Kosminen kosketus
Tapani Koivula
336 s.
Kustantaja UFO-Finland 2013
yli 200 kuvaa ja piirrosta
39 e
Tapani Koivulan Kosmisen kosketuksen nimi tulee elämänfilosofisesta
näkökulmasta. Koivula tarkoittaa kosmisella kosketuksella henkistä tietoa,
joka ilmenee esimerkiksi parapsyykkisinä ja ykseyden kokemuksina,
lähimmäisenrakkautena, johdatuksena ja niin sanotusti merkityksellisinä
sattumina.
Koivulan mukaan Maa on tulossa uuteen voimakenttään, on koittamassa uusi
henkisempi aikakausi. Hän käsittelee kosmista kosketusta keskeisesti
ihmisten ja avaruusolentojen yhteyden kautta. Koivula toteaa, että
”henkilökohtaiset todisteet” ovat saatavilla paitsi ulkoavaruuden
älyllisestä elämästä, myös Jumalasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Hän
toteaa ufomysteerion ratkaisun olevan jokaisen ulottuvilla, mutta sen
saavuttamisen vaativan henkistä heräämistä.
Koivula havainnollistaa kirjassaan kosmista kosketusta kertomalla
esimerkiksi omakohtaisista ufoasioihin liittyvistä merkityksellisistä
sattumista. Lisäksi hän painottaa esimerkiksi, että hedelmistään puu
tunnetaan, onnellisuuteen tarvitaan epäitsekkyyttä, mielikuvitus on
kriittisyyden ohella hyvin tärkeää ja että oikeastaan rakkaus on elämässä
olennaisinta. Viisaita sanoja, ehdottomasti.
Historiallisessa merkityksessä Kosmisen kosketuksen tiedollinen anti on,
vaikkakin mielenkiintoista, muodollisesti enemmän mielipiteellistä kuin
tieteellistä. Kirjan sisältö on paljolti Koivulan käsityksiin perustuvaa,
pohdiskelevaa ja toisinaan vihjailevaakin. Kosminen kosketus on
tietokirjamainen, mutta ei varsinaisesti tietokirja, vaan ytimeltään juuri
elämänviisaudellinen ja arvoja käsittelevä.
Paitsi että Koivula on kirjoittanut paljon henkilöhistoriastaan perustuen
muistoihinsa, myös hänen esittämänsä yleinen suomalainen ja muu
ufohistoria pohjaa paljolti hänen muistinvaraisiin käsityksiinsä ja
valikointeihinsa; tietoihin ei useinkaan löydy viitteitä tai viitteiden
sijoittelun perusteella jää toisinaan epäselväksi, mihin tietoihin viite
tarkalleen ottaen viittaa. Ilmeisesti Koivula on halunnut tuoda lähteitä
esille vain mielestään olennaisissa seikoissa, joissa lähde on
tarpeellinen.
Kirjasta löytyy näkemyksiä, joita olisi mielestäni voinut perustella
paremmin. Tällaisia ovat muun muassa väitteet rajavartioston
ufosalailusta, Helsingin Sanomien rajatietosensuurista, Estonian
onnettomuuden todellisista syistä ja hypnoosin toimivuudesta ufokokemusten
tutkimuksessa. Toisaalta esimerkiksi Koivulan pohtivan kriittinen ote
salaliittoteorioihin puoltaa hyvin paikkaansa.
Kirjassa kuvataan ja tarkastellaan lukuisia ufotapauksia. Ei kuitenkaan
ole esitetty lähdekritiikkiä lähteille, joista eri ufotapausten ja niitä
koskevien tutkimusten tiedot on otettu. Mukana ei ole myöskään samoja
tapauksia koskevien eri lähteiden toisistaan eroavia tietoja, niiden
arviointeja eikä mahdollisten skeptisten vastaväitteiden tarkasteluja.
Ufotapaukset on myös usein referoitu melko yleisluontoisesti ja lyhyesti.
Kriittiselle lukijalle jää näin ollen helposti epäselväksi, pitävätkö
tapauskuvaukset todella paikkansa ja mikä lopulta on niiden totuusarvo.
Koivula vaikuttaakin tässä yksinkertaisesti luottaneen
asiantuntemukseensa.
Oman tietämykseni perusteella voin todeta, että ne tiedot, jotka
tapauksista on esitetty, näyttävät yleensä pitävän paikkansa. Kun
muistetaan, ettei Koivulan teos ole eikä ymmärtääkseni ole tarkoituskaan
olla tieteellinen raportti, Koivulan tapa viitata, esitellä historiallisia
tietoja ja ufotapauksia sekä esittää tulkintoja voidaan pääosin hyväksyä.
Koivula toteaa kirjansa alussa, että hän on kirjoittanut varsin
assosiatiivisesti. On hyvä, että hän sanoo tämän ääneen. Mielestäni
Koivula olisi kuitenkin voinut harkita selkeämpää jäsentelyä. Nyt
lukukokemus muodostuu hiukan hankalaksi, kun asiat ja asiakokonaisuudet
seuraavat toisiaan näennäisesti ilman johdonmukaisia yhteyksiä.
Yhteydet kyllä löytyvät tarkkaan lukien, mutta ne todella ovat hyvin
assosiatiivisia ja subjektiivisia ja näin ollen vaikeasti seurattavia,
jolloin sisällön hahmottaminen vaikeutuu. Varsinkin kun lukija olettaa
Koivulan kirjansa alussa lupaamalla tavalla, että Koivula kertoo, mitä
ufojen maailmassa on tapahtunut vuoden 1988 (hänen ensimmäisen kirjansa
julkaisun) jälkeen, mikä ei johdonmukaisesti toteudu. Myös lukujen ja
alalukujen otsikointia olisi voinut selkiyttää informatiivisemmaksi.
Kirjan lopussa olevan lähteisiin ja kirjallisuuteen viittaavan otsikon
”Lähdeviitteet” olisi voinut nimetä oikeammin ”Kirjallisuus”.
Jouhevaa lukemista lisäksi jonkin verran haittaava seikka on ufotapausten
referointien kirjoittaminen ikään kuin pitkiksi lainauksiksi eli sisentäen
ja pienemmällä kirjainkoolla sekä lisäksi niin, että tapausten kuvaukset
ja Koivulan oma kommentointi sekoittuvat. Kaiken tämän olisi voinut vain
kirjoittaa normaalina tekstinä, jolloin teksti olisi ollut selkeämpää.
Koivulan menettely johtunee siitä, että hän on halunnut tuoda
esittelemänsä ufotapaukset korostuneesti esille. Tästä kertoo sekin, että
hän on numeroinut tapaukset ja antanut niille niiden piirteitä kuvaavat
koodit, jotka hän selventää kirjansa alussa. Jää kuitenkin epäselväksi,
miksi esitellyt ufotapaukset on täytynyt tällä tavoin korostaa ja niiden
piirteet eritellä.
Ajatuksena on saattanut olla ufotapausten systemaattinen esittäminen hyvän
ufotutkimustavan mukaisesti, mikä tietysti sinänsä on järkevä tavoite.
Tämä on pääteltävissä siitä, että Koivula toteaa pyrkineensä
assosiatiivisella kirjoittamisella tuomaan esille ufoilmiöiden
samanlaisuutta kautta eri aikojen ja paikkojen.
Koivula on usein käyttänyt nimimerkkejä, eli hän on pyrkinyt olemaan
hienotunteinen ja huolehtimaan siitä, ettei yhdistä ufoasiaan julkisesti
ihmisiä, jotka eivät sitä halua. Joissakin kohdin jäin kuitenkin hiukan
miettimään, olisiko kaikki kerrottu henkilökohtainen tieto joistakin
oikeilla nimillä esiintyvistä henkilöistä ollut tarpeen.
Kirjan kieli sinänsä on yleensä ymmärrettävää ja sujuvaa, toisinaan myös
värikästä, vaikkakin joskus ehkä tarpeettoman puhekielistä ja
asenteellistakin, esimerkiksi skeptikoiden suhteen. Toisaalta
kyseisenlainen kielenkäyttö voidaan tulkita tällaisessa
mielipide-tyyppisessä teoksessa värikkyydeksi, huumorin välineeksi (kuten
Koivula toteaakin käyttävänsä kirjoittaessaan huumoria) ja persoonallisen
perspektiivin esille tuomiseksi. Nimi ”Natsi-Saksa” olisi ollut hyvä
kirjoittaa ”natsi-Saksa”.
Kosmisen kosketuksen sisältö on runsas ja kiinnostava, kuvitus (peräsin
Lasse Ahoselta) upea ja kuvatekstit informatiiviset, graafinen suunnittelu
(Lasse Ahonen) onnistunut, kansikuva (Timo Teiden maalaus) kirjan teemaan
sopiva, kosmisuudessaan voimakas ja kaunis.
On kiehtovaa lukea suomalaisen ufohistorian erilaisista tapahtumista,
henkilöistä ja Koivulan omasta toiminnasta ufokentällä. Koivulan
henkilökohtainen ote antaa ainutkertaisen perspektiivin. Se, että Koivula
on dokumentoinut kirjassa omaa ufohistoriaansa, on tärkeää; hän on
merkittävä henkilö suomalaisessa ufotraditiossa. Kirja tuo esille, kuinka
Koivula on rakentanut suomalaista ufoharrastusta ja -tutkimusta, luonut
kansainvälistä yhteyttä sekä inspiroinut monia ufoasiassa.
Kosminen kosketus on pitkän kokemuksen tulos. Edellä mainittu kritiikkini
koskee paljolti muotoseikkoja, joiden harkitseminen ennen kirjan
lopullista käsikirjoitusta olisi saattanut parantaa kirjan laatua.
Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle ufoaiheesta tai suomalaisesta
ufotraditiosta kiinnostuneelle.
Jaakko Närvä
KUSTANTAJAN
ESITTELY:
”Kosminen kosketus
jatkaa siitä, mihin Ufojen kosminen viesti jäi”. Koivulan Ufojen kosminen
viesti vuodelta 1988 on suomalaisen ufokirjallisuuden klassikoita ja
vihdoin se saa odotettua jatkoa.
