Suomessa viritellään nykyään ns. suomiuskoa vanhan suomalaiskalevalaisen kansanuskon pohjalta. Hyvänä puolena tässä näkisin, että näin opetetaan nykyihmisille esivanhempien luontokäsitystä, jossa luonto kaikkine moninaisuuksineen tiedostettiin sielulliseksi ja samanvertaiseksi ihmisen kanssa. Tällainen panteistinen oppi lisäisi luonnon ja luonnonvoimien kunnioittamista ja poistaisi liian pitkälle päässyttä antropologista ja antropomorfista maailmankäsitystä, joka on kääntynyt itseään vastaan ja uhkaa jo tuhota muun luonnon keralla itsensä ihmisen.

Tässä mielessä paluu muinaisiin uskomuksiin on hyvinkin puolusteltavaa. Mutta toisaalta meidän tulisi kyetä näkemään hyvin kauas menneisyyteen, jotta tajuaisimme oman kansallisen perinteemme perusolemuksen osana yleisinhimillistä aarretta, joka kuuluu kaikille kansoille ja etnisille ryhmille maan päällä. Aika on kuluttanut muinaistiedon perustuksia ja meillä on tänään hyvin vähän mahdollisuuksia tunkeutua sen tiedonpuun juurille. Jo Elias Lönnrot aikoinaan totesi havaintonaan, että muinaisrunojemme varhaisin kerros kertoi jostakin suuresta, viisaasta yleisinhimillisestä maailmankäsityksestä, mutta muuttui sitten typeräksi taikauskoksi. Kansallisella eristäytymisellä on juuri tuo taipumus. Tässäkö lienee syy, miksi kansatieteilijöillä tuntuu olevan käsitys etäisistä esivanhemmistamme kuin eräänlaisista kehittymättömistä luontolapsista, joiden elintavoista saadaan koottua intresanttia tietoa pölyttymään kansallisiin museoarkistoihin.

On valitettavaa, että tieteen piirissä on yleisesti vallalla tällainen lineaarinen aikakäsitys, vaikka kehityshyppäykset ja -taantumat ovat kaikkien tiedossa. Arkeologeilla on varastoissaan paljon ”outoa ja ihmeellistä”, joka ei istu mihinkään tieteen kategorioista, mutta nämä jäävät diletanttien tutkittavaksi. Ja selväähän se, että siitä koituu vain ”paljon melua tyhjästä”. Jos tiede ei omalla arvovallallaan ryhdy selvittämään kiperiä kysymyksiä ja antamaan lausuntoja, niin paljon mahdollisesti hyvinkin oleellista jää roikkumaan ilmaan, ja ajan mittaan tämä voi koitua hyvinkin kalliiksi. En nyt puhu Atlantiksesta, Hyperboreasta ja ufoista, vaikka voisin sen hyvin tehdäkin, sillä niin paljon ovat monet vakavat asianharrastajat saaneet kerättyä konkreettista tietoa.
Mutta jostakin kumman syystä vaikuttaa siltä, että uskonkäsityksissämme kierrämme kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Kehityksenhän pitäisi edetä spiraalimaisesti eli otamme parhaan vanhasta ja lisäämme siihen uutta.

”Suomiuskoisten” kannattaisi sisäistää ensinnäkin muiden vielä olemassa olevien su-kansojen muinaisuskontojen anti ja verrata sitä omaan perinnäistietoonsa. Mehän olemme joskus eronneet entisistä heimoveljistämme jossakin Volgan mutkassa. Siellä vielä viimeisillä voimillaan sinnittelee perinteistään vahvasti kiinnipitävä tseremissien eli marilaisten etninen ryhmä. Heillä olisi varmaan meille paljon annettavaa.
Marin kielessä on näihin päiviin asti säilynyt filosofinen käsite ”Ju”. Se voitaisiin kääntää sanalla mahti, energia. Jun ansioista kasvaa ruoho, puut, vilja, karja ja siitä riippuu ihmisen terveys ja menestys.
Ju on jotain kaikenkattavaa, se täyttää kaiken tilan ja on olemassa ajan ulkopuolella. Siitä juontuu sana juž – ilma. Ju on kaiken yläpuolella ja hallitsee kaikkea. Se yhdistää ihmisen ja maailman, poistaa tietoisuuden rajallisuuden ja yksipuolisuuden kuten esim. loogisen ajattelutavan. Jun olemuksen tajuava ihminen ei näe pelkästään yhtä puolta asioista, hän ei ajattele suoraviivaisesti, vaan kokonaisvaltaisesti keskittyen muutoksiin. Olio on ajallinen, muutosprosessi on pysyvä. Tästä syystä ju:n filosofia ei korosta sitä, mikä on materiaalista, vaan sitä mikä on näkymätöntä, mutta silti se on olemassa henkisenä substanssina. Rituaalisena marien etiikka pitää tärkeänä Ju:n seuraamista. Tämä tarkoittaa, että ihminen kuuluu maalle, maa kuuluu taivaalle, taivas kuuluu ju:lle, ja ju kuuluu luonnonmukaisuudelle.
Näin siis käsitteenä ju on hyvin lähellä itämaisia filosofisia kategorioita: esimerkiksi kiinalaista daoa, polynesialaista manaa, irokeesien orendaa ja intialaisten pranaa. Jo muinaisina aikoina intialaiset viisaat korostivat, että olemassa oli esiäiti – näkymätön energia ”prana”, joka oli kaiken elämän perusta niin maan päällä kuin maailmankaikkeudessakin. Eestiläisilläkin on samankaltainen käsite ”vägi”.

Marilaisilla on meidän aikoihimme asti säilynyt käsitys siitä, että ihmisille on ominaista henkilökohtaisen ju-mahdin hallinta. Sen voimasta syntyy kansan johtajia, pappeja, noitia ja juzo-vlak-parantajia. Korkein tässä linjassa on JUMO, johon yhdistyy absoluutti, taivas, maailmankaikkeus. Mareilla usko jumalaan tarkoitti uskoa siihen, että ympäröivä luonto, maailmankaikkeus ja ihminen mukaan luettuna oli yhtenäinen elävä organismi.
Ei ole luontoa ilman Jumalaa. Eikä ihmistä ole Jumalan ulkopuolella. Jumala on absoluuttinen hyvä. Hän auttaa aina ihmistä, jos… ihminen ei asetu vastustamaan Jumalan muuta osaa eli kosmosta, luontoa, maailmaa.
JU+MO (ju+luonnonmukaisuus) = LOGOS ja me suomalaiset olemme vain lisänneet siihen tekijäpäätteen -la eli JUMALA. Joten on hyvin oletettavaa, että myös meillä on ollut vastaavanlainen maailmankäsitys, joka on seurannut mukanamme Volgalta Itämeren piiriin.

Näitä neofolkreligioita syntyy nykyään tuhkatiheään monien nykyisten kansojen nuorison innoittamina. Esimerkiksi Venäjällä tämä toiminta on saanut suorastaan fasistisia piirteitä, kun mm. kirjan ”Udar russkih bogov” (Venäläisten jumalien isku) riehaannuttamat nuoret hakkaavat omia muita etnisiä ryhmiä edustavia kansalaisiaan. Heidän tietonsa ns. rusien jumalista on sangen heikolla pohjalla. Itse ”rusit” eivät olleet omien varsinaisten esivanhempiensa silmäkulmassakaan, kun nuo jumalat olivat jo palvonnan kohteena. Nykyvenäläisethän ovat kooste monista etnisistä ryhmistä. Heissä on kimeerien, skyyttien, sarmaattien, antien, alaanien, slaavien, su-kansojen, tataareiden sekä muiden turkkilaisten ja monien muiden jo sukupuuttoon kuolleiden ja nykyisten vähemmistökansojen etnistä ja kielellistä substraattia. Esimerkiksi eräs uuspakanallisen liikkeen nykyään esille nostama ja palvoma muinaisjumala Veles, jolle on pyhitetty uuden uutukaisia uhrilehtoja lähes joka metsään, ennätti jo ennen kristinuskoa käydä läpi melkoisen transformaation. Veles oli luultavimmin aluksi tavallinen karhujumala eli peitenimi karhulle (Veles sanasta Volos – karva, kuten meillä karhu), sitten paimentolaiskansojen levittäytyessä Venäjän aroille Velesistä tuli ”skotski bog” eli karjankasvattien jumala ja lopulta Mustanmeren pohjoispuolisten kreikkalaisten siirtokuntien vaikutuksesta Veles muuttui kauppiaitten ja jopa kulttuurisuhteiden jumaluudeksi.

Monikansallisuus on valtava rikkaus, jos sen oikein oivaltaa. Mutta uskonnolliset perinteet eivät kunnioita mitään rajoja. Ne kiemurtelevat missä tahtoivat eri väreissä, solmiutuvat välillä yhteen ja taas eroavat kuin aito räsymatto. Eiliset veljet ovat tämän päivän vihamiehiä ja päinvastoin. Usein myös naapurikansojen jumaluuksista kehittyi pahoja vastabooleja. Esimerkkinä tästä Lemboi venäläisillä ja Perkele meillä suomalaisilla (ukkosenjumala Perkunas liettulaisilla, Perkonos latvialaisilla sekä Perun slaaveilla). Ja Uuden Testamentin riivaajien valtias Beelsebul tai Beelsebub sai esikuvakseen akkadialaisen Belin, valtias (Balu) Mardukin mukaan, kreikkalaiselta nimeltään Beles, slaaveilla Belbog - länsiseemiläisillä hedelmällisyyden jumala Baal.