Elannon portilla
- Kertomus virkamiehen valaistumisesta
Tapani Koivula
Kustannus HD 2015
208 s.
29 e
“Kosmisen
kulkurin” Tapani Koivulan uusi henkinen romaani!
Rajatiedon
piirissä Tapani Koivula on tunnettu ja työstään arvostettu
”ikiliikkuja”, joka osaa suoltaa erehtymättömästi tietoa rajatiedon
kysymyksistä ja saanut itsekin kokemuksia niin monesta
mielenkiintoisesta asiasta, että harva pystyy siihen. Lukijakunta myös
tietää ne muutamat muut osaajat ja tietäjät, joita uudessa kirjassa
mainitaan ja hyvässä lykyssä on heihin tutustunutkin.
Elannon
portilla– kirja osoittautuu myös rajatiedon kirjaksi, tosin näitä
kokemuksia ripotellaan pitkin kirjaa. Ovelasti Tapani marssittaa esiin
tapahtumia, unelmia, sielun haavoittumisia ja rankkaa tosielämää sekä
tunnettujen ihmisten toimia, mukaan lukien ajatuksia miehisestä
voimasta sormi vakuuttavasti koholla, saadakseen naispuoliset
ymmärtämään miehisen maailman salaisuuksia ja lainvoimaisuutta – se on
olemassa, tahtoi tai ei.
Olen huomioinut
kirjoja lukiessa ja katsoessani joskus sivusilmällä televisiota, miten
eritoten naisia koetetaan yhä kouluttaa hyväksymään tämä lainalaisuus
ja tuntemaan itsemme jopa syyllisiksi, kun koetamme esiintyä
mahdollisimman hehkeinä sytyttääksemme räiskyvän roihun jonkun miehen
sydämeen. Mies, joka jo mielessään elää ”pesälle” pääsyä, on valmiina
hyökkäämään joutuen joskus nielemään tappionsa. Puolustaudun kuitenkin
pohtimalla, että usein nainen varustautuu parhaimpiinsa pelkästään
naisia varten saadakseen muut kadehtimaan pukuaan, eikä aina ajattele
viereen ilmestynyttä miestä, joka pettyy ja nujertuu.
Elannon portilla
olen itsekin joskus seissyt – tuolloin siinä oli jonkinlainen kahvila
ja leipomotuotteitakin sai. Olin ehkä 8-vuotias ja odottelin isää
kokouksesta. Jollain tavalla kirjan henkilöt ovat tulleet tutuksi
omassakin elämänpiirissäni, joko Urho Kaleva Kekkosen tai Johannes
Virolaisen tähden, koska adoptioisäni oli samassa koulussa aikoinaan
ja kepposteli näiden herranalkujen kanssa, jotka aikoinaan olivat
mukana juonimassa opettajien selkään sanomaa: Minä olen sössö.
Pissattiin koulun savupiipusta ja hankittiin pirunviulutavaroita
Paltamon hautuumaalta ja soiteltiin aarteistoa jonkun opettajaparan
ikkunan takana yön pimeinä tunteina. Kun tätä mieskaartia ajattelee
aikuisina, sain kirjan tapahtumien vuoksi esiin minulle lämpimiä
muistoja.
Miten kova
paikka onkaan, jos isoisä tai isä ottaa ja lähtee vaeltamaan
maailmalle ilmoittamatta siitä etukäteen. Pieneen paperilappuun
laitetaan terveisiä, etten tiedä miten kauan olen poissa.
Poika jää
kaipaamaan isäänsä, joka vuosien mittaan lähettää jonkin epämääräisen
kortin vailla lupauksia kotiintulosta. Ainakin vaimo koettiin kelpo
ihmiseksi, jonka varaan pojankollin hoito uskallettiin laskea, eikä
elatusmaksuja jaksettu matkalla ajatella. Lapsi sekä vaimo hakeutuvat
omiin maailmoihinsa, kun toinen on tutkimassa maailmaa ja kokemassa
sen tarjoamia elämyksiä, joka loppusivuilla osoittautuikin
melkoiseksi, kun isä palaa mieskumppanin kanssa kotiin.
Mielenkiintoista
oli kirjan myötä tutustua siihen nuoreen mieheen, Reima Kampmaniin,
joka armeija-aikanaan huvitti ja hämmästytti yleisöään hypnoosikokeita
tehdessään. Kampmanin istunnot jo armeijassa olivat haluttuja, ja
niitä koetettiin kätkeä armeijakunnalta. Ahti Karivieri, joka monelle
on tuttu, oli myös monessa mukana ja teki omia tutkimuksiaan ja oli
taitava hypnotisoija hänkin.
Tunsin sekä
Reiman että Ahdin omakohtaisesti. Reima koetti vaivuttaa minua
menneisiin elämiini, mutta siitä ei tullut mitään, koska Reiman
toimisto oli tapaamisaikanamme TSOP:n eräässä toimistokerroksessa, ja
mieleeni jäivät vain ohuen seinän sisäänpäästämät
pallokirjoituskoneiden konekiväärinomaiset äänet, jotka estivät
ainakin oman hypnoosiin menoni. Reiman ääni oli todella silkkisen
matala, mutta lojuin turhaan sohvalla.
Myöhemmin,
hiukan ennen itsemurhaansa Reima kävi vielä eräässä
taidenäyttelyssäni, hän myös varoitteli minua eräästä
sanomalehtitoimittajasta, jolle ei kannattanut uskoutua. Ilman Reimaa
ei myöskään esikoiskirjani Anuba, jumalten tytär olisi ilmestynyt. Hän
suositteli kirjaa kustantajalle sanoen sitä erittäin loogiseksi, ja
menestyshän siitä aikanaan tuli.
Koska tiesin
maailmanmatkaaja Tapanista paljon, tunsin oloni monesti
ihmetteleväksi, kun kirjan tapahtumia lukiessa tuli äkkiä epäluulo
siitä, olinko ymmärtänyt jotkin asiat oikein. Päähenkilö(t)
aiheuttivat joskus päänvaivaa niin, ettei aina tiennyt ihan varmasti,
kuka oli kyseessä.
Tarina vei minut
kuitenkin huumorinsa ja päähenkilön lämpimän sydämen takia mukanaan,
ja oli myös kiintoisaa paneutua Tapanin elämän rajatietojuttuihin ja
ns. laitapuolen ajattelija Erkin ja naissukupuolen ihailuun toreilla
tai uimahalleissa. Tapanimme on siis monikokija ja moniosaaja, jonka
vakuuttavaa ansiolistaa saa lukea kansisivun käännettyään. Tarvitaan
erilaisia kirjoja ja erilaisia ihmisiä, jotta elämästä tulisi
kiintoisaa. Suvaitsevaisuuden, huumorin ja itseironian myötä jaksamme
eteenpäin ja koemme valittuja asioitamme tässä elämässä omassa
kurssikeskuksessamme.
Tuula Pelttari
KUSTANTAJAN
ESITTELY:
Nestori
Carpelan, elantolainen kolmannessa polvessa, jumittuu uraputkeensa,
kuten on käynyt myös hänen isälleen Ville Korhoselle. Isän, Elannon
autokuskin kohtaloksi muodostui kolari sisäänajoväylän ahtaassa
kaariportissa. Pääjohtaja Tanner siirsi hänet vartijaksi
Lintulahdenkujan portille — josta mies liukeni merille.
Nestori, Helsingin kaupungin ylim. arkistopäällikkö, selviää
kellariarkistonsa putkivuodosta viime voimillaan sairaseläkkeelle.
Vapauduttuaan etsimään arkistomappeja avarampaa totuutta hän uskoo
kokeneensa valaistumisen. Vai onko kaiken taustalla vain arkistossa
viihtyneiden naisvirkailijoiden jättämät tuoksut ja unelmat?
Lopulta kaikki ihmeet tuntuvat olevan Nestorille mahdollisia — jopa
isän kotiinpaluu maailmalta eleganttina herrasmiehenä William K:na.
Henkisessä romaanissaan Tapani Koivula kertoo myös tositarinoita
miehistä, jotka ahdistava tehoyhteiskunta johtaa itsetuhoon. Psykiatri
Reima Kampman, herkkä hypnoositaituri sai tarpeekseen alle
viisikymppisenä. Remonttimies Erkki oli jääräpäisempi ja luovutti
vasta vuosituhannen vaihduttua, jolloin Kultainen Aikakausi oli
alkamassa. Romaanin lopussa käy ilmi, että vaikka ihmiskuntaa ja
ihmisiä on vaikea pelastaa itsetuholta, mielisairaiden hautausmaan
pelastaminen voi onnistua, jos paikalle osuu riittävän hullu
ateistinen psykiatri...
