Ultran artikkeli |
PÄÄKIRJOITUS
10/2003 Kaikki kehittyy Kehitys ja kehittäminen koetaan yleensä hyvin myönteisinä asioina. Kaikilla hyvillä asioilla on kuitenkin myös kääntöpuolensa; kun aikaa ja voimavaroja uhrataan joidenkin asioiden kehittämiseen, samaan aikaan monet muut asiat kärsivät ja kehittyvät huonompaan suuntaan. Seurauksena on kielteisten ominaisuuksien kehittyminen. Kokemus näyttää viittaavan siihen, että näin on aina ollut - ja tullee aina olemaan. Kehitys on siis eräänlainen luonnonlaki, joka kätkee sisäänsä samalla kertaa myös taantuman. Elämä on jatkuvaa muutosta. Sen huomasivat kreikkalaiset filosofit jo 2500 vuotta sitten, mutta nykyisin muutosten virtaa pyritään tietoisesti nopeuttamaan, että kehitys olisi entistä nopeampaa. Oikeastaan tavoitteena on usein taloudellisen edun nopeuttaminen. Saavutetun edun hinta on kuitenkin tavallisesti niin suuri, että ainakin osa ihmisistä kyseenalaistaa koko kehityksen. Esimerkiksi nykyinen korkea työttömyys on nopean kehityksen seurausta. Itse asiassa kehityksen haitallisia vaikutuksia löytyy jokaisen ihmisen elämästä. Kun kehittynyt tekniikka ja teknologia ovat vapauttaneet useimmat raskaasta ruumiillisesta työstä, ja lisääntynyt aineellinen hyvinvointi on kiihdyttänyt ruoka- ja juomahalujamme, seuraukset ovat aika suurelle osalle kansaa ikäviä, sillä useimmat meistä emme jaksa omaehtoisesti pitää huolta terveydestämme niin hyvin kuin olisi toivottavaa. Myös laiskuus näyttää olevan kehittyvä ja uusiutuva luonnonvara, jota löytyy jokaisesta ihmisestä enemmän tai vähemmän. Omakohtainen kokemus laiskuuden nopeasta etenemisestä muistuu mieleeni – yllättävää kyllä – armeija-ajalta, 60-luvun puolivälistä. Pieni joukko ryhmänjohtajia oli kesällä siirretty asumaan entiseen soittokunnan pieneen puurakennukseen. Henkilökunnan kesälomien myötä meidät jostakin käsittämättömästä syystä unohdettiin kokonaan. Olimme tietysti asiasta hyvin hiljaa. Ainoa kiinnostuksemme kohde oli ruokailu kerran tai pari päivässä. Saimme ainakin unta riittävästi, sillä nukuimme klo 11:sta asti, jolloin oli ruokailun aika. Iltapäivällä, jos oli kaunis ilma, saattoi mennä lepäämään uimarannalle. Sitten olikin jo ruokailun ja iltaloman aika. Tuollainen päiväohjelma laiskistutti meidät pian niin perinpohjin, ettei kukaan enää jaksanut pedata sänkyään, vaan nukuimme päiväpeitteen suojassa. Jotain hyvääkin tuosta laiskottelusta seurasi. Minulla oli riittävästi aikaa perustamani paikallisen ufokerhon viikoittaisiin kokousiltoihin koko kesän ajan. Me suomalaiset olemme kehityksen myötä laiskistuneet monessa asiassa. Liikunta on vielä suosittu harrastus, mutta koulunuoriso jaksaa – ja ehtii – liikkua luonnossa yhä vähemmän. Varsin konkreettisen esimerkin kahden vierekkäisen kulttuurin erilaisuudesta saa syksyisin, kun ajaa Pietarista kohti Suomea. Kymmenien kilometrien matkalla tienvieret ovat täynnä venäläisten marjastajien ja sienestäjien autoja. Suomalaiset saisi nykyisin yhtä sankoin joukoin metsään vain, jos marjat olisivat muuttuneet euron kolikoiksi. Mehän emme jaksa poimia enää mansikoitammekaan omin voimin pelloiltamme. Edellä oleva antaa kehityksestä monella tavalla liian yksipuolisen kuvan, mutta kääntöpuoltakin on hyvä joskus muistaa. Tosin kehityksen kielteisetkin puolet (esimerkiksi työttömyyden ja sairauden) voi aina kääntää voitoksi – jos ei muuten, niin omassa henkisessä kehityksessään. Lopuksi eräs ajankohtainen kehitysnäkymä. Hengen ja Tiedon messut (18.-19. lokakuuta Helsingin Suomalaisella Yhteiskoululla) on vuoden aikana saanut uutta ilmettä ja puhtia. Näin ainakin voi päätellä messujen ohjelmasta ja varsinkin messulehdestä, joka on tämän syksyn messujen uutuus. Tapani Kuningas
|
|
|