis itseni runoilijaksi, jolla olisi annettavaa kansalleen - ei pelkällä omalla erinomaisuudellaan, vaan totuuden, oikeuden ja rakkauden lähettiläänä. - Sillä sitähän jokainen runoilija sisimmässä itsessään tuntee olevansa. Ja silloin todellakin jotakin liikkui sisälläni siten, että tunsin käveleväni ruusun terälehdillä ja jokainen astumani askel synnytti loputonta elämisen riemua ja jokainen henkäykseni tuli ulos runon tai ainakin sellaisena pitämäni muodossa. OLIN SIIS RUNOILIJA, NIIN KUIN JOKAINEN ELÄMÄÄ RAKASTAVA IHMINEN ON! Ja silloin todellakin jotakin liikkuu, mutta että ihmisen kaltaisessa organismissa jotakin todella liikkuisi, silloin liikkeen, myös ulospäin, on oltava esteetöntä. Ja niinhän se ei tietenkään ole. Ensimmäisen esteen ulospäiselle liikkeelle muodostaa ihmiselle hänen epäitsenäisyytensä, joka käyttämämme runoilijaesimerkin valossa johtaa siihen, että hän alkaa hakea toisilta tunnustusta sille, että on "oikea" taiteilija. Ja se olisikin helppoa, jos tämän tunnustuksen hakeminen tapahtuisi jossakin muualla kuin jokapäiväisessä ihmisten elämässä. Sillä käytännössä runoilijana ja kirjailijana oleminen on monelle ihmiselle vain mukavaa sisätyötä, jolla saa hankittua mainetta ja muuta julkisuuden mukanaan tuomaa mukavaa. Mutta todellisia runoilijoita, jotka tekevät elämästänsä runon ja antavan taiteelleen kaikkensa, on vähän. Ja he eivät useinkaan ole pitkäikäisiä. Mutta ne, jotka eivät kuole nuorena, saattavat joutua valitsemaan sen yleisemmän ratkaisun: eli kuolevat henkisesti, mikä tietenkään ei välttämättä merkitse ruumiin kuolemaa, vaan sitä, että ihminen menettää yhteytensä korkeampaan minäänsä ja sen edustamiin korkeimpiin ihanteisiinsa. Eli käytäntö ja todellisuus eivät kohtaa, ja silloin ei todellakaan välttämättä korkeimmat ihanteet liiku. Ja niin kävi minullekin, kun opiskelin yliopistossa. Tai ehkä vain oleskelin yliopiston kirjoissa ja pelasin koripalloa ja ihmettelin tiedemiesten oman moraalisen tason ja heidän tietojensa välistä yhteyttä. Ja omiakin toilailujani. Sitten taas aloin kuolemanvakavasti kaivata omakohtaista totuuden tietoa ja sain 70-luvun lopulla pieniä, mutta ratkaisevia kokemuksia, omasta kuolemattomasta olemuspuolestani, joihin sivumennen sanoen liittyi kokemus, että olin (poissa ruumiistani) kuin jossakin huoneessa, josta katselin, yhdessä toisten (minua tietoisempien) olentojen kanssa, alapuolella sijaitsevaa punaisesta tiilistä rakennettua kaupunkia, jonka kolme ulottuvuutta näkyivät kaksiulotteisena pintana ja joku ääni sanoi: "Täältä sinä olet kotoisin". En kuitenkaan tulkinnut kokemustani, että olisin ollut "ufossa" ja että olisin kotoisin "toiselta planeetalta", vaan siten että ihmisen henkinen olemus on sisänäköisellä "tasolla", joka on samalla yhteydessä kaikkien muidenkin minuuksien kanssa. - Näin siksi, koska jonkin aikaa kulkiessani Joensuun kaduilla olin kaikissa ihmisissä ja näin, mikä heitä esti tulemasta tuohon samaan henkiseen tilaan. Ja niiden kokemusten seurauksena entinen boheemirunoilija muuttui ja alkoi nauttia siivoamisesta, tiskaamisesta ja (hyvin vaatimattomien) asioittensa järjestelystä. Ja mielestäni edellä kertomani tapaus, myös teoreettisella tasolla, perustelee ns. telepatian olemassaoloa. Tärkeätä ei siten ole, että ajatus liikkuu, vaan se, mikä ajatusta liikuttaa. Eli, jos ihmisen minuus halajaa vain itselleen, olipa se sitten roinaa, valtaa, mainetta tai kunniaa, niin silloin hän muodostaa esteen elämän kaikkien yhteiseen onneen tähtäävien voimien toiminnalle. Sen sijaan, jos ihminen yrittää toimia epäitsekkäistä lähtökohdista, niin silloin hänen kauttaan voi toimia hyvyyden, totuuden ja rakkauden voimat. Ehkä tämä on jonkin mielestä jonkinlaista platonismia, mutta omalta osaltani se johti Pekka Ervastin teosofian ystäväksi ja kannattajaksi, koska hän on teoksissaan osannut parhaiten selittää kokemusteni luonnetta ja sitä, miten niiden valossa voisi jatkaa tätä ruumiillista ja henkistä vaellustaan tässä ruumiissa, joka kantaa nimeä Erik Gullman
© Erik Gullman 2001 |
