|
Lukijoitten kokemuksia:
HUMANOIDIT NÄYTTIVÄT
TULEVAISUUTENI
Luulen, että seuraavanlaisten kokemusten kanssa painiskelee moni
mielessään. Kertoa ei useinkaan voi ja jos voisikin, ei kertojaa pidettäisi
aivan selväpäisenä. Toivon että seuraava innoittaa muitakin tarttumaan kynään.
Kokemukseni koostuu useasta pienestä tapahtumasta. Ne alkavat vuonna 1954, jolloin
ensimmäinen tapaus esiintyi.
Olimme veljeni Eskon kanssa ulkona kelkkailemassa potkukelkalla illalla klo 22 aikoihin
sinä maaliskuun iltana. Ajelimme Liedon pitkiä peltoaukeita, teitä ei silloin vielä
suolattu.
Yhtäkkiä ilmestyi taivaalle Aurajoen suuntaisesti pohjoiseen
lentävä esine. Tulee mieleen nykyinen kuuraketin lento vaakasuoraan.
Siitä putosi jokin osa pois. Itse esine jatkoi menoaan n 1 km:n
päässä päätyen lopulta loivaan nousuun.
Ihmettelimme mikä ilmiö saattaisi olla? Meteori jäi laskuista
pois, koska lentosuunta todisti toista. Päättelimme kyseessä olleen
hyvin suuren raketin.
Seuraava pienemmän "lentolaitteen" esiintyminen
oli samalla
peltoaukealla paria iltaa myöhemmin.
Olimme taas tulossa samoihin aikoihin Turusta (veljeni muisti
vielä filminkin nimen, jota olimme olleet katsomassa, kun muistutin
häntä tästä tapauksesta jokin aika sitten). Olimme liikkeellä yhdellä
potkukelkalla, jota työstui kyydissä.
Päästyämme Isosaaren talon ohi, alkoi takaoikealta, Marian
pysäkin suunasta kuulua kovaa kohinaa, kuin lumiauran ääntä. Lumi
ryöppysi ja kohina läheni meitä.
Näin 50 m:n päässä meistä jonkin möhkäleen lähestyvän
meitä noin
auton vauhtia, 60-70 km/t. Kun törmäys pellolta tulevaan esineeseen
näytti väistämättömältä, heitin 13-vuotiaan veljeni ojaan ja syöksyin
itse perässä. Lentolaite, joka ajoi n 2 m:n korkeudella, miltei
pyyhkäisi tielle jätettyä kelkkaa ja vetäisi siinä kohdalla
pystynousuun. Mikään tuntemani lentolaite ei sellaiseen toistaiseksi
kykene. Laite oli muodoltaan pyöreä, 4 - 5 m halkaisijaltaan,
keskikorkeus n 2 m ja laitteen alaosassa näkyi viisi rykelmässä olevaa
liekkiä tai valoa.
Sota-ajan kokemuksista oli kai nopea maastoutuminen opittu, joka
tapauksessa kolarivaara oli varsin todennäköinen.
Veljeni ja minä olimme hetken kuin shokissa. Kotona veljeni
olisi
halunnut kertoa asiasta, mutta minä jostain syystä kehoitin
vaikenemaan.
Olimme lumeentuneet seikkailussa melkoisesti, veljeni vaatteista
lumi lähti pois hakkaamalla, mutta minulta, karvalakistani ei millään.
Lähemmin tarkasteltuna ei se lunta ollutkaan vaan kvartsihiekan
näköistä valkoista raetta, joka oli kuin sulanut karvalakin karvoihin.
Luovuin putsausyrityksistä, aamulla aine oli haihtunut.
Ensimmäinen vierailu
Tällaiset tapaukset eivät meitä pahemmin säikyttäneet, mutta saman
vuoden kesä-heinäkuun vaihteessa alkoi tapahtua.
Asuimme tilapäisesti. perheen rakentaessa omaa taloa, Nopon
talon
vanhassa päärakennuksessa, sen salissa, joka oli jaettu tilapäisseinin
niin, että siitä muodostui eteiskäytävä, keittiö ja olo/makuuhuone.
Heräsin yöllä pihalta kuuluvaan mekastukseen, kun nukuin
avoimen
ikkunan luona. Sanat olivat aivan käsittämättömiä ja askeleet
rahisivat pihan sepelöinnillä kuin saksalaiset sotilassaappaat
Useampi henkilö oli tulossa ja kolina verannan portaissa niin
kova, että ajattelin, ne kyllä rikkovat portaat tullessaan.
Olin noussut vuoteestani, katsonut kelloa 00.15 ja matkalla
ovelle, kun se tempaistiin voimakkaasti auki ja oven säppinä ollut
haka kilahtaen vääntyi. Närkästyin moiseen ja riensin ovelle, jossa
ensivaikutelma oli, että kolme mustalaispoikaa on asialla. Ensimmäinen
heistä sanoi: "Vai olet Sinä jo hereillä." Johon minä: "Isä
kyllä
suuttuu, kun tulette tällaisella kolinalla." Johon vastattiin: "Ole
huoletta kukaan ei varmasti herää", ja lisättiin: "Olethan Sinä se
poika, joka rakentelee radiota?" Myönsin olevani.
Ensimmäinen sisään tullut mies oli tai näytti ikäiseltäni n
19
v, toinen oli varttuneempi n 35 v ja kolmas 45-50v.
35-vuotias näki sisään tultuaan veljeni nukkumassa ja hetken näytti
syntyvän kiistaa ketä tässä haastatellaan. Nuorin olento oli kuitenkin
johtaja, joka totesi yksikantaan: "Tätä me tulimme haastattelemaan ja
häntä haastatellaan."
Yritin laittaa valot päälle, mutta kummatkin olennot kielsivät
minua peräjälkeen: "Ei valoja."
Sisääntuloa hidasti aluksi se, että he tutkivat vääntynyttä
hakaa
ja mutisivat toisilleen.
Ensimmäinen marssi muitta mutkitta huoneen perälle, jossa radioni
olivat, hän selvitti ne itselleen yhdellä vilkaisulla ja siirtyi
sitten seisomaan isäni vuoteen viereen katsellen nukkuvaa isääni
hyväntahtoisen näköisenä, kuin kadoksissa ollutta sukulaista.
Toinen mies, se 35 v., meni kamarin pöydän ääreen istuen itse
sen
sivulla ja käski minun istua pöydän päähän.
Mukanaan hänellä oli pienen "agenttilaukun" kokoinen laite,
jonka
toisella sivulla kuvaputken tapainen pinta ja yksi nuppi. Laitteen hän
laittoi pöydälle eteensä.
Laite muistuttaa nykyisiä TV-vastaanottimia, toistaiseksi ei
niin
litteitä vastaanottimia ole pystytty valmistamaan.
Vanhin mies meni ruokapöydän luo katsellen ikkunasta ulos, kuin
vahtimassa. Hän katseli äitini kukkia ja tokaisi jossakin välissä:
"Muistatteko, että tuo kasvaa siellä puuna?"
Kaikki muut huoneessa olijat nukkuivat täyttäpäätä ja
meillä kun
oli kissakin, sekin nukkui roikottaen päätään.
Katselin vierailijoiden kasvoja ja tuumin mielessäni, että
näyttävät aivan ihmisiltä, mutta jotain outoa heissä on. Kaikilla oli
painanteet kasvoillaan ensimmäisen vierailun aikana, ja ihmettelin
mistä ne voisivat johtua.
Kolmas mies alkoi yhtäkkiä voimakkaasti voida pahoin, häneltä
vieri hikihelmet kasvoilla, tarjouduin hakemaan hänelle vettä. "Ei
ei", oli vastaus. Kysyin mikä häntä vaivasi. Vastaus oli hyvin
nopeasti sanottu: "Hengitysilma:"
En tajunnut vastausta heti, toiset selittivät sen minulle: "Tämä
ilma, jota hengitämme, mutta se menee pian ohi."
Hetken kuluttua paha olo helpotti, ja minut istutettiin taas
pöydän päähän ja alettiin haastatella. Kysymykset olivat
valmistelemattoman tuntuisia, kysyttiin koulumenestystä, tulevaisuuden
suunnitelmia jne.
He olivat hämmästyneitä, kun kerroin jääneeni VI luokalle,
mutta
ymmärsivät kun kerroin joutuneeni tapaturman uhriksi
urheilukilpailussa ja joutuneeni olemaan koko syksyn pois koulusta.
Haastattelu jatkui ja alettiin kysellä tulevaisuuden
suunnitelmista. Kerroin päässeeni vapaaehtoisena Ilmavoimien
Viestipataljoonaan ja toivoin saavani radiomekaanikon koulutuksen.
Tämä toi heti tunnustusta, ilmailu ja radiot tuntuivat olevan
vierailijoiden mieleen. Haastattelija napsautti päälle pienen
kuvamankkansa, siihen tuli kellertävä valo. Hän haki nuppia
veivaamalla kuin diakuvan silloisesta ilmavoimien käytössä olevasta
lentokoneradiosta, FuG 10:n kuvan.
Laitteen tuntee heti erikoisesta asteikkoratkaisustaan. Hän
sanoi: "Tuollaisia Sinä sitten joudut tutkimaan." Minä kysyin:
"Saanko tuollaisen?"
Hän käsitti sen siten, että saanko omakseni ja alkoi
pyöritellä
laitteen nuppia kuvien vilistessä. Hän sanoi: "Tuossa olet 30 v,
tuossa 35 v ja saat sellaisen." (Piti muuten paikkansa.)
Hän kelasi koko elämäni loppuun asti ja katsoi pistävästi
ymmärsinkö mistä on kysymys.
Viimeinen kuva oli sellainen, että makasin laitetelineen
edessä,
olin vetänyt jonkin laitteen päälleni ja makasin sen alla.
Siihen ne kuvat loppuivat. Hän otti takaisin kuin magnetofonissa
ja viimeinen kuva oli taas siitä onnettomuudesta. Hän katsoi minua
pistävästi, ymmärsinkö ja minun teki oikein pahaa kun ymmärsin, että
siinä ovat Osmo-pojan viimeiset päivät etukäteen nähtynä.
Tämän jälkeen hän palautti sen kuvan putkelle, jossa oli
saksalainen radio. Ohjelmassa seurasi tauon tapainen.
Olin utelias laitteen suhteen. Ymmärsin sen olevan mestarillista
tekniikkaa. Kuva oli kellertävä kuin dialaitteessa, jossa paristo on
viimeisillään. Rakenne oli kompaktia, ei ruuvin kantaa eikä pellin
saumaa näkyvissä. Koetin kädellä kahvasta sen painoa, n 1,5 kiloa.
Kuvaputken lisäksi siinä oli yksi ainoa nuppi ja ajattelin, että sen
nupin akselin täytyy ainakin näkyä, joko 4,6 mm tai 1/4´´ sekä nupin
kiinnityksen pitää näkyä.
Pyöräytin nuppia, siinä oli hyvä tuntu (jos satutte olemaan
radio-, tutka- tai tietokoneihmisiä niin tiedätte), jonkinmoinen
vauhtipyöräviritys, kuvat vilahtivat nopeasti ja olin mennyt
uteliaisuudessani liian pitkälle.
Olento suuttui minulle perusteellisesti, hän loi julmistuneen
katseen minuun, jolloin herpaannuin täysin ja olin voimaton usean
minuutin ajan.
Nuorempi mies huudahti kauempaa: "Mitäs siellä
tapahtuu?",
Jolloin haastattelija sanoi: "Tämä alkoi tulla omapäiseksi."
Jotenkin haastattelu oli mennyt pieleen, he alkoivat tehdä
lähtöä. Yhtäkkiä tajusin ymmärtäväni heidän keskeistä nopeaa
puhettaan. Kaiken huippu oli vartijan tokaisu: "Voi näitä
ihmisparkoja." Silloin vähän kuohahdin mielessäni ja sanoin: "Tämä on
vain tilapäistä". Vastaukseni 100% yllätys vierailleni. Heidän
käytöksensä, joka oli ollut tähän asti vähän yliolkaista, muuttui
täysin.
"Vai ymmärrät Sinä meidän puhettamme", he sanoivat
ja hetken
kuluttua olimme parhaita ystäviä. Huomattiin, että pystyn
kommunikoimaan silloin, kun katson heitä päin, mieluiten silmiin.
Ensin keskustelimme näin, mutta kun käänsin pääni poispäin kuulin vain
pulujen kujerrusta.
Nuorimies sanoi, että voisimme tehdä kokeen, joka
mahdollistaisi
täydellisimmän ajatusten vaihdon. Hän ehdotti, että asettuisimme
piiriin käsi edellisen olkapäälle. Pidin hänestä eniten ja laitoin
käteni hänen olalleen , mutta silloin tuli esille se, että toinen mies
ei ylettynyt minun olkaani. Heidän, etten sanoisi, mahtipontinen
käytöksensä oli piilottanut sen, että he itse asiassa olivat melko
pieniä.
Paikkojen vaihdon jälkeen koe pääsi alkamaan. Tunsin
joutuneeni
kuin sähköiseen kenttään ja minuun tuli kuin vieras voima, joka oli
ensialkuun vähän ilkikurinen eikä pukahtanut kauttani mitään.
Se henki, joka kauttani puhui, oli vallan kunnioitettava,
vieraanikin aivan kumartuivat. Hänen jälkeensä tai vuorotellen sain
ottaa osaa keskusteluun, joka oli hienointa mitä olen koskaan kokenut.
Muistan keskusteluista sen, että ne alussa olivat kuin sana
leikkejä, ei mitään tavallisia, vaan irti maasta olevia tuntemuksia ja
sävyjä ja jonkin verran kilpailuluontoisia arvoituksia.
Kun toinen aloitti teeman sai toinen jatkaa. Sanoisin sen olevan
lähinnä sukua musiikille. Keskustelun aikana jouduin hurmoksen
kaltaiseen tilaan. Aivan kuin olisimme vähän viiniä nauttineet. Myös
keskustelukumppanini joutuivat hurmoksiin.
Muistan miten henkivartijana toiminut kolmas mies joutui
ohjaamaan toverinsa n tunnin keskustelun jälkeen ulos, kuin juhlista
ikään. Ovella nuori mies muisti talven tapahtumat: "Et kai pahasti
pelästynyt siellä pellolla?" Vakuutin kaiken olevan kunnossa. Sitten
he huomasivat vääntyneen oven haan ja alkoivat miettiä sen
korjaamista. Homma tuli minun tehtäväkseni suorittaa ennenkuin kukaan
muu heräisi. Sitä painotettiin minulle molempien olentojen taholta.
Kysyin vielä: "Tuletteko vielä käymään täällä käydessänne?"
"Kyllä me
tulemme", oli vastaus. Minulle osoitettiin vuodetta, ja vieraani
kolistelivat pois. Kuulin heidän kolauttelevan kulkuneuvonsa luukkuja.
Kun kuuntelin heidän lähtöään vuoteestani, kuulin sirinän,
kuin
Helsingin nivelraitiovaunuista kovenevan ja loittonevan.
Vaivuin nopeasti uneen, mutta keskellä yötä, aurinko oli
silloin
juuri nousemassa, heräsin siihen, että kuulin kuin vierailijoiden
sanovan: "Nouse ylös ja korjaa se haka". Kuulin sen vielä erikseen
kummankin sanomana. Tätä seikkaa minulta kysyttiin erikoisen tarkasti
toisen vierailun aikana.
No, kuuliaisesti menin ja hain pihdit, joilla väänsin haan
entiseen muotoonsa, mutta kun olin nukuksissa, lipsuivat pihdit ja
hakaan tuli naarmuja.
Aamulla kun heräsin, tuumin, olenpa nähnyt erikoista unta,
mutta
katsoessani hakaa tiesin, ettei se tainnut unta ollakaan.
En kertonut kenellekään (paitsi äidilleni, jolle sanoin,
että
erikoinen porukka kävi minua haastattelemassa yöllä), vaikka minua ei
vielä tässä vaiheessa oltu kielletty kertomasta.
Toinen vierailu
Noin paria viikkoa myöhemmin heräsin yöllä siihen, että huoneessa
paloi keltainen lamppu ja hyvin ystävällisen näköisen näköinen vanha
mies seisoo vuoteeni vieressä odottamassa, että heräisin.
Entiset olennot olivat myös mukana, mutta he olivat tuoneet
johtajansa mukanaan. Minulle selitettiin, että viime kerralla minusta
saatiin niin hyvä kuva, että he sen takia tulivat uudestaan.
Vanha mies johdatti minut taas pöydän päähän istumaan.
Kuvamankka
oli mukana, muttei sen kuvia näytetty tällä kertaa.
Hän alkoi taas kysellä samoja asioita, miten on koulu mennyt,
miten on tulevaisuuden suunnitelmien laita? Sanoin: "Nämähän jo
kerran kyseltiin." Häntä nauratti vastaukseni ja hän nosti kättään
polvensa päältä ja näytti mikrofonin näköisen esineen kätensä alla.
Mikrofonista lähti paksu spiraali johto kuvamankkaan. Johto oli
suunnilleen samanlaista kuin kylpyhuoneen käsisuihkussa.
Käsitin olevani jonkinmoisen nauhoituksen tai taltioinnin
kohteena ja vastasin kuuliaisesti kysymyksiin - ehkä tällä kertaa
paremminkin kun oli saanut harjoitella aiemmin. Erääseen kysymykseen
vastasin toisin ja jouduin kovaan tenttiin.
Valo tuli takaani kattolampusta, jonne oli vaihdettu heidän oma
keltainen lamppunsa ja sen valo kohdistui hyvin haastattelijaani.
Oikein pelästyin, kun piristyin ja huomasin miten suunnattoman vanha
olento edessäni oli. Sellaista vanhuutta ei maan päällä ole, kuitenkin
hän oli joukon ehdoton johtaja. Käytökseltään hän oli kuin jokin
varuskunnan päällikkö tai rykmentin komentaja, jolta muut kysyvät mitä
ja miten tehdään.
Kun minua haastateltiin, oli muilla olennoilla toinen tehtävä.
Heillä oli mukanaan pullon kokoinen niklattu lieriö, jonka heti
käsitti lääkinnälliseksi kojeeksi. Lieriöstä lähti kaapeli päätyen
kuin siromuotoisiin kuulokkeisiin ja lieriön pohjassa oli vetonuppi.
Minulle selitettiin jo haastattelun lomassa, että koje oli
täysin
vaaraton ja sillä oli tarkoitus ottaa perheenjäsenten aivosähkökäyrät
talteen. Pojat (siltä he vaikuttivat Vanhan rinnalla) eivät osanneet
käyttää kojetta, vaan kysyivät Vanhalta: "Miten kauan näitä
pidetään?" Vanha sanoi jonkin kumman yksikön ja kun huomasi minun
kummeksuvan, sanoi minulle: "No teidän ajassanne se vastaa viittä
minuuttia". Isäni tuntui kiinnostavan heitä eniten ja unipäissään isä
nostettiin vuoteeseensa istumaan. Hän ei herännyt, ja luurit pantiin
hänen päähänsä. Hänen jälkeensä vuorossa olivat veljeni Esko ja
äitini.
Minun vuoroni oli viimeiseksi. Tartuin itse laitteeseen, jolloin
kaikki näyttivät pelästyneiltä. Olin kai taas rikkonut jotain
sääntöjä. Mutta kun Vanha näytti hyväksyvältä, sain tehdä kokeen
itselleni ja muistan menettäneeni tajuntani hetkeksi.
Kun heräsin oli tilanne siinä vaiheessa, että he valmistelivat
lähtöä. Vanha määräsi lampun vaihdettavaksi: "Onko lamppu varmasti
vaihdettu?"
Tässä vaiheessa he muistivat haan korjauksen. Jouduin
yksityiskohtaisesti selvittämään, miltä minusta oli tuntunut, mitä
olin kuullut, kuulinko molemmat, paljonko oli mennyt aikaa, jne. He
olivat tyytyväisiä ja toiseksi tullut mies sanoi: "Olimme Afrikan
päällä silloin".
Vanha katsoi minuun ja sanoi: "Kai sinulle on selvää,
ettei
näistä tapahtumista puhuta kahteenkymmeneen vuoteen?" Sanoin että
selvähän se. En voinut olla kysymättä: "Senkö verran matkanne kestää?"
Se oli vaikea kysymys, Vanha mietti silmänräpäyksen ja vastasi: "Niin
se kestää". Nuori mies, josta pidin eniten, sai olantakaa vinkattua
edestakaisin. sitten nuori mies otti kuvamankan Vanhan kädestä ja
sanoi: "Katsotaanpa kerrotko kahdenkymmenen vuoden päästä". Hän
veivasi laitetta tottuneesti, löysi kuvan ja sanoi: "Kerrot vähän
aikaisemmin, mutta ei se mitään".
Hyvästelin heidät kuin rakkaat sukulaiset, kättelin heidät.
Vanha
osoitti minut vuoteeseeni. Kuulin heidän paukuttavan luukut kiinni ja
hetken kuluttua ei ollut jäljellä kuin ikävä heitä.
* * * * * *
Silloin 20 vuotta sitten lausutut "ennustukset" ovat toteutuneet
täysin. Olen todella saanut paljon radioita, myös sen vanhan
saksalaisen. En lainkaan epäile, etteikö koko ennustuskin toteutuisi.
On aikamoinen etu päästä kokemaan kerrotun laista. Ilman omia
havaintoja pitäisin UFO-tarinaani hullun höpötyksinä. Olen myöhemmin
kaksi kertaa saanut tutkahavainnon näistä nopeasti liikkuvista
esineistä, mutta saman näkivät ainakin kymmenen muuta tutkaa.
Noin kymmenen vuotta sitten ohjasin Mig-21:n erään tällaisen
kulkijan hännille - ilman tulosta.
Merkillisin ja tilastollisesti aika erikoinen tilanne oli se,
että eräs tuttava vei minut vierailulle rouva Helga Y:n kotiin,
jolloin selvisi, että hänellä oli Suomen ainutlaatuisin kokemus
lapsuutensa ajalta Niinisalossa.
En ole harrastellut näitä UFO-asioita, paitsi mitä
sattumanvaraisesti olen käsiini saanut.
Jos saisin yhden toiveen toteutettua, niin se olisi
keskustelutunti - kuin kerran ennen.
Osmo T. Liene
Julkaistu Ultrassa 7-8/1977
|
