Hammaslääkäri Raija Johansson kertoo miehensä Jan-Gösta Johanssonin (Janin) taistelusta. Ultran 12/2008 välissä jaettiin Ultra-Extra Elävä ravinto, jossa kerrotaan enemmän raakaravinnon vaikutuksista terveyteen.

Kun Tsernobyl räjähti 26. huhtikuuta 1986, Jani sattui työskentelemään ulkona puutarhahommissa koko päivän. Sataa tihutti kevyttä sadetta, joka ei kuitenkaan ajanut sisälle. Tietysti se hiljainen sade toi alas mahdollisimman suuren määrän säteilyä siitä pilvestä, joka juuri meni eteläisimmän Suomen yli Ruotsia kohti.

Jani siis oli yksi niistä jotka saivat suurimman mahdollisen säteilymäärän hengitysilman ja iholle sataneen veden mukana. Eikä hän tiennyt säteilystä ennen seuraavaa päivää jolloin vahinko oli jo tapahtunut. Jos olisi tiedotettu, että heti pitää ottaa jodia, olisi edes kilpirauhanen säästynyt pahimmalta, mutta sellaista neuvoa ei viranomaisten taholta tullut.

Lääketiede on myöntänyt julkisesti, että saadusta annoksesta viiden vuoden kuluttua vauriot alkavat näkyä, ja Janille kävi juuri niin.

Jani oli tuntenut kovaa väsymystä vuoden 1991 alusta. Välillä hän ihmetteli, että jaksaako sängystä ylös aamulla. Syyskuussa 1991 kesken opettamisen (hän opetti silloin matematiikkaa amerikkalaisessa yksityiskoulussa Montanassa) alkoi nenästä vuotaa verta. Hänet vietiin paikalliseen terveyskeskukseen, jossa lääkäri yritti mitä saattoi. Ei auttanut, ja nenä oli vuotanut jo 4 tuntia, jolloin Jani vietiin paikalliseen sairaalaan. Siellä otettiin verikokeita, ja vuoto vaan jatkui.

Ensimmäisten verikokeiden tultua havaittiin melkein olematon trombosyyttiluku (10 000, kun normaali on 150 000–450 000), ja lääkärit päättelivät, että pitää yrittää verensiirtoa ja sitten jotain radikaalimpaa, todennäköisesti perna poistettava välittömästi. Diagnoosia ei vielä ollut, mutta vuoto jatkui.

Sitten vasta minulle soitettiin.

Kun sain kuulla tarinan, menin aluksi shokkiin, en osannut sanoa mitään. Sitten kuulin itseni sanovan, että kukas maksaa, meillä ei ole vakuutusta – tulen hakemaan mieheni pois sieltä.

Ajoin Janin Katrin luo (Katri Nordblom, vaihtoehtoterapeutti), jolla oli yrttejä ja öljyjä, ja vuoto lakkasi 10 minuutissa, kun se oli ensin vuotanut yhtäjaksoisesti 10 tuntia. Jani otti yrttejä ja vyöhyketerapiakäsittelyjä (norjalaisen Charles Ersdalin kehittämä menetelmä) ja vuoto pysyi poissa.

Uusi reissu sairaalaan kokeisiin selvitti vain sen, että Janilla oli ImmunoTrombosytoPenia (ITP), syytä ei tiedetty. Jotkut tahot pitävät ITP:tä leukemian muotona. Ja ainoa keino länsimaisen lääketieteen mukaan sen hallintaan ainakin silloin oli ottaa perna pois ja korkeat määrät kortisonia loppuiän, joka ei niillä näkymin kovin pitkä ollut, ehkä pari vuotta.

Mietimme asiaa monelta kantilta ja päätimme, etta jos on aika siirtyä ajasta iäisyyteen, niin on se hirvea rääkki vielä siinä lopussa tehdä nuo kaikki lääketieteen tarjoamat ”hoidot”. Siis kieltäydyimme.

Ja rupesimme tekemään jalkakäsittelyjä (Ersdalin vyöhyketerapiaa) säännöllisesti Katrin luona (minähän en osannut silloin vielä), ja välillä tuli itse (nyt edesmennyt) Dr. Charles Ersdal Montanaan. Hänen mukaansa Janin tila oli sellainen, että hän ei olisi tehnyt normaalisti käsittelyjä ollenkaan, hänen käsittelynsä yleensä vain jouduttivat kuoleman tuloa siinä loppuvaiheessa. No, hän totesi, että ”Jan, he eats grass, he can have treatments” (Jan, hän syö ruohoa, hän voi saada käsittelyjä).

Helmikuussa 1992 eräs kiropraktikko intuitiivisesti tajusi, että Janilla oli säteilyvaurio (Tsernobylistä saatu), ja kun monet luonnonlääkärit tutkivat sitä, he tulivat samaan tulokseen. Länsimainen lääketiede ainakaan silloin ei mitään semmoisesta tajunnut. No, se syy kun löytyi, Jani rupesi ottamaan homeopaattisia lääkkeitä säteilyn poistamiseksi, sekä merileväuutetta ja lehtivihreänestettä. Ja jatkettiin jalkakäsittelyjä kerran viikossa.

Kevättalvella 1992 säteily tuli ulos semmoisella voimalla, että Janin poski aukesi, oli ihan vereslihalla ja vuoti visvaa. Sama oli myös sukuelimissä! Voi vain kuvitella, miten kivulias hänen elämänsä oli silloin.

Elokuun alussa 1992 veriarvot trombosyyttien suhteen olivat kunnossa.

Mutta oli hiipinyt hiljaa toinen vaurio: kilpirauhanen melkein kuoli. TSH (thyroid-stimulating hormone, kilpirauhashormooni) oli yhtäkkiä 73! (Normaali luku on noin ,5 ja 5,0 välillä.) Kun Jani soitti paikallisesta terveyskeskuksesta ja ilmoitti minulle ko. luvun, sanoin, että ei ole totta, et olisi enää hengissä. No, otettiin uusi koe, ja tulos oli sama. Ei se ihme ollut, että oli välillä niin väsynyt, ettei jaksanut vesikuppia nostaa.

Nousi myös kova kuume, lämpötila oli siinä 42 C. Kyllähän siinä mielessä kävi, että nyt se on sitten menoa. Säteily siis oli tullut ulos vain osittain, ja loppu oli mennyt kilpirauhaseen ja tappanut sen. Tietysti länsimainen apu olisi ollut ottaa kilpirauhashormoonia lopun ikää (jälleen), mutta hän ei sitä halunnut vielä tehdä.

Kaikki parannusenkelit kutsuttiin neuvonpitoon ja apuun, siis rukoiltiin, kun muuta ei enää osattu.

Rukouksiin tuli vastaus: eräs ”elämän veteen” perustuvaan hoitoon tutustunut terapeutti yllättäen soitti ja tarjosi apuaan. Sanoi vain, että tätä hoitoa ei voi käyttää, jos on amalgaamit vielä suussa, sillä muuten siihen kuolee nopeasti. Onneksi olin ehtinyt ne häneltä poistaa.

Joten Jani alkoi juoda kaiken tuottamansa ”elämän veden”, ja kuuden viikon kuluttua hänen kilpirauhasarvonsa olivat täysin normaalit! Sitä ”elämän veden” juomista jatkui osittaisena pari vuotta. (”Elämän vesi” on suomeksi virtsa, siis ihmisen oma virtsa. Ja juotua tuli ihan kaikki se virtsa minkä Jani tuotti noina ensimmäisinä viikkoina!)

No, sitten elämä jälleen meni normaaliin uomiinsa, teimme työtä, matkustimme Suomen ja Montanan väliä vuosittain. Söimme makrobioottista ruokaa, joka on ikävä kyllä menettänyt juurensa. Alkuperäisessä makrobioottisessa ruokavaliossa ei käytetä mitään eläintuotteita, ei kalaa, ei munia. Ja tofua (soijaproteiini) ja seitania (vehnäproteiini) käytettiin vain lisukkeina, siis hyvin vähän. Mutta länsimaalaiset tekivät ruokavaliosta paremmin itselleen sopivan sisällyttämällä kalaa, munia ja enemmän tiivistetyssä muodossa olevia kasviproteiineja.

Janin veriarvot pysyivät normaalin rajoissa, tosin välillä trombosyytit menivät noin 110 000 tienoolle, jota katsotaan hieman alhaiseksi. Välillä oli väsymyskausia.

Kunnes vuonna 2002 lokakuussa Jani huomasi, että hänen oikeaan nilkkaansa, sisäpuolelle kehräsluun kohdalle, oli ilmestynyt kutiseva ihottuma. Aluksi hän ei pitänyt sitä minään, mutta alue alkoi pikkuhiljaa kasvaa.

Ihottuman keskusta aukesi helmikuussa 2003, ihan kuin hänen poskensa aukeamisen aikoina kun säteilyä tuli ulos vuonna 1992. Joskus alue pieneni, kunnes taas sai uutta pontta ja kasvoi.

Yritimme jälleen homeopaattisia lääkkeitä, tihensimme jalkakäsittelyjen määrää. Lisäksi tehtiin parasiittikuureja. Yhtäkkiä havaitun hiivatulehduksen hävittämiseksi Jani otti väsyttäviä yrttikuureja, samalla kun silloisen ymmärryksen mukaan yritti ”näännyttää hiivan nälkään” olemalla syömättä hedelmiä. Samalla todella meinasi itsensäkin näännyttää nälkään, koskapa söi hyvin vähän mitään tuoretta. Ilmeisesti ainut pelastus oli 30-50 ml tuoretta kotona puristettua, itsekasvatetuista oraista tehtyä vehnänorasmehua päivittäin.

Mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta säären iho aukesi yhä enemmän, kunnes koko säären sisäosa polvesta nilkan alapuolelle oli ”auki”. Käärettä piti vaihtaa viisikin kertaa päivässä. Hopeageeli oli ainut joka ei ”polttanut”, vaan auttoi joka kerta laitettaessa. Sitä menikin 250 ml'n purkki päivittäin. (Lisää tietoa netissä, www.cosmicawareness.org/Products_Services/Wainwater_Gel/wainwater_gel.shtml.)

Hänen energiatasonsa oli laskenut hyvin vähiin sekä ”hiivadieetin” että sairaustilanteen vuoksi. Emme enää vaivautuneet menemään edes verikokeisiin, tiesimme tilan olevan saman kuin vuonna 1991. Nyt vain aiemmin syvällä luiden ytimissä ollut säteily oli alkanut tulemaan ulos tuhoisin seurauksin.

Jalkakäsittelyjä tehdessä selvästi tunsin (nyt olin itse jo kokenut terapeutti) miten säteily oli vaurioittanut monia elimiä, munuaisia, maksaa ja kilpirauhasta jälleen. No, kyllä Jani koetti uudestaan ”elämän veden” juomista, mutta tällä kertaa kaikki ponnistukset näyttivät valuvan hiekkaan.

Tammikuussa 2006 iho alkoi aueta useasta muustakin paikasta. Jalan lisäksi aukesi otsa ja molemmat kainalot. Se oli tuskallista aikaa.

Tajusin, ettei hänen kehonsa kauaa kestä. Silloin menin alttarini ääreen ja sanoin, että en lähde tästä ennen kuin tulee jotain apua. Tiesin, että oli jotain, jota emme vielä ymmärtäneet.

Sitten 23. maaliskuuta 2006 kuulin Janin puhuvan ruotsiksi puhelimessa jotain auringon katsomisesta. Siihen sanaan tarrauduin kuin haukka, tiesin että siitä olisi avuksi.

Sinä aamuna ensimmäisen kerran katsoimme aurinkoa, ensimmäiset 10 sekuntia, pihamaalla paljain jaloin. Seuraavana aamuna 20 sekuntia. Ja sitä seuraavana 30 sekuntia. (Turvallinen katsomisaika on yksi tunti auringon virallisesta noususta ja tunti ennen laskua. Silloin ei ole UV säteitä, jotka vahingoittaisivat silmiä). Tietoa tästä lisää netissä, www.solarhealing.com.

Kun tulimme sisään kolmannen aamun jälkeen, Jani yhtäkkiä katsoi minua ja sanoi: ”Mutta sitä sinun kaninruokaasi ei olla vielä kokeiltu tähän”.

Katsoin häntä silmät pyöreinä itsekään uskomatta kuulemaani. Jani nimittäin on makrobioottinen koulunsa käynyt kokki, joten sitähän ei noin vain muuteta.

Minä olin ollut raakaravinnolla jo 25 vuotta sitten, mutta en jaksanut yksin taistella ja annoin osittain periksi. Tosin pidin huolen siitä, että kun muut söivät melkein kaiken keitettynä, minä söin puolet ruuastani raakana. Ja Jani tiesi sen, usein piikitellen minua siitä kaninruuasta.

Nyt siis olin ihan suu auki, mutta sain sanotuksi, että milloin aloitetaan. Jani sanoi, että ”nyt”.

Siitä hetkestä lähtien ei meillä olla keitetty mitään. Siis, teimme täyskäännöksen, ei mitään välivaiheita. Todella tuntui siltä, että ei ollut enää aikaa hukattavaksi mihinkään vähittäiseen totutteluun.

Siinä sitten löytyi minun 1980-luvun alun kirjat, parhain niistä Elsa Ervamaan ”Elävä Ravinto”, joka on oikein hyvä kirja vieläkin. Ensimmäiset viikot työnteon lomassa vain opiskelimme. Ervamaan lisäksi kun nykyään on hurja määrä tietoa, kirjoja, verkkosivuja, ruokaohjeita.

Onneksi minulla oli vanhat opit muistissa. Ihan heti rupesimme tekemään kuivatettua ”leipää” ja ituja, raasteita, salaatteja ja ”keittämättömiä keittoja”. Jani vaan ihmetteli, että mistä tuon kaiken osasin. Vanhat oppini eivät olleet menneet hukkaan.

Alussa emme ymmärtäneet, että mitään valmiiksi purkitettua ei voi ostaa kaupasta. Kolme viikkoa oltuamme ”raa’alla” havaitsimme, että mantelivoi, joka on purkissa merkitty olevan ”raakaa”, tuntui pahalta vatsassa. Soitimme yhtiöön, ja vastaus oli, että ei sitä tahallaan kuumenneta, mutta kyllähän se jauhettaessa kuumenee tuonne 150 F (65 C) asteeseen, ja entsyymit ja elämä alkavat kuolla 107 F, eli 42 C'ssä. Ja noni-mehukin on tietenkin pastöroitua. Opimme siis kantapään kautta.

Mutta riemumme oli suuri, kun 6 viikkoa aloituksemme jälkeen Janin otsa parani. Avonaisen, visvaa vuotavan, kutisevan ja särkevän otsan tilalle tuli silkinhieno iho ihan muutamassa päivässä.

Ihmiset kyllä ihmettelivät, muutoshan oli kaikkien nähtävissä. On siitä kuvia olemassa jossain, ennen ja jälkeen.

Muiden alueiden paranemisessa olikin enemmän mutkia matkassa, mutta Janin energiataso oli koko ajan paranemaan päin. Joten sinnikkäästi jatkettiin, vaikka kaikenlaisia vieroitusoireita tulikin vastaan. Tajusimme, että keitetyn ruuan syöminen on sitkein riippuvuussuhde mitä ihmisellä voi olla, tupakka ja muut huumeet lievempiä!

Tulimme elokuulle, ja kinttu näytti hirveältä, pahemmalta kuin koskaan. Ja kutina oli ajoittain sietämätön. Mutta kun muutakaan ei enää osattu, jatkettiin, varsinkin kun Janin energiataso oli huomattavasti parempi kuin koskaan aiemmin sairauden kuluessa.

Ihme tapahtui. Syyskuussa ensimmäinen silkinohut iho alkoi ryömiä jalkaan reunoilta sisäänpäin. Lokakuussa jo puolet alueesta oli sen ihon peitossa. Marraskuussa uskallettiin ottaa täydellinen lääketieteellinen testaus, ja veriarvot osoittivat ihan tervettä!

Joulukuun alussa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Janin koko ”iho oli ummessa”! Joulunaikaan tuli pientä takapakkia, pientä avausta oli nilkassa, mutta tammikuussa 2007 tuli hyvä uusi iho jälleen kaiken yli, ja siitä lähtien on sitten ollutkin vain ”hyvää ihoa” ja suurimmaksi osaksi oikein hyvä energiataso.

Nyt olemme jo viettäneet terveen ihon ensimmäistä vuosipäivää. Ja raakaruuan ja auringonkatsonnan kaksivuotispäivä on maaliskuussa 2008.

Hiihdämme, uimme, kävelemme vuoristossa. Haemme polttopuita autollamme, ja Jani jaksaa siinä kuin minäkin.

Hän on 59, minä 58 ihan pian. Kummallakaan ei ole harmaita hiuksia, Janilla oli sairauden aikana jonkin verran, nyt ovat hävinneet.

Länsimainen lääketiede on julkisesti sanonut, että sillä ei ole ”aseita” säteilyvaurioiden korjaamiseksi. Eikä ole vaihtoehtolääketieteelläkään.

Ainoastaan meidän oma kehomme saattaa pystyä mahdottomaan tehtävään, jos sille annetaan mahdollisuudet. Mahdollisuuksilla tarkoitan sitä, että ei syödä vaarallisia asioita, kuten keitettyä ruokaa.

Jo 1930 luvulla Institute of Clinical Chemistry dokumentoi Dr. Paul Kouchakoffin tutkimukset Lausannessa, Sveitsissä, missä tuli ilmi, että vaikka kaikki tiedemiehet luulivat syönnin jälkeen vatsaan tulevan leukosytoosin eli tulehduksen olevan ”normaali” reaktio, se tapahtuikin vain keitetyn ruuan syönnin jälkeen. (Lisää netissä, www.rawfoodinfo.com/articles/art_leukocytosisandcooked.html.)

Kun syömme keittämätonta ravintoa, tulehdusreaktiota ei synny. Eli, kehon voimavarat menevät puolustukseen keitettyä ruokaa vastaan, eivätkä resurssit riitä enää parannustyöhön läheskään siinä määrin, kuin jos kehoa ei rasitettaisi väärällä ruualla.

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan – löysimme keinon pitää säteilylle altistuneen miehen hengissä.

Kiitos, että olen saanut jakaa tämän tositarinan kanssanne!