Teksti Menna Waris

Trombit olivat menneen kesän vitsaus Savossa ja Karjalassa, kerran myös Kuortaneella. Ultrapäivillä 22-25. heinäkuuta riehuneen, alle metrin korkuisen trombin kerrotaan liikkuneen luonnottomalla nopeudella ja saaneen aikaan pienimuotoista hävitystä siirtelemällä esineitä ja kaatelemalla mehulaseja sekä jättämällä jälkeensä loppumattoman vanan jäätelöpapereita, puoliksi syötyjä leipäpaloja ja jotain tunnistamatonta tahmeaa. Pahemmilta tuhoilta kuitenkin vältyttiin, ja "Hurrikaani-Henryksi" nimetty ilmiö saatiin viimein sullottua takaisin turvaistuimeensa ja matkalle kohti kotia. Luonnonilmiön vanhemmat ilmaisevat osanottonsa tapahtuneen johdosta, mutta kiistävät tuntevansa minkäänlaista katumusta – oli se kuitenkin niin vallan kauhian lustia!

Aluksi ajatus arvelutti: lähteä nyt Ultrapäiville tällaisen älämölöporukan kanssa! Mutta sitten kun matkan rahoituskin järjestyi aivan ihmeen lailla, olimme näkevinämme Kohtalon sormen sojottamassa Pohjanmaalle päin. Ahtauduimme ruostuneeseen passattiimme, minä, iskä, pikku-Henri lempityynyineen ja sekarotuinen Nelli-koira vesikippoineen, mukanamme aivan käsittämätön määrä eväitä, varavaatteita, kosteuspyyhkeitä, laastareita, hyttysgeelejä, vaippoja, vellipakkauksia, pikkuautoja ja pehmoankka. Kaikkeen oli varauduttu, mutta silti vähän hirvitti: kuinka Duracell-pupuakin pilkkanaan pitävä kullanmurumme jaksaisi istua paikoillaan yli viiden tunnin automatkan ajan?!

Valitsimme väärän reitin, ainakin maisemien kannalta. Mutta tulipahan omin silmin todetuksi, että kyllä Suomessa puuta riitä. Siis havupuuta. Ihan molemmin puolin tietä. Suosittelemmekin lukijalle paluumatkalla käyttämäämme Virrat-Ruovesi-Orivesi vaihtoehtoa.

Pikku-Henri sen sijaan yllätti iloisesti istumalla enkelimäisesti aloillaan lähes Tampereelle asti. Sitten alkoikin kiihkeä siistin ja lapsiystävällisen huoltamon etsintä. Ei meinaan ole ihan helppoa. Sitä mukaa kun iskän otsarypyt syvenivät, kohosi äiskän ääni lähes falsettiin yrittäessään viihdyttää jo täysin kypsynyttä pilttiänsä. Orastavaa kireyttä oli havaittavissa koiraa myöten. Noin sadannen Hämä-hämä-häkin tienoilla pelastus sitten löytyi: Ylöjärven Shell. Tuoreita munkkeja, puhdas vessa, savuton tila ja siellä vielä leikkinurkkaus, ihanaa! Sekä henkilökunta, joka salli nenäänsä nyrpistämättä poikasemme purkaa pahimmat energiansa salin ympärijuoksuun. Positiivista!

Loppumatka sujui huoltamon hyllyiltä ostetun leikkiauton ansiosta rattoisasti, ja perille saavuimme tasan kello 01.00. Kaaduimme rättiväsyneinä sänkyihimme. Kokonaiseksi sekunniksi. Sitten nöpönassumme havahtui tajuamaan paikan vierauden, ja alkoi hillitön jokapaikan pöyhintä, mönkiminen ja pähkiminen riemunkiljahdusten säestyksellä. Hurrikaani-Henry oli syntynyt! Vasta kahden tunnin kuluttua saimme pojan kellistettyä uudelleen sänkyyn ja vaivuimme uneen suloisen sekamelskan keskelle (piilotettuamme ensin vessaharjan eteisen yläkaappiin ja lattialastan verhotangon päälle).

Onni on istua valmiiseen pöytään

Siistiä ja tilavaa, hulppeaa havumetsämaisemaa(!) sekä superbonuksena telkkari lauantai-aamun tuikitärkeää Teletappituokiota varten – mitä muuta voi majoitukselta enää toivoa? Kaappejakin oli saatu eteiseen mahtumaan enemmän kuin kerrostalokolmioomme yhteensä, joten pikku-trombillamme riitti kiitettävästi ovia paukuteltavaksi.

Täysihoitoon sisältyvät ateriat olivat monipuolisia ja kotonatehdyn makuisia. Ruokalistoja oli selvästi mietitty kohderyhmä mielessä ja kasvisruuat ja tuoreet kotimaiset vihannekset saivat tosi paljon pöytätilaa. Pikku vesselimme mieleen olivat erityisesti palkoherneet, niitä kun latasi posket täyteen ja sitten puhalsi niin kylläpä ropisi! Kaiken lisäksi aamiaisilla oli ihanan paljon hedelmiä, mikä tällaista ei-muuta-kuin-hedelmiä-ennen-puoltapäivää-friikkiä erityisesti ilahdutti.

Jotakin jos olisi voinut toivoa, niin pientä lelulaatikkoa ruokasaliin, vaikkapa pianonurkkaukseen. Se antaisi vanhemmille mahdollisuuden ruokailla rauhassa loppuun asti, ja monissa ravintoloissa se onkin jo ymmärretty. Nyt pikku apinamme kulutti aikaansa kiipeilemällä ikkunalaudoilla ja penkeillä ja tietysti viilettämällä ympäri taloa pieni poninhäntä hulmuten. Ja iskä tai äiskä haukkana perässä. No, liikuntahan lisää ruokahalua, joten tuli sitä kai sitten syötyäkin koko rahan edestä.

Kuortaneen opistossa ei ole pallomeriä tai puuhapuistoja tai muita valmiiksi mietittyjä aktiviteetticentereitä pikkulapsille. Ultrapäiville perheensä kanssa menijän on siis ihan pakko viettää laatuaikaa lapsostensa kanssa. (Niin teki meidän iskäkin – äiti kun istuskeli enimmäkseen luennoilla tai yrttiteen ääressä uusien tuttavuuksien kanssa turisemassa. Ihanaa vaihtelua kotiäidin elämään!))

Isä ja poika tekivät kaikkea sitä, mitä tehdään, kun ei kauheasti yritetä keksiä mitään tekemistä. Potkiskelivat käpyjä, söivät jäätelöä, juoksentelivat pallon perässä, löhösivät penkillä, söivät jäätelöä, tutkivat grillikatoksenuunia (kolmesti päivässä), söivät jäätelöä, rämpyttivät haravanpiikkejä yms. Kummallekaan ei tullut aika pitkäksi (paitsi pikku pömperölle aina ruokasalissa, kun isi ja äiti vain söivät ja söivät.)

Onko Ultrapäivät sitten sopiva paikka lapsiperheelle? Vai pitäisikö ennemmin kysyä, että onko lapsiperhe sopiva Ultrapäiville? Oliko pikku kerubimme riemunkiljahduksista haittaa hiljentymään saapuneille? Saiko "Hurrikaani-Henry" juoksentelullaan luonnonrauhaa etsivät raivon partaalle?

En suoranaisesti kysynyt asiaa keneltäkään, mutta suopeista hymyistä ja lempeistä katseista päätellen kukaan ei tykännyt huonoa. Pikemminkin päinvastoin. Edes hörsöilevän koiramme perään ei kukaan jäänyt katsomaan karsaasti. Pitäisiköhän ensi kesänä ottaa kissamme Mikael Karvajalkakin, kun kerran näin hyvin meni?

Sitähän se kaikki on …

Äiskää alkoi tulomatkalla vähän jännittää: olisikohan näillä Ultrapäivillä elämääni yhtä järisyttävä vaikutus kuin oli ollut edellisillä noin kymmenen vuotta sitten? Silloin sain illalla kotiin palattuani mystisen "sähköshokin" (samanaikaisesti toisella puolella kaupunkia asuneen ystäväni kanssa!), ja siitä pitäen onkin sitten virtaa piisannut rajatiedon ilmiöiden ihmettelyyn. (Ja outoja kokemuksia on tullut niin paljon lisää, ettei enää tiedä, mihin se paranormaalin raja oikein pitäisi vetää).

Mutta olisiko tänne tulollani taaskin aivan erityinen tarkoitus? Ja mikä ihme se oikein olisi? Selvänäkijän ennustus? Oudon olennon kohtaaminen? Ikuisen elämän eliksiiri? Vai mikä?

En kuunaan olisi uskonut, että tuoksi järisyttäväksi jutuksi osoittautuisi niin epäyllätykselliseltä kuulostava tapahtuma kuin – luento. Eräs ihan tietty luento.

Hyviä luentojahan oli neljän päivän aikana tietysti paljon, eikä niitä läheskään kaikkia päässyt millään seuraamaan. Itselleni uusia ja miellyttäviä live-tuttavuuksia olivat nimekäs paratutkija Heli Sarre, jonka esitys tulevasta maailmankuvan mullistuksesta oli todella mielenkiintoinen ja asiantuntevasti pohjustettu, sekä aito "metsien mies" Markku Mäkinen, jonka omakohtaisia kokemuksia haltioista ja tontuista olisi mielellään kuunnellut pitempäänkin. Pakko on mainita myös varsin hauskaksi esiintyjäksi paljastunut Erkki Kanto, joka kertoili kiinalaisesta kasvojentulkinta-perinteestä. Kiitos, Erkki! Ilman sinua olisin voinut jäädä ikuisesti siihen luuloon, että rajatiedon tilaisuuksissa nauraminen on rangaistuksen uhalla kielletty!

Seinälle heijastetut, sinänsä uskomattoman hienot viljakuviot eivät vielä lupailleet mitään kovin extraordinarya. Mutta kun Martin Keitel sitten viskasi kuvat sivuun ja aloitti omien ajatuskuvioittensa ja fantasioittensa jakamisen, saivat pölypallot päässäni kyytiä. Mikä mielikuvitus ja älli! Mitkä mielettömät tulevaisuuden visiot! Pitkästä aikaa jotain ihan UUTTA ja ERILAISTA! (Nyt Keitelinsä tuntevat tietysti väittävät vastaan kun ovat miehen juttuihin jo niin tottuneet, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta, ja täytyy sanoa, että vieläkin pyörivät sukat jalassa!)

Kun sitten kolmituntisen esityksen päätyttyä lievässä ekstaasissa leijailin takaisin perheeni luo, olin eri ihminen. Ensinnäkin olin viisaampi. Nyt minä TIESIN, miksi minut oli tähän paikkaan järjestetty: tätä esitystä kuulemaan! Ja toiseksi: jokin, mitä Keitel teki tai sanoi, painoi START-nappulaa päässäni, mutta en vielä tiedä, mikä prosessi siitä alkoi. Mutta ihan selvästi jotakin tapahtui, jokin lähti käyntiin. Ihan niin kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Eikö elämä olekin ihmeellistä!

Ihmeellinen juttu oli myös tämä: en tiedä johtuiko se yleisön joukossa tiivistyneestä energiasta vaiko Keitelin hienoista sanoista rakkaudesta, mutta kun tilaisuuden jälkeen näin mieheni ja pienen poikani, liikutuin ihan oikeasti kyyneliin. Minä rakastin heitä niin etten koskaan! Olo oli aivan pakahduttava, rakkauden tunne valtava ja jotenkin erilainen , luottava ja rauhallinen, peloton… Tiedän, että tällaisissa tilaisuuksissa kaikki käyvät vähän ylikierroksilla ja on vaikea saada öisin unta, mutta tämä oli jotain ihan muuta, vieläkin enemmän - sanoisinko hienosti, että häivähdys jostakin suuremmasta, Universaalista Rakkaudesta, Kosmisesta Kosketuksesta?

Tai ehkäpä Isokynä Lindholm muotoili sen laulussaan paremmin:

"Sitähän se kaikki on: rakkautta, rakkautta vaan…"

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muillakin ollut vastaavia "herätyskokemuksia" Ultrapäivillä, ja mihin tapahtumaan, ihmiseen tms. ne ovat liittyneet. Lähetä siis mahdollisimman yksityiskohtainen selostus omasta kokemuksestasi alla olevaan osoitteeseeni (nimettömänä, jos tahdot, puhelinnumero voisi kyllä olla hyödyllinen mahdollisia lisätietoja varten). Jos tarinoita kertyy useita, voin kirjoittaa niistä Ultrassa, jolloin pääsemme ne yhdessä jakamaan.

Menna Waris
Käpyläntie 4 C 30, 00610 Helsinki

e-mail: menna.waris@nic.fi